Muskottisaarten sankari historian merkkimiehenä

Englantilaisen Giles Miltonin Muskottisota. Taistelu Itä-Intian Maustesaarista on tekijänsä bestseller. Kirjoittaja on sekä historioitsija että kirjailija, joka on erikoistunut tutkimusmatkailun ja Euroopan ulkopuolisten alueiden historiaan. Muskottisota julkaistiin jo vuonna 1999, mutta merenkulun historiateoksia julkaisevan John Nurmisen Säätiön myötävaikutuksella kirja on saatettu myös suomenkielisen lukijakunnan lukukokemukseksi. Parhaimmillaan Muskottisota kertoo globalisaation historian alkuvaiheista ja eurooppalaisten siirtomaavaltojen idän maustekaupan kilpailusta. Rakenteellisen viihdekehyksen ja kulttuurien yhteentörmäysten taustalla häärivät monet yksilöt joiden rohkeutta mutta myös silmitöntä julmuutta teos niinikään kuvaa.

Milton, Giles: Muskottisota. Taistelu Itä-Intian maustesarista. [Nathniel's nutmeg - How One Man's Courage Changed the Course of History.]. Käännös: Juha Ruusuvuori. John Nurmisen Säätiö, 2009. 312 sivua. ISBN 978-952-9745-29-6.

Muskotti on tuttu intialaisen ruuan ystäville. Mausteella ryyditetään myös leivonnaisia ja joulun aikaan ainakin lanttulaatikkoa ja glögiä. Miltonin kirjassa muskottipähkinän väitetään olleen Euroopassa 1600-luvulla kultaakin kalliimpaa ja hopeaa arvokkaampi ylellisyyshyödyke. Keskiajalla eurooppalaiset saivat muskottipähkinänsä arabien välittämänä ja Istanbulissa vaikuttaneilta venetsialaiskauppiailta. Tämän jälkeen himoittua maustetta toivat Eurooppaan itään purjehtineet portugalilaiset ja espanjalaiset. Miles keskittyy kuitenkin erityisesti 1600-luvulle, jolloin Portugali ja Espanja olivat jo tappiolla idän kaupassa. Muskottisotaa käydään pääasiallisesti Hollannin ja Britannian kauppamahtien välillä. Nykyisin maustesaaret tunnetaan Indonesialle kuuluvana Molukkien saariryhmänä.

Muskotin arvo perustui siihen, että sen katsottiin tehoavan mitä moninaisimpiin vaivoihin. Yksi muskottisodan kiihotin brittien taholla oli Lontoota 1600-luvulla vaivannut rutto, johon muskotin uskottiin vaikuttavan parantavasti. Jos laivan onnistui tuoda muskottia Eurooppaan, tiesi se suuria voittoja itään lähettäneiden retkikuntien organisoijille ja Itä-Intian kauppakomppanioiden omistajille.

Miltonin teoksen suomenkielinen nimi herättää aluksi hieman ihmettelyä. Kirjan lukemisen jälkeen on vakuuttunut siitä, että suomenkielinen otsikko vastaa kirjan sisältöä paremmin kuin alkuperäinen Nathaniel’s Nutmeg – How Man’s Courage Changed the Course of History –otsikko.  Kirjan sankari on urhea ja päättäväinen brittikapteeni Nathaniel Gourthope, joka puolusti Runin tärkeää maustesaarta hollantilaisia vastaan useita vuosia. Mutta ollakseen kirjan pääroolissa ja historian kurssin muuttajana, hän astuu esille yllättäen vasta teoksen loppuvaiheissa.

Maustesaarten kilpailussa oli tärkeää löytää nopein väylä purjehtia kauas itään. Aluksi britit uskoivat pääsevänsä nopeimmin pohjoisen koillisväylän kautta. Kuitenkin pohjoisen kautta 1550-luvulla maustesaarille aikonut brittien retkikunta hyytyi jo alkumatkalla Jäämeren hyisiin vesiin. Retkikunnan kolmesta laivasta ei yksikään palannut takaisin. Tosin retkikunnan johtaja Richard Chancellor ymmärsi ankkuroida aluksensa lähelle Arkangelia ja palasi miehineen Moskovan kautta kotimaahan. Kahden muun laivan merimiehet löydettiin vuosien kuluttua kuvapatsaiksi jäätyneinä.     

Jos Miltonin kirja maailmanhistorian suuren muutoksen tulkintana ontuu, on se kirjallisesti osoitus tekijänsä kirjailijanlahjoista. Teksti on sujuvaa tarinoiden kerrontaa eri retkikuntien kohtaloista sekä merellä että idän saarilla. Akateemisesti enemmän orientoitunut historiantutkija saattaisi jättää vähemmälle käsittelylle itään purjehtineiden värikkäitä henkilökuvauksia ja heidän sattumuksiaan.  Henkilögalleriasta löytyy komentaja Edward Fenton, joka aikoi julistautua St. Helenan saaren kuninkaaksi. Komentaja William Keeling määräsi miehistönsä näyttelemään Shakespearea Länsi-Afrikan mangroverannikoilla. Sir Henry Middleton päätyi Arabian niemimaan sisämaahan, tosin vangittuna ja jalat kahleraudoissa. Kapteeni James Lancaster sai puolestaan nauttia Sumatran saarella Acehin ”hekumallisen sulttaanin vähäpukeisen gamelanorkesterin” esityksestä.

Kirjan ”pahiksia” ovat paitsi villit ja alkukantaiset maustesaarten asukkaat, niin myös hollantilaiset. Yksi pahimmista oli Hollannin Itä-Intian kenraalikuverööriksi kohonnut Jan Piterzoon Coen, joka vangitsi kokonasia banadalaisia yhdyskuntia ja laivasi elossa säilyneet Bataviaan orjiksi. Bandalaisten teurastukset eivät kenraalikuvernöörin mieltä vaivanneet, mutta kriittinen hän oli maamiehiäänkin kohtaan. Maustesaarille asettuneet uudisasukkaat olivat Coenin mielestä juoppoja vetelyksiä ja ”jotkut elukoita pahempia”.     

Coen päävihollisia olivat britit ja hän unelmoi Englannin laivaston tuhoamista kaikilla maailman merillä. Jo 1600-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana britit olivatkin muskottisodassa selkeästi alakynnessä. He olivat siihen mennessä lähettäneet saarille kolme retkikuntaa ja yhteensä kaksitoista alusta. Näistä kolmasosa oli uponnut tai hävinnyt jäljettömiin. Laivojen miehistötappiot olivat huomattavan suuria. Tässä vaiheessa Lontoon maustekauppiaiden keskuudessa oli pessimismi vallalla. Oli ilmeistä, että he menettäisivät muskottisodassa otteensa hollantilasille, jotka olivat lähettäneet maustesaarille retkikunnan toinen toisensa perään ja ajaneet portugalilaiset kaikilta niiltä saarilta, jotka heitä kiinnostivat.     

Urhean Nathaniel Courthopen sinnikäs Runin puolustaminen kesti joulukuun lopulta 1616 lokakuuhun 1620. Tuolloin hän joutui meritaistelussa hollantilaisten surmaamaksi ja välittömästi hollantilaissotilaat ottivat ilman vastarintaa Runin haltuunsa. Tapahtuneesta huolimatta Giles kirjoittaa pääanalyysinsä mukaisesti: ”Runin puolustus muokkasi historiaa maapallon toisella puolella, ja vaikka Englanti menetti muskottipähkinän Courthopen kuoleman kautta sai se tilalle Ison Omenan.”  Silti ei ole Manhattanilla hänen patsaitaan tai muistolaattaa Westminster Abbeyssä, pahoittelee kirjoittaja. Koko Courthopen tarina on ollut englantilaisen ja amerikkalaisen historiankirjoituksen unohtamana lähes neljäsataa vuotta.

Vuoden 1677 keväällä britit ja hollantilaiset ratkoivat idässä ja uudella mantereella käymäänsä sotaisaa siirtomaakilpailua Hollannin Bredassa. Saman vuoden huhtikuussa tehtiin Bredan sopimus, jonka mukaan Hollanti sai pitää Runin ja Englanti Hollannilta valtaamansa Uuden Amsterdamin eli nykyisen New Yorkin.  Mutta oliko vaihtokauppa lopultakaan historian kurssin suuri muutos ja oliko muutoksen ”takapiru” vuosikymmeniä aikaisemmin kuollut Nathaniel Courthope?

Gilesin teos on alkuperäislähteisiin ja tutkimuskirjallisuuteen perustuva historianteos tai tietokirja, johon loppuun olisi tarvittu henkilöluettelo. Mutta jo luettavuutensa vuoksi kirja kannattaa lukea. Se viihdyttää lukijoita, jotka pitävät hyvistä tarinoista, vaikka eivät yhtyisikään kirjoittajan tulkintaan kapteeni Gourthopesta historian suurena merkkimiehenä.   

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *