Esipuheessaan Hägg sanoo, että hän uskoakseen pystyy lähestymään kohdettaan hieman tavallisesta poikkeavasta näkökulmasta, millä hän tarkoittaa ilmiön tarkastelua ”kulttuurihistorialliselta tai sanan laajassa mielessä kirjalliselta näkökannalta”. Hän on halunnut poiketa aiemmista Mussolinia ja fasismia kuvanneista kirjoittajista, jotka yleensä ovat olleet poliittisen historian ja sotahistorian tutkijoita. Jo perustelut herättävät epäilyn. Jos kuka, niin Mussolini oli poliitikko, joka oli imenyt politiikan jo lapsuudenkodissaan. Ja hän oli myös reaalipoliitikko. Voiko täysverisestä poliitikosta kirjoittaa muuta kuin poliittista elämäkertaa? Voiko tarkastella kirjalliselta näkökannalta Mussolinin valtakautta, joka päättyi toiseen maailmansotaan?

Kirjallaan Hägg on pyrkinyt tiedon levittämiseen suurelle lukijakunnalle, mikä tarkoittaa tietysti jo sitä, että teoksesta puuttuvat lähdeviitteet. Hägg kertoo, ettei teos perustu uuteen aineistoon eikä ”täysin” hänen omiin oivalluksiinsakaan. Työnsä pohjana Hägg on käyttänyt lukemaansa italiankielistä aineistoa, jota ”Pohjolan lukeva yleisö ei vaikeuksitta saa käsiinsä”. Hän mainitsee tekstissä joitakin teoksia ja puhuu kirjan loppuun sijoitetussa luvussa lähteistä ja antaa lukuvinkkejä. Fasismin kauden johtavaa italialaista tutkijaa Renzo De Feliceä Hägg kuvaa huonoksi kirjoittajaksi, jonka teokset ovat rakenteeltaan sekavia ja jolla ei ole ”näkemystä kohteestaan”, siis Mussolinista, joskin Hägg pitää De Feliceä yksityiskohdissa aina luotettavana historioitsijana. De Felicen asennetta hän kuvailee ”puolustelevaksi ja selittäväksi”, aina Mussolinille myötämieliseksi. On kuitenkin niin, että historiantutkijan tehtävä onkin selittää. Hänen on kerrottava, mitä tapahtui ja selitettävä, miksi näin tapahtui. Jorma Kalelan mukaan ”historiantutkijan työtä hallitsee pyrkimys tehdä oikeutta tutkimuksen kohteena oleville ihmisille ja asioille.” Juuri siihen on pyrkinyt myös De Felice.

Eittämättä Hägg on ahkeroinut teoksensa eteen. Hän mainitsee lähteikseen tutkimuksen ohella melkoisen määrän aikalaiskirjallisuutta. Alkuperäisen aineiston parissa hän ei kuitenkaan ole puurtanut. Jopa painettu alkuperäinen aineisto yhtä lukuun ottamatta loistaa poissaolollaan. Hägg ei ole käyttänyt 1950-luvulla julkaistuja Italian diplomaattisia dokumentteja eikä Mussolinin vävyn, ulkoministeri Galeazzo Cianon diplomaattisia asiakirjoja, joiden aitous tavallaan vahvistettiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä. Angelo Del Bocan toimittama asiakirjakokoelma I gas di Mussolini on päässyt kirjaan sen takia, että se käsittelee italialaisten kaasuaseiden käyttöä Abessinian sodassa, josta Hägg vetää yhden moraalisista johtopäätelmistään.

Cianon diplomaattiset asiakirjat ovat muistiinpanoja lähes 200 neuvottelusta Mussolinin, Hitlerin, Ribbentropin, Francon, Göringin, Chamberlainin, Edenin ja Wellesin ja monien muiden maailman johtavien poliittisten hahmojen ja diplomaattien kanssa vuosina 1936-1942. Lisänä on kirjeitä, muistioita ja sähkeitä. Brittitutkija Malcolm Muggeridge toimitti laitoksen Cianon asiakirjoista (Ciano’s diplomatic papers) jo vuonna 1948 ja loi samalla kronologisen historiallisen taustan asiakirjojen kuvaamille tapahtumille ja henkilöiden kohtaamisille. Muggeridgen mielestä Cianon muistiinpanoja ei voi sivuuttaa kukaan, joka haluaa tietää, miksi ja miten sota puhkesi.  

Kuvaamiaan henkilöitä Hägg luonnehtii suorasukaisesti. Epäselväksi lukijalle jää, kenen ”oivalluksista” kulloinkin on kyse. Vuonna 1903 syntynyttä Cianoa Hägg kutsuu ”alaikäiseksi playboyksi”, Mussolini taas oli 54-vuotiaana ”jo varsin iäkäs herra”. Muista mainituista Italian fasistihierarkiaan kuuluvista esimerkiksi De Vecchi oli ”paksupäinen”, Buffarini Guidi epäluotettavuutensa lisäksi ”kammottava” ja marsalkka Pietro Badoglio ”lapsekas ihminen”. Italian kuningas oli varreltaan lyhyt, mutta voi silti kysyä, onko tarpeellista joka kerran hänestä puhuttaessa varustaa sana kuningas epiteetillä ”pikkuruinen” tai jopa ”säälittävä pikku” tai ”pieni ja halveksittava” ja niin edelleen.

Mitä tulee Häggin käyttämiin ”alaikäisen playboyn” Cianon päiväkirjoihin, Renzo De Felice nosti ne ensiarvoisen tärkeiksi lähteiksi tutkittaessa Italian historiaa. Ja Malcolm Muggeridgen mielestä Ciano, vaikka olikin sitoutunut fasistisen Italian viime vaiheiden mielettömyyksiin, pystyi silti jotenkin säilyttämään objektiivisuutensa. Yhdysvaltojen alivaltiosihteeri Sumner Welles piti puolestaan Cianon päiväkirjoja yhtenä aikamme tärkeimmistä historiallisista dokumenteista. Tohtori Paul Schmidt Ribbentropin virastosta, joka useimmiten toimi tulkkina italialaisten ja saksalaisten välisissä neuvotteluissa, sanoo Cianon punninneen tapahtumia terävä-älyisesti ja tarkkanäköisesti. Hänen mielestään Ciano ei antanut Hitlerin ja Ribbentropin puheiden hämätä itseään. 

Hitlerin ympärille oli Häggin mukaan kerääntynyt ”lurjuksia ja hirviöitä”, kuten Göring, Goebbels, Himmler, Hess, Ribbentrop ynnä muut. Hitler itse taas oli Häggin sanoin ”mahtaileva pieni moukka”. Mieleen nousee väkisin, että lokakuussa 1941 Ruotsin kuningas Kustaa V – tosin ohittaen maan hallituksen – lähetti tuolle ”pienelle moukalle” kirjeen, jossa hän esitti tälle lämpimän kiitoksensa tämän päätöksestä kukistaa bolševismi sekä onnitteli tätä jo saavutetuista suurista menestyksistä itärintamalla. Kustaa V ilmoitti myös toivovansa, että Ruotsin hallitus pian kieltäisi kommunistisen puolueen ja kertoi vielä, että Saksan ja Ruotsin suhteet ovat hänen sydämenasiansa.   

Münchenin neuvottelut syksyllä 1938, jolloin Saksa sai Tšekkoslovakialta sen sudeettialueet, Hägg kuvaa oikeutetusti Mussolinin voittona, olihan hän pelastanut rauhan Euroopalle – sillä erää. Sanomatta jää, että sopimusta tuskin olisi syntynyt, jos Neuvostoliitto olisi kutsuttu mukaan Müncheniin. Heikoimmillaan Hägg onkin kuvatessaan kansainvälisellä pelikentällä sattuneita tapahtumia, joita hänen on kuitenkin ollut pakko kosketella kertoessaan Mussolinin urasta. Hän ei esimerkiksi kerro, mitkä seikat viivyttivät vuoden päivät Italian päätöstä liittyä kommunismia vastaan tähdättyyn Antikomintern-paktiin, jonka Saksa ja Japani solmivat marraskuussa 1936. Syiksi viivytykseen on arvioitu Mussolinin tuntemaa huolta paktiin liittyvästä salaisesta asiakirjasta Neuvostoliittoa vastaan, minkä lisäksi hän pelkäsi Hitlerin aikovan käyttää allianssia Englantia ja Ranskaa vastaan. Mussolinin politiikka oli siten kuitenkin varovaisempaa kuin miksi Hägg sen yleensä kuvaa. Kun Mussolini sitten liittyi paktiin, päätöksen sanelivat – kuten aina – poliittiset tarkoituksenmukaisuussyyt.

Kun Ciano sai nimityksen ulkoministeriksi, häneltä vapautuneen propagandaministerin viran sai Häggin sanojen mukaan ”hyvin merkityksetön hahmo”, jonka nimeäkään hän ei vaivaudu mainitsemaan. Kyseessä on Dino Alfieri, tuskin sentään täysin merkityksetön, koska hänet nimitettiin Italian uudeksi Berliinin-lähettilääksi keväällä 1940, kun saksalaiset halusivat päästä eroon Bernardo Attolicosta, joka oli taistellut Cianon rinnalla pitääkseen Italian erossa sodasta. Toisaalla Hägg kertoo Dino Grandin saaneen pysyä suurlähettiläänä Lontoossa vuoteen 1939 saakka aivan kuin kyse olisi ollut siitä, kuinka mielivaltaisesti Mussolini kohteli vanhoja taistelutovereitaan. Tässäkin tapauksessa kyse oli kuitenkin suurvaltapolitiikasta. Italia oli näet toukokuussa 1939 solminut Saksan kanssa niin kutsutun terässopimuksen, jonka jälkeen Mussolini päätti muuttaa maansa suhdetta Isoon-Britanniaan. Grandi kutsuttiin kotiin, ja paluunsa jälkeen hän sai nimityksen oikeusministeriksi. Kun Euroopan poliittinen tilanne muuttui Saksan hyökättyä Puolaan, Lontooseen nimitettiin uusi lähettiläs eli Giuseppe Bastianini, ”joka oli luotettava ja äärimmäisen haluton sotaan”. 

Cianon päiväkirjoja Hägg näyttää varsin runsaasti käyttäneen. Se on tapahtunut kuitenkin valikoiden ja usein taustoja selittämättä ja liittämättä merkintöjä asiayhteyksiinsä. Esimerkiksi hän ei ilmeisesti ole huomannut, että Mussolinin syksyllä 1939 suorittamassa vahdinvaihdossa, jossa hän siirsi saksalaismieliset ministerit hallituksestaan, oli kyse etäisyyden ottamisesta Saksaan. Siihen liittyy myös Cianon päiväkirjamerkintä marraskuun 28. päivältä 1939, jonka Hägg jättää kokonaan mainitsematta. Siinä Ciano ennakoi Neuvostoliiton pian hyökkäävän Suomeen. Hän mietiskeli, mikä siinä tapauksessa mahtaisi olla Saksan asenne, ja piti varmana sitä, että Saksa antaisi Suomelle aseita. Ciano jatkoi, että hän puolestaan tekisi kaikkensa keksiäkseen sopivan tavan ilmoittaa asiasta venäläisille. Jo Cianon sanat enteilevät sitä, että Italia tulisi käyttämään venäläisten hyökkäystä aseena Saksaa vastaan, joka oli kiinni elokuisessa sopimuksessaan venäläisten kanssa.

Suomen talvisodalle Hägg uhraa kolme ja puoli riviä. Hänen mukaansa Neuvostoliitto oli tosin voittanut, mutta kuitenkin epäonnistunut Suomen nujertamisessa ja ”joutunut tyytymään varsin vähäisiin aluevoittoihin”. Suomalaisille kymmenes osa maan pinta-alasta ei ollut vähäinen menetys. He mittaavat asiaa toisin. Kertomatta Häggiltä jää, kuinka itsenäistä, länsiystävällistä ja Saksasta riippumatonta politiikkaa Mussolini talvisodan aikana harjoitti. Hägg viittaa usein Winston Churchilliin, mutta ei kerro, kuinka vanhat ystävykset Churchill ja Mussolini toimivat kumpikin talvisodan aikana sekä Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan. Ja nimenomaan kaikki syksyn 1939 maailmanpoliittiset tapahtumat olivat jo panneet fasistihallinnon natisemaan liitoksissaan ja saaneet Mussolinin sairastelemaan ja vetäytymään taustalle sekä jättämään julkisen areenan Cianolle. Mussolinin uran alamäki alkoi siten aikaisemmin kuin Hägg sen kuvaa.  

Lukija pääsee perille esimerkiksi Ida Dalserin vaiheista Mussolinin elämässä, mutta ei sen sijaan Mussolinin Hitlerille 5. tammikuuta 1940 lähettämästä kirjeestä, jonka fasistisen Italian tutkijat ovat nostaneet yhdeksi Italian tärkeimmistä asiakirjoista ajanjaksolla, jolloin Italia oli vielä sodan ulkopuolella. Kirjeellään Italian johtaja yritti vielä kerran vaikuttaa Euroopan tilanteeseen. Hän kritisoi terävästi Saksan suuntautumista Neuvostoliittoon ja varoitti Hitleriä tämän idänsuhteiden mahdollisista vakavista seurauksista Italialle. Kirjeessään Mussolini vetosi myös Suomen puolesta. Hägg on lukenut Renzo De Feliceä, mutta ei kerro tämän arviosta, jonka mukaan liittoutuneiden Ranskan ja Ison-Britannian suunnittelema interventio Suomen avuksi olisi toteutuessaan muodostunut Italialle vakavaksi ideologiseksi ja poliittiseksi motiiviksi luopua sopimuksesta Saksan kanssa.  Ranskan uuden hallituksen Hägg mainitsee, mutta ei kerro, että edellinen hallitus kaatui epäonnistuttuaan politiikassaan Suomen auttamiseksi.

Liioin Hägg ei viittaa De Felicen tekemään johtopäätökseen siitä, että vaikka Italia jäi Saksan rinnalta sen hyökätessä Puolaan, jolloin liittoutuneet julistivat sodan Saksalle, lopullisen ratkaisunsa Mussolini tekisi vasta kun näkisi, kumpi suursodan osapuolista oli voittamassa. Sillä voittajan puolelle hän halusi, kuten voittajan puolelle aina halutaan. Hägg jopa väittää, että Mussolinilla olisi ollut ”kaikki mahdollisuudet pysyä erossa sodasta”. Tässä kohtaa olisi kyllä kannattanut tutustua Italian johtajan omiin sanoihin. Tämä näet piti mahdollisuuksia pysyä sodan ulkopuolella vähäisinä jo pelkästään Italian maantieteellisen haavoittuvuuden takia. Asiasta kertoo Mussolinin maaliskuun lopulla 1940 kirjoittama äärimmäisen salainen muistio, josta otettiin kahdeksan kopiota: kuninkaalle, eri aselajien ylimmälle johdolle, Cianolle ja Italian Afrikan-ministerille. Muistiossa puhuu poliitikko Mussolini. De Felice käsittelee laajasti Mussolinin muistiota, mutta Häggin kirjassa ei muistiosta ja De Felicen tulkinnasta näy jälkeä. 

Italian johtaja katsoi, että mikäli suursota pitkittyisi, oli mahdotonta ja absurdia uskoa, että Italia voisi sodan loppuun asti pysytellä sen ulkopuolella. Italia ei sijainnut Euroopan kulmassa kuten Espanja, ei ollut puoliaasialainen kuten Venäjä, eikä kaukana sodan näyttämöltä kuten Japani ja Yhdysvallat. Italia oli sotaakäyvien keskellä sekä maalla että merellä. Vaikka Italia asettuisi brittien ja ranskalaisten rinnalle, se ei estäisi sitä joutumasta välittömästi sotaan Saksan kanssa. Ja sen sodan Italia joutuisi kestämään yksin. Mussolini päätyi pohdinnoissaan arvioon, että vain liitto Saksan kanssa olisi sodan pitkittyessä Italian etujen mukainen. Italia ei voisi pysyä puolueettomana koko sodan ajan roolinsa heikkenemättä, joten sota olisi väistämätön. Italia ei voinut marssia brittien ja ranskalaisten kanssa, mikä itse asiassa tarkoitti sitä, ettei Italia voinut marssia Saksaa vastaan.

Mahtoiko Hägg muuten arvioidessaan Mussolinin mahdollisuuksia pysytellä sodan ulkopuolella tarkoittaa samaa tapaa, jolla hänen oma isänmaansa onnistui pysyttelemään toisen maailmansodan ulkopuolella. Ja juuri siitäkö kumpuaa Häggin välillä jopa ylemmyydentuntoiselta vaikuttava asenne?  Mutta myös Ruotsin poliittinen liikkumavara oli Saksan vahvuuden päivinä koetuksella, ja sen oli monessa myötäiltävä Saksaa samoin kuin Sveitsin ja Turkin. Ja omalta osaltaan myös puolueettomuuttaan julistaneet Pohjoismaat ovat vaikuttaneet siihen, ettei Hitlerin tielle pantu ajoissa estettä. Niiden puolueettomuus oli länsivaltojen näkökulmasta puolueellista puolueettomuutta Saksan hyväksi. Pohjolan etsikkoaika oli ohi sen jälkeen, kun Saksa oli huhtikuun 9. päivänä 1940 hyökännyt Tanskaan ja Norjaan. Aamulla kello viideltä Saksan Tukholman-lähettiläs Wiedin prinssi ilmestyi Ruotsin ulkoministeri Güntherin luo ja ilmoitti suullisesti, että Saksa oli aloittanut sotatoimet Tanskaa ja Norjaa vastaan, mutta Ruotsiin ei koskettaisi. Siinä germaanisten kansojen yhteisöön kuuluva isoveli saneli rajoja myös Ruotsille.

Mussolini-elämänkerrassa lukija saa runoilija Gabriele D’Annunzion pienoiselämäkerran – joka tietysti sisältää kuvauksen runoilijan värikkäästä rakkauselämästä – sekä laajahkon katsauksen Italian valloittaman Abessinian eli Etiopian oloista. Pohjoismaista lukijaa olisi saattanut yhtä lailla kiinnostaa vaikkapa italialaisen tutkimusmatkailijan Umberto Nobilen maailmanlaajuista huomiota saanut retki Pohjoisnavalle vuonna 1928. Retkikunnan pelastamisoperaatioon kun osallistui sekä ruotsalaisia että suomalaisia, jotka saivat Mussolinin onnittelut ja Italiassa saivat sankarin maineen. Ylipäätään Hägg ei juuri puhu Mussolinin suhteesta Pohjoismaihin. Suomea kohtaanhan Italian johtajan suhteet olivat erityisen läheiset jo pelkästään aateveljien eli IKL:n kautta.

Kirjallista näkökulmaa edustaa myös Curzio Malaparte, jonka Hägg kummallista kyllä sanoo olevan ”suotta väheksytty kirjailija”. Kyse lienee väheksynnästä Ruotsissa, sillä ottaessaan esiin Malaparten teoksen Kaputt Hägg kertoo sen olevan ruotsalaisten kannalta kiinnostava, koska Malaparte kuvaa siinä elämää sota-ajan Tukholmassa. Sanomatta jää, että Malaparte nähtävästi kirjoitti suurimman osan kirjastaan Suomessa, jossa hän toimi jatkosodan aikana sotakirjeenvaihtajana. Sitä paitsi, Kaputt on reportaasiromaani, siis osittain mielikuvituksen tuotetta. Matti Kurjensaari totesi aikanaan, että Malaparte on sentyyppisen tarinan mestari, jossa on totta toinen puoli. Kurjensaari kierteli Malaparten mukana Suomen rintamilla, mutta ei ollut Kaputtia lukiessaan tuntea paikkoja ja tapahtumia samoiksi. Malaparten kirja Edessä palaa Leningrad (Il Volga nasce in Europa) on sen sijaan aito dokumentti. Se käsittää hänen Saksan itärintamalta ja Suomen rintamalta sotakirjeenvaihtajana kirjoittamiaan kuvauksia. Tätä kirjaa Hägg ei edes mainitse. 

Ja kun Suomen talvisota saa Häggiltä huomiota kolmen ja puolen rivin verran, kolme ja puoli riviä lankeaa myös jatkosodalle – tosin välillisesti. Hägg näet puhuu suomalaisten taitavuudesta ja päättäväisyydestä irtautua liitosta Hitlerin kanssa, solmia kohtuullinen rauha ja ajaa saksalaiset pois maasta ”kaikesta huolimatta varsin vähäisen verenvuodatuksen ja hävityksen hinnalla” verrattuna italialaisten koviin kokemuksiin. Vertaus kuitenkin ontuu, sillä Suomi irtautui sodasta vasta vuoden verran Italian jälkeen, jolloin Saksa oli heikentynyt siinä määrin, että irtautuminen ylipäätään kävi mahdolliseksi. Kuten Markku Jokisipilä on todennut: ”Kesällä 1944 Saksa oli heikentynyt jo niin paljon, etteivät sotilaalliset vastatoimet irtautumaan pyrkiviä liittolaisia vastaan enää seuranneet mitenkään automaattisesti edes Keski-Euroopassa, jossa niiden toteuttaminen oli huomattavasti helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin Suomessa”.

Hägg kuvaa Mussolinin sokaistuneen omaan kansansuosioonsa ja menettäneen arvostelukykynsä. Näin varmaan oli, mutta Mussolinin tielle nousi myös este – Adolf  Hitler –  jonka suitsimiseen hänen voimansa eivät riittäneet, vaikka hän sitä aluksi yritti. Tältä ajalta on peräisin myös Italian ystävyyssopimus Neuvostoliiton kanssa, jota Hägg ei mainitse. Herää myös kysymys, että eikö hän tullut ajatelleeksi vedellessään surutta luonnehdintojaan fasistihierarkian ylimmistä hahmoista kuten Cianosta, Grandista, opetusministeri Giuseppe Bottaista ynnä muista, etteivät nämä itsekkäästi ajatelleet vain omaa pelastautumistaan vaan saattoivat olla myös aidosti huolissaan isänmaansa kohtalosta sen liittyessä sotaan 10. kesäkuuta 1940. Hägg kyllä kertoo Cianon ilmaisseen päiväkirjassaan kielteisen ja pessimistisen näkemyksensä aloitetusta seikkailusta sekä syvän murheensa, mutta jostain syystä hän jättää pois merkinnän viimeiset sanat: ”Kunpa Jumala Italiaa suojelisi.”     

Suurta lukijakuntaa Hägg ilmeisesti halusi miellyttää kuvaamalla laajasti Italian johtajan eroottisia seikkailuja. Hänen käyttämänsä kieli ei kuitenkaan ole yhtä karkeaa kuin Christopher Hibbertillä, jota Suomessa on siteerattu laajalle levinneessä Maailmanhistorian pikku jättiläisessä. Hibbertin mukaan Mussolini ”saattoi kirjoittaa ’hyväksytty’ kahden eri ministeriön kahteen keskenään ristiriitaiseen muistioon ja siirtyä sitten toiseen huoneeseen tyydyttämään jonkun rakastajattarensa kanssa eläimellisyyttä lähentelevää sukupuolista nälkäänsä”. Hägg taas kuvaa Mussolinia työmyyränä: ”työ ja erotiikka täyttivät hänen päivänsä ja iltansa.”  

Sisäpoliitikko Mussolini tulee esitellyksi ensimmäisen maailmansodan sotilaana, joka haavoittui vaikeasti, kansansa rakastettuna johtajana, sijansa saa lehtimies ja kirjailija Mussolini, puhuja, muusikko, perheenisä, jolla avioliitostaan Rachelen kanssa oli viisi lasta – ja näiden lisäksi pari aviotonta, sekä rakastaja, jolla nuoruudessaan loi suhteita älykkäisiin naisiin ja jolla oli silmää myös naiskauneudelle. Mutta niin usein kuin Hägg toistaakin lukemiaan huhuja, juoruja tai olettamuksia, yksi kiintoisimmista on jäänyt pois. On nimittäin viitteitä, että Mussolini olisi yrittänyt itsemurhaa ollessaan kukistumisensa jälkeen vankina Gran Sassossa. Tapauksesta tiedetään tutkijoiden mukaan kuitenkin vähän.

Myönteisinä piirteinä Hägg mainitsee, ettei Mussolini ollut korruptoitunut, eikä liioin tavoitellut maista mammonaa. Hänen ympärillään oli myös miehiä, jotka eivät olleet korruptoituneita ja jotka eivät kahmineet rahaa. Samoin kiitosta saavat Mussolinin lukeneisuus ja hyvä kielitaito. Kampanjat maatalouden tukemiseksi ja suuret julkiset työt työttömyyden torjumiseksi sekä mafian nujertaminen kuuluivat fasistivallan suuriin saavutuksiin. Lupaamiaan moraalisia johtopäätelmiä Hägg on vetänyt kaasun käytöstä niin Libyassa kuin Abessiniassakin, Italian Saksan-mallin mukaisista rotulaeista ja Abessinian kapinallisia vastaan käynnistetystä vastaterrorista.  

Pohjois-Italiaan saksalaisten tuella perustettua Salón tasavaltaa Hägg nimittää ”häpeän valtakunnaksi”. Hänen mukaansa Mussolini oli osasyyllinen siihen, mitä ”mielipuoliset fanaatikot Pavolini ja Preziosi kaltaisineen, Grazianin tapaiset raukkamaiset konnat ja Buffarini Guidin kaltaiset luihut roistot olivat valmiita saksalaisten käskystä tekemään”. Salón hallitusvalta oli Häggin mukaan syyllinen siihen, että sen hallitsemalta alueelta juutalaiset kuljetettiin pois, vaikka saksalaiset näiden kuljetuksesta ja murhaamisesta huolehtivatkin. Häpeän valtakunnassa oli kuitenkin jo kyse fasistisen hallitusvallan kuolinkouristuksista, viimeisestä epätoivoisesta jo ennakkoon tuhoon tuomitusta taistelusta. Häggin mainitsema ”mielipuolinen ja verenhimoinen fanaatikko” Pavolini oli tunnettu Suomen-ystävä, Kalevalan italiaksi kääntänen akateemikko P. E. Pavolinin poika, jonka yliopistollinen opinnäyte koski Suomen itsenäistymistä ja joka talvisodan aikana toimi Italian kulttuuriministerinä. Hän pysyi loppuun saakka uskollisena johtajalleen.

Mussolinin elämäkerran ansiona voidaan pitää mielenkiintoista ja rikasta kuvitusta. Kerronta on sujuvaa, mistä lankeaa ansio myös kirjan suomentaneelle Heikki Eskeliselle. Kaiken kaikkiaan on kuitenkin pakko lopuksi todeta, että Göran Häggin Mussolini-elämäkerta – niin sujuvasti ja kiinnostavasti kuin se onkin kirjoitettu siltä osin, mikä koskee hänen pääsyään valtaan, hänen asemaansa yksinäisenä johtajana, joka ei kuuntele kenenkään neuvoja, ja hänen syöksemistään vallasta, se on vajaa, yksinkertaistava ja osin jopa harhaanjohtava Mussolinin harjoittaman ulkopolitiikan osalta. Tosin myös kuvaukset monista fasismin nousuun liittyvistä ilmiöistä jäävät ohuiksi. Kansanedustaja Giacomo Matteottin murhasta Hägg puhuu laajasti, mutta jättää mainitsematta esimerkiksi Rossellin veljekset, jotka fasismin pitkä käsi tavoitti Ranskasta. Myös kuvaus italialaisista kansainvälisen fasismin hyväksi työskentelevistä liikkeistä on poliittiselta taustaltaan puutteellinen.

Häggin kirjassa ulkopolitiikka jää sisäpolitiikan varjoon. Hitlerin noustua valtaan Mussolini joutui kuitenkin muiden tapaan kiinnittämään aikaisempaa enemmän huomiota ulkopolitiikkaan. Ulkopolitiikka ajoi ohi sisäpolitiikan, ja vaihtoehdot vähenivät. Olihan kyse aikakaudesta, jolloin ulkopolitiikan alueella vaadittiin erityisiä taitoja, jos mieli pitää maansa suvereenina valtiona Euroopan kartalla, Hitlerin kaavailemassa Uudessa Euroopassa. Hitler sinetöi myös oppi-isänsä Mussolinin kohtalon, kuten hän sinetöi miljoonien ihmisten kohtalon. Äärimmäisen monimutkainen tilanne kansainvälisen politiikan näyttämöllä, joka kärjistyessään johti toiseen maailmansotaan, olisi vaatinut myös Mussolinin toimien selittämiseksi yksityiskohtaisempaa ja laajempaa taustaa, jonka laatimiseen Hägg ei ole lähtenyt valittuaan uuden kulttuurihistoriallisen näkökantansa.

Kuva Mussolinista jää siten torsoksi, kokonaiskuvaa Hägg ei ole hänestä luonut, jos kohta ei ole siihen pyrkinytkään. Hänhän suuntasikin kirjansa suurelle lukijakunnalle, jolle hänen mielestään sitten kai riittää – kuten ilmeisesti myös kirjan kustantajalle – historiantutkimusta kevyempi tarinointi höystettynä skandaalinkäryllä. Suomalaista lukijaa ajatellen voisi melkein todeta, ettei olisi ollut kovin suuri vahinko, vaikka Häggin kirja olisikin jäänyt suomentamatta. Sitä vastoin olisi todellinen kulttuuriteko suomennuttaa ja julkaista vaikka Cianon päiväkirjat. Sitä varmaan kuitenkin saadaan odottaa, eikä De Felicen tuotannon suomentamisesta uskalla oikein uneksiakaan. Uskottavalta kuitenkin tuntuu, ettei Häggin kirjalle kuitenkaan löydy kustantajaa sen paremmin Italiasta kuin anglosaksisestakaan maailmasta. Häggin Mussolini-elämäkerrasta ei voi – arkisesti sanoen – edes puhua samana päivänä kuin Sir Ian Kershawn laajasta Hitler-elämäkerrasta. Se on vain varjo verrattuna Kershawn suurteokseen.