MUSTAVALKOISEN MAAILMAN TAIDE

Vuonna 1995 Pekka Manninen väitteli kasvatustieteestä ensimmäiseksi suomalaiseksi sarjakuvatohtoriksi. Mannisen ykkösteesi sarjakuvasta nuorison vastakulttuurin välineenä ei kuitenkaan ottanut tulta edes väitöstilaisuudessa. Sarjakuvasta oli jo tullut hovikelpoinen yliopistoja ja koululaitosta myöten, eikä sen "vastakulttuurisuus" ollut kuin yksi osatekijä sarjakuva paikassa kulttuurin kentällä. Etenkin tietokonepelit ovat varastaneet sarjakuvien paikan lukuharrastuksen "vaarantavana" ajanvietteenä.

Juha Herkman: Sarjakuvan kieli ja mieli. Vastapaino, 1998. 267 sivua. ISBN 951-768-032-5.

Vuonna 1995 Pekka Manninen väitteli kasvatustieteestä ensimmäiseksi suomalaiseksi sarjakuvatohtoriksi. Mannisen ykkösteesi sarjakuvasta nuorison vastakulttuurin välineenä ei kuitenkaan ottanut tulta edes väitöstilaisuudessa. Sarjakuvasta oli jo tullut hovikelpoinen yliopistoja ja koululaitosta myöten, eikä sen "vastakulttuurisuus" ollut kuin yksi osatekijä sarjakuva paikassa kulttuurin kentällä. Etenkin tietokonepelit ovat varastaneet sarjakuvien paikan lukuharrastuksen "vaarantavana" ajanvietteenä.

Sarjakuvan hyväksyminen mediaksi medioiden joukkoon ei ole kuitenkaan ongelmatonta. Sarjakuvat ovat edelleenkin näennäisessä yksinkertaisuudessaan vaikeita analysoitavaksi, arvotettavaksi, ja sovellettavaksi. Esimerkiksi 1980-luvun lopulla Saksassa kokeiltiin sarjakuvaa historiasta kertomisen välineenä: voisiko sarjakuvalla kertoa sellaisistakin "vaikeista" aiheista kuin lähihistorian fasismi ja Hitlerin ajanjakso. Kokeilu epäonnistui täydellisesti. Historian kertominen sarjakuvamuodossa teki Hitleristä liian sympaattisen hahmon, koska Adolfin ajatuskupliin sijoitetut mietteet olivat nuorille lukijoille ensisijaisempaa viestintää kuin oheislaatikoihin sijoitetut historiakuvaukset. Historiaprojektin kokeilijat eivät ymmärtäneet sarjakuvan ominaislaatua.

Mikäli suomalaiset kasvattajat päättävät kokeilla sarjakuvaa oppikirjojen täytteenä, heidän on ensin syytä lukea – Mannisen väitöksen lisäksi – Juha Herkmanin teos "Sarjakuvan kieli ja mieli", johon on koottu yksiin kansiin kaikki perustava tietämys sarjakuvasta kielenä. Herkmanin kirjan luettuaan pitäisi niin kasvattajalla kuin kasvatetulla olla kylliksi metodivälineitä lähteä tutkimaan päivälehden strippejä tai supersankarialbumeita.

Aiemmat suomenkieliset sarjakuvan kieliopit ovat olleet lähinnä tekijöille suunnattuja. Poikkeuksena on Scott McCloudilta suomennettu "Sarjakuva – näkymätön taide" (1993), joka käsittelee sarjakuvan kieltä sarjakuvamuodossa.
Herkamin kirjassa on "ainoastaan" 33 esimerkkikuvaa, koska pääpaino on sarjakuvakielen luonnehtimisessa muihin kieliin nähden; havainnollisuus syntyy tulkinnasta.

Kuvakielen pienin yksikkö

Kirjallisuustieteen koulutuksen saanut Herkman edustaa poikkitieteellistä kulttuurintutkimusta parhaimmillaan. "Sarjakuvan kieli ja mieli" -kirjalla on ansionsa sekä kielioppina että mediakulttuurisena tutkimuksena sarjakuvan paikasta muiden medioiden, etenkin kirjallisuuden ja elokuvan joukossa.

Herkman pohtii myös sarjakuvalukijan rooleja eli sitä, miten sarjakuvasta luetut merkitykset muuttuvat iän myötä:

"Sama teksti ei ainoastaan merkitse eri ihmisille eri asioita. vaan se voi merkitä myös yhdelle ja samalle lukijalle eri asioita lukukerrasta riippuen. Minut Asterix on saanut ihmettelemään, kuinka jaksan vuodesta toiseen palata samojen sarjakuvien pariin ja silti kokea gallialaisten seikkailut monilta osin tuoreiksi, löytää joka kerran uusia ja aiemmin kokemattomia merkityksiä. Saattaa olla, että minulla on huono muisti (tai olen vain yksinkertainen), mutta luultavasti loogisin vastaus löytyy kuitenkin omasta henkilöhistoriastani, ajatteluni muutoksista, uuden henkisen pääoman kerääntymisestä ja kenties vanhan unohtamisesta. Lapsena luin gallialaisten retkiä puhtaasti fantastisilla kommelluksina, seikkailuina. Myöhemmin mukaan tulivat historiallisten viittausten oivaltaminen, kansallisten stereotypioiden tunnistaminen, kulttuurinen substanssi ja taiteen tutkimuksen teoriat erilaisina yhdistelminä lukukerrasta riippuen." (s. 155-156)

Sarjakuvan historiaa teos sivuaa kategorisesti ja suomalaisen sarjakuvan tilanteesta se tarjoaa vain makupaloja. Käytetyt esimerkit ovat pääasiassa Suomessa julkaistuista kotimaisista ja ulkomaisista sarjakuva-albumeista, mikä ei välttämättä ole rajoite, mutta rajauksen tuottamaa tyylikenttää olisi voinut perustella kaikkien käsiteltyjen aiheiden yhteydessä.

Sarjakuvakielellä ei ole Herkmanin mielestä mitään selvää perusyksikköä muualla kuin lukutilanteessa, jossa yksittäinen ruutu on rajaava yksikkö. Sarjakuvan tyyli syntyy kuitenkin paljosta muustakin kuin ruutujen koosta ja sijoittelusta. Herkman osoittaa sarjakuvan kielelle tyypillisiksi tyylikeinoiksi kuvakoot ja -kulmat, kuvan ja sanan vuorovaikutukset, sekä visuaaliset efektit.

Välillä Herkman puhuu tyylikeinon sijaan "tehokeinosta" (esim. s.71). Onko sarjakuva sitten pelkkiä sanallisen ja kuvallisen ilmaisun liioiteltuja merkkejä? Pohtiessaan sarjakuvakielen ominaislaatua Herkman toteaa, että "merkkien luokittelemattomuus ja merkkijärjestelmien vuorovaikutus on koko sarjakuvan kieltä hallitseva piirre". Tämä herättää tietysti kysymyksen siitä, voidaanko sitten edes puhua sarjakuvan omasta kielestä tai varsinkaan sarjakuvan kieliopista?

Ehkä sarjakuvakielen ominaispiirteet löytyvätkin ennemmin ruutujen "sarjallisuudesta" kuin yksittäisten ruudun sisäpuolelle rajatuista merkeistä. Tätä Herkman lähtee käsittelemään McCloudin kirjan pohjalta. Ruutujen välillä tapahtuvat ajalliset tai paikalliset siirtymät ovat sarjakuvakielen konventioita, joiden tunteminen edustaa ehkäpä eniten sarjakuvan lukukompetenssia. Ruutujen käyttö rytmittää tarinan juuri sarjakuvalle ominaiseksi kertomukseksi.

Kielen elementtejä käsittelevien alalukujen näkyvin puute on värien ja rasterisävyjen analyysi. Olisi myös kiinnostavaa pohtia, olisiko ns. taidesarjakuvalla ja sarjakuvaromaanilla ("graphic novel") sellaisia tyylipiirteitä, jotka ovat sarjakuvalehdissä ja päivälehtistripeissä harvinaisia. Näiden visuaalisten keinojen sijaan Herkmanin mielenkiinto näyttää suuntautuneen sarjakuvaan kertovana mediana.

Sarjakuva ja muut mediat

Herkmanin kirja on harvinaisen selkeä johdatus sarjakuvien tutkimiseen, joskaan ei täysin vailla tieteellistä jargonia. Osa termilastista periytyy pro gradu -työstä, jonka siemenistä "Sarjakuvan kieli ja mieli"-teosta näkyy kasvatetun, mutta termien monenkirjavuus johtuu myös Herkmanin tavoitteesta löytää sarjakuvan kosketuspintoja muihin esitystapoihin, paljastaa millaisia merkityksiä lukija voi tuottaa sarjakuvasta muiden medioiden pohjalta.

Mielestäni tässä on Herkmanin kirjan tärkein anti: hän perustelee mitkä ovat ne intertekstuaalisuuden alueet, joita "tutkimalla voidaan päästä sarjakuvien merkitysten muodostumisen jäljille". Nämä alueet ovat:

A. Sarjakuvailmaisun traditio, mukaanlukien sarjakuvia tuottava instituutio
B. Tyyli, etenkin tekijäkohtainen
C. Geneeriset konventiot, mukaanlukien intermediaaliset vaikutteet
D. Viittaukset henkilöihin, etenkin tuttu ikonografia
E. Viittaukset asioihin: ensyklopedinen tieto
F. Lainaaminen: teksti- tai kuvasitaatit tunnetuista kirjoista ja elokuvista

Sarjakuvatutkijoissa on niitä, jotka painottavat median kirjallista puolta, sekä teoreetikoita, jotka korostavat sen kuvallista luonnetta. Herkmanilla tämä suhde on hyvin tasapainossa. Juuri sanan ja kuvan vuorovaikutus on yksi "analyysin keskeisimmistä näkökulmista". Peirceläisen semiotiikan avulla Herkman tarkastelee millä tavoin esimerkiksi sarjakuvan huumori toimii. Kuvien monitulkintaisuus riippuu lukijan kyvystä ymmärtää merkin kirjaimellinen ja kuvainnollinen merkitys. Sarjakuvan kohdalla tämä ‘kuvainnollisuus’ on kielen metaforisuutta. Esimerkiksi supersankarihahmojen ominaisuudet voidaan ymmärtää metaforisesti esitetyiksi myyteiksi miehestä ja naisesta, viittaa Herkman.

Toisaalta koko sarjakuvan maailma on pelkistetysti metaforinen, mikäli sen mustavalkoisuus ajatellaan maailmankuvansa näköiseksi.

Kieli vai mieli?

Juha Herkman muistuttaa kirjansa johdannossa, että tavoitteena on laatia sarjakuvatutkimukselle malleja, jotka pätevät suurimpaan osaan sarjakuvista. Tätä "suurimman osan" perustelua ja rajauksen osoittamista hän olisi voinut suorittaa enemmänkin kirjan osastoissa. Esimerkiksi eri kulttuureille ominaisia sarjakuvan tyylipiirteitä kirja ei pysty kattamaan.

Kirja on jaettu kahteen osaan (kts. sisällysluettelo tämän artikkelin lopussa), ensin "Sarjakuvan kieli" ja sitten "Sarjakuvan mieli". Edellinen osa kattaa sarjakuvan kieliopin ja jälkimmäinen tarkastelee millaisia merkityksiä sarjakuvasta voidaan tuottaa kontekstista riippuen. Kirjan viimeisin luku on tutkimusesimerkki siitä, miten lukijoiden sarjakuvalle antamat merkitykset voivat riippua paljonkin siitä, miten lukija identifioi itsensä suhteessa sarjakuvaan. Loppuluvun esimerkki on syntynyt sekin Herkmanin gradun pohjalta: tutkimuskohteena on ollut Ralf Königin homosarjakuva "Vapautunut mies" ja selvityksen aiheena se, mihin teoksen huumori kohdistuu lukijoiden mielestä.

Esimerkki on juuri sopivan mittainen niveltyäkseen muuhun teokseen ja todentaakseen sellaisen kulttuurintutkimuksen tarpeellisuuden, jossa yhtä paljon painoa annetaan tutkittavan kulttuurialueen kieliopille, konteksteille, ja artikulaatiolle eli kuluttajakunnan antamille merkityksille. Tutkimusesimerkki _ei_ sen sijaan anna todistusvoimaa niille kielioppia koskeville teorioille tai intertekstuaalisuuden alueita koskevalle jaottelulle, jota on esitetty aiemmissa luvuissa.

Sarjakuvan "mieli" saa siis lopultakin enemmän tilaa kuin "kieli", mikä ei ole yllättävää siihen nähden, kuinka monimuotoista mediaa Herkmanin kirja käsittelee. Sarjakuvalla on useita traditioita ja sen lajeissa on nähtävissä omia konventioita, joiden merkitykset esimerkiksi sivun sisäiselle ruutujaottelulle voivat olla tärkeämpiä kuin kuvan ja sanan vuoropuhelu yksittäisissä ruuduissa. Voidaan myös kysyä missä määrin esimerkiksi valokuvista koostuva sekventaalinen kuvakertomus noudattaa sarjakuvan traditiota. Itseäni eniten kiinnostava kysymys (kts. http://www.uta.fi/~csmaso/karika.html) on ollut sarjakuvan karikatyyrisyys, mutta tämä puoli (tai jopa puolisko) sarjakuvan traditiota jää muutaman sivun pohdinnoille siitä, millaisia ovat hahmojen ikoniset peruspiirteet.

Sarjakuvan diskurssi(t)

Mikä sitten yhdistää kieltä ja mieltä, miten tekijä ja lukija kohtaavat tekstin kautta? Herkman valottaa tekijän ja lukijan kosketuspintaa diskurssi-käsitteen avulla. Sarjakuvan tutkimus edellyttäisi Herkmanin mukaan sille ominaisten diskurssien tunnistamista. Tämä teoreettisesti keskeinen alaluku "Kerronnan näkökulma ja sarjakuvan diskurssi" on valitettavasti käsitteellisesti tihein ja vaikeatajuisin osa kirjasta:

"Sarjakuvakerronnan eri elementit rakentavat tällä tavoin diskursseja, jotka muodostavat tietynlaisia subjekti-objekti -suhteita, jotka puolestaan yrittävät rajoittaa lukijoiden valitsemia kerronnan näkökulmia." Kulttuurintutkimuksen näkökulmasta sarjakuva ja muut mediat koostuisivat pelkistä diskursseista ilman merkityksiä, ja lukija ikäänkuin liukuisi diskurssista toiseen, läpi teoksen.

Kontekstin rajattomuus tuntuu vievän pohjaa sarjakuvan kieliopin mahdollistamista merkityksenannoista. Herkmanin kirjassa esimerkiksi konteksti voi tarkoittaa monenlaisia asioita ‘konvention’ ja ‘diskurssin’ välillä. Yhtäällä taas diskurssi voi tarkoittaa sarjakuvalle ominaista ilmaisutapaa, toisaalla tietyn tutkimuskohteen sisällä vaihtelevia tyylejä. On mahdollista, etta tällainen käsitteiden huojunta johtuu siitä, että kontekstuaalisuuden _muotoja_ ei ole jäsennetty kulttuuritutkimuksen sisällä.

—————-

SISÄLTO

Kiitokset. 7

JOHDANTO 9
Miksi tutkia sarjakuvia? 1 0 Sarjakuvan kielen ja mielen analyysi 13 Sarjakuvatutkimuksen kentällä 16

I SARJAKUVAN KIELI
1. SARJAKUVAN KIELEN TASOT 21
Mitä sarjakuva on? 21 Sarjakuvan segmentoituminen 23 Onko sarjakuva media? 24 Sarjakuvan merkkijärjestelmät 26 Kuvan taikaa 27 Kuvakoot ja kuvakulmat 28 Kuvan realismia ja fantasiaa 32 Eläimiksi naamioituneet ihmiset 35 Stereotyypin ongelma 38 Sanoittakin selvää? 40 Efektien maailma 44

2. KUVAN JA SANAN SUHDE 48
Merkkien ilmiasu ja tekstin sijainti kuvassa 50 Kuvan ja sanan valtataistelu 53 Kuvan ja sanan liitot 55 Kuvan ja sanan suhde analyysissa 58

3. SARJAKUVASEMIOTIIKKAA 62 Peircen merkkiluokat ja sarjakuva 64 Sarjakuvan kielioppi 67 Ruutu – avain sarjakuvan lukemiseen 70 Paradigma ja syntagma 72 Metaforan kaksi ulottuvuutta 77 Metafora ja metonymia sarjakuvassa 81 Metafora laajemmissa kokonaisuuksissa 87 Valtavirtaa ja sarj-akuvalyriikkaa 89

4. SARJAKUVAT KERTOVAT – KOMISARIO SISU 93
Ruudusta toiseen 95 Erilaiset sarjakuvatyypit ja kerronta 104 Metakieli sarjakuvissa 1 1 1 Tarina ja kuinka se kerrotaan 1 14 Aika mataa, kerronta juoksee 120 Sarjakuvahahmot – piirteitä ja toimintaa 126 Sarjakuvahahmot toimijoina 129 Onko sarjakuvassa kertoja? 135 Kuinka kertoja näkyy sarjakuvassa? 137 Kerronnan näkökulma ja fokalisaatio 140 Fokalisoija ja ideologia 145

II SARJAKUVAN MIELI

5. SARJAKUVAN TEORIA JA LUKEMISEN MIELIHYVÄ 151
Sarjakuvat teksteinä 151 o Lukeminenkin on dialogia154o Lukijat-yleisöä ja yksilöitä 158 Subjekteja ja identiteettejä 161 Paluu kerronnan näkökulmaan 163 Kerronnan näkökulma ja sarjakuvan diskurssi 165 Lukemisen sietämätön mielihyvä 172

6. SARJAKUVAJAINTERTEKSTUAALISUUS 178
Intertekstuaalisuuden alueita 181 Esimerkkinä Vanhan merimiehen tarina 190 Yleinen intertekstuaalisuus – kohti konteksteja 199

7. ARTIKULAATIO JA SARJAKUVA 201
Artikulaatio ja kontekstien moneus 203 Esimerkki: Ralf Königin sarjakuvat Suomessa 207 Vapautunut mies analyysissa210 Vapautuneen miehen diskurssit ja kerronnan näkökulmat 211 König artikulaatioiden rnaailmassa 222 Suhde sarjakuviin 224 Suhde Königin sarjakuviin 227 Suhde Vapautuneen miehen seksuaalikuvaukseen 229 Yhteenveto Vapautuneen miehen artikulaatioista 233

8. KRIITTISTÄ MEDIAKASVATUSTA 238

VIITTEET 243
KIRJALLISUUS 251
KLTVALUETTELO 260
LIITE l: Harjoitustehtäviä 262
LIITE 2: Kysely Ralf Königin sarjakuvan Vapautunut mies lukijalle 265
HAKEMISTO 269

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *