Luonnon ja ihmisen polut ei heti selvästi sijoitu mihinkään kirjallisuuden lajityyppiin. Esipuhe ja takakansiteksti lupailevat käsiteanalyysiä, mutta itse teksti on enemmän populaarin tietokirjan ja poliittisen pamfletin ristisiitos maustettuna mytologialla ja vähemmän tieteellisillä ihmisen olemuksen pohdinnoilla. Kirja alkaa elämän syntyprosessin kuvauksella. Teksti poukkoilee alkuräjähdyksestä Kalevalaan, DNA:sta uskontojen kehittymiseen, syanobakteereista kreationismiin. Teksti on sujuvaa ja kiinnostavaa, mutta lukija huomaa pian kysyvänsä, miksi se on kirjoitettu. Lukeminen on silti hauskaa. Nokkelan pamflettimainen tyyli, pessimistiset heitot, suoraviivaiset yksinkertaistukset ja viehtymys universaaleihin aiheisiin tuovat mieleen Pentti Linkolan pamflettikirjallisuuden. Linkolan tekstit ovatkin selvästi innoittaneet kalastajan ikätovereita.

Linkolan tuo mieleen myös rohkeus tarttua vaikeaan ja ikävään ympäristöpolitiikan kestoaiheeseen: luonnonvarat ja ekosysteemin kantokyky ei kerta kaikkiaan enää riitä maapallon kasvavalle ihmisväestölle. Teknosysteemin paisuminen yli äyräidensä aiheuttaa luonnonkatastrofeja, sukupuuttoaallon ja vaarantaa ihmiskunnan mukavan ja rauhanomaisen tulevaisuuden. Kuten kirjoittajat toteavat, tämän kokoisen nisäkäslajin populaation ei kuuluisi olla näin runsas. Ongelman luonnetta kuvaa hyvin kirjoittajien esiintuoma demografinen tosiasia: Maapallon väestömäärä kasvaa nykyään vuodessa yhtä paljon kuin se kasvoi ajanlaskun alusta lukien tuhannessa vuodessa ja Kiina on toistaiseksi ainoa maa, joka on vakavissaan edes yrittänyt rajoittaa väestönkasvuaan. Nämä ovat ikäviä totuuksia, joiden kirjoittaminen paperille on tällä hetkellä hyvin epämuodikasta. Siksi on tärkeää, että vanhan polven ympäristöalan konkarit tarttuvat aiheeseen.

Parhaimmillaan kirja on popularisoidessaan biologiaan liittyvää tieteellistä tietoa ja tämän tiedon syntyhistoriaa. Kirjoittajat kuvaavat elävästi von Linnén, Darwinin, Mendelin ja muiden luonnontieteiden merkkihenkilöiden työtä, samoin luonnonhistorian keskeisiä prosesseja kuvataan taitavasti. Osa teksteistä sopisi hyvin esimerkiksi koulujen luonnontiedon opetuksen oheislukemistoksi, onhan luonnontieteiden oppimateriaaleja vastikään arvosteltu luonnon keskeisten prosessien sivuuttamisesta ja keskittymisestä epäolennaisuuksiin (Annikka Mutanen: Koulun fysiikka jumiutui sadan vuoden taakse, Tiede 8/2011).

Huoli on aiheellinen sivistyksellään ja koulujärjestelmällään ylpeilevässä maassa, jossa osa väestöä ei ymmärrä evolutiikan perusteita ja pitää kyselytutkimusten mukaan evoluutioteoriaa ja kreationismia vertailukelpoisina teoreettisina malleina. Pulliainen ja Seiskari osaavat esittää evoluutioon liittyvää tietoa kansantajuisesti. Asian ymmärtämisen kannalta keskeiset asiat kerrataan useaan otteeseen ja kirjoittajat käyttävät taitavia rinnastuksia luomiskertomukseen ja muihin kansanomaisiin elämän syntyprosessia kuvaaviin kertomuksiin. Kerronta on värikästä, sujuvaa ja kiinnostavaa. Toisaalta kirjoittajat astuvat luomiskertomuksen ja evolutiikan vertailussaan alueelle, joka ei ole heidän omaansa: vallitsevan evankelis-luterilaisen tulkinnan pohjalta ajatellen on melko rohkeaa väittää, ettei evoluutiolla voisi olla osaa eikä arpaa ajattelussa, jossa uskotaan Jumalaan rukouksiin vastaavana ja luomakunnastaan kiinnostuneena Luojana ja ihmiseen Jumalan kuvaksi luotuna. Niin sanottu nuoren maapallon kreationismi on teologisesti äärimmäisen marginaalinen tulkinta.

Aihetta voisi lähestyä pohtimalla luonnontieteen ja uskonnon (tai moraalifilosofian) tehtäviä. Ensin mainittu kertoo meille tosiasioita luonnosta ja tuottaa kertyvää tietoa, jälkimmäiset ratkaisevat eettisiä kysymyksiä ja arvoja. Näitä alueita ristiinkytkemällä syntyy pseudotiedettä: Raamatusta haetaan luonnontieteellistä tietoa tai luonnontieteestä vastauksia eettisiin kysymyksiin. Ensin mainittu on uskonnon, jälkeen mainittu tieteen väärinkäyttöä. Nuoren maapallon kreationismi ja sosiaalidarwinismi ovat saman näennäistieteen kolikon kaksi puolta. Kirjoittajien suoraviivaiset spekulaatiot sopulien ja ihmisten samankaltaisuuksista edustavat jälkimmäisen tyyppistä ajattelua.

Kirjan arvoa laskee se, että kirjoittajat eivät malta olla viljelemättä sivulauseissa viittauksia milloin mihinkin päivänpoliittiseen aiheeseen: luonnonvarojen riittävyydestä löytyy aasinsilta parisuhdelakiin, genetiikasta sukupuolten tasa-arvoon ja muurahaisista maahanmuuttopolitiikkaan. Kirjoittajien mielipiteiden tyrkyttäminen tekstin lomassa jos minkälaisista aiheista häiritsee lukukokemusta ja pilaa paikoin muuten hyvää tekstiä, eikä lukija voi välttyä ajatukselta, että häntä aliarvioidaan. Heikoimmillaan kirja on kuitenkin luonnonsuojelun kritiikissään. Tässä kirja karahtaa kiville pahemman kerran kirjoittajien sortuessa paikoin alatyyliseen nimittelyyn, olkiukkoargumentointiin ja yksitotiseen julistamiseen. Näin tasokkailta kirjoittajilta odottaisi paremmin argumentoitua ja perusteellisempaa tyyliä. Seiskari siteeraa kirjan alkupuolella omia Maaseudun Tulevaisuuteen kirjoittamiaan tekstejä, joissa hän varsin kevyin ja näennäisin perustein lyttää lajien uhanalaisuusarvioinnin perusteet. Aiheeseen palataan kirjan loppupuolella laajemmin metsiensuojelun ja talousmetsien hoidon yhteydessä.

Sinänsä kirjoittajien esittämä kuvaus boreaalisen metsän elinkaaresta ja ekologiasta on erinomainen. Luonnontilaisena kehittyvän metsän ekologisten lokeroiden vaihtelu eri sukkessiovaiheissa esitetään kansantajuisesti ja selkeästi. Talousmetsien hoidon aiheuttamat radikaalit muutokset metsän luontaisessa sukkessiossa ja ekologisissa lokeroissa avautuvat lukijalle kiinnostavalla tavalla. Kirjoittajat tuovat esille myös metsälakia uudistettaessa erittäin ajankohtaisia ja huomionarvoisia ajatuksia metsätalouden kehittämisestä metsiemme luontaiseen kiertoon paremmin sopivaksi. Uudistamisessa olisi kirjoittajien mukaan siirryttävä luontaisiin menetelmiin ja paikalla vuosituhansia testattuihin perintötekijöihin, metsien olisi annettava uudistua lehtipuuvaltaisen pioneeripuuston kautta ja päätehakkuissa maan ravinne- ja pH-tasoa olisi parannettava kulotuksella, joka tuottaisi aukealle metsäpalon jälkeistä tilaa vastaavia olosuhteita ja ekologisia lokeroita.

Tekstistä välittyvä vahva metsäekosysteemien asiantuntemus saakin lukijan ihmettelemään, miksi yksi boreaalisen metsän ikävaiheista eli kliimaksivaihe on kirjoittajien mielestä niin vastenmielinen, ettei tämän vaiheen vähiä säilyneitä metsiä erikoistuneine lajeineen tulisi lainkaan säästää, vaan mieluummin polttaa jo muutenkin hyvin runsaiden nuorten metsien määrän lisäämiseksi entisestään. Väite, jonka mukaan vanhojen metsien uhanalaisen spesialistilajiston suojelu olisi muulta lajistolta pois, on käsittämätön jokaiselle, joka vähänkin tuntee metsiemme käyttöä ja ikärakennetta. Vanhoista metsistä ei tunnu kirjoittajien mielestä löytyvän mitään hyvää. Sukkessio, joka alkuvaiheessaan kuvataan arvoksi sinänsä, onkin loppuvaiheessaan pelkkä haitta, jota kuvataan tunnepitoisin ilmaisuin muun muassa ”kurjistumiseksi”. Luonnonsuojelijoiden pahuudesta tai ainakin tyhmyydestä kelpaa todisteeksi jo sanan ’ikimetsä’ käyttö. Eihän maailmassa mitään ikuista ole, varsinkaan boreaalisessa metsässä, joka uudistuu luonnonoloissa 300 – 500 vuoden välein. Tokihan tämän myöntää paatuneinkin ”kettinkiterroristi”, kuten kirjoittajat luonnonsuojeluliikettä nimittelevät. 500 vuotta vain sattuu olemaan melko pitkä aika ihmisyhteisön näkökulmasta.

Jokainen perinteisen suomalaisen luonnonsuojeluliikkeen piirissä toimiva voi todistaa vääräksi kirjoittajien väitteen, jonka mukaan vanhoja metsiä haluttaisiin suojella vain siksi, että ne ovat vanhoja metsiä ja sellaisina ikoni. Mikäli kirjoittajien kuvaamat ihmisen polut olisivatkin johtaneet suuntaan, jonka seurauksena valtaosa suomalaisista metsistä olisi kliimaksivaiheen vanhaa kuusikkoa, ei tällaisilla metsillä olisi erityistä suojeluarvoa.

Kirjoittajien siirtyessä ympäristöntutkimuksen tuloksista poliittiseen ohjelmajulistukseen ei teksti välty sisäisiltä ristiriidoilta. Toisaalla kuvataan varoittavana esimerkkinä kosteikkojen kuivaamisen arvaamattomista seurauksista Louisianan vuoden 2005 tuhotulvia. Toisaalla vaaditaan turvevarojen maksimaalista käyttöä energiantuotantoon Suomessa. Turve on kirjoittajien mielestä väliin fossiilinen energianlähde ja tärkeä hiilivarasto, väliin uusiutuva energiavaranto, joka tulisi tyhjentää. Supermarketit ovat torjuttavaa mammutismia ja teknosysteemin paisumista ekosysteemin kustannuksella, Lapin suuret tekoaltaat puolestaan järkevää energiantuotantoa, jota vastustetaan vain tunnesyistä. Talouskasvu on paha asia, josta pitäisi pyrkiä eroon, mutta samalla valitellaan päästökauppajärjestelmän aiheuttamaa haittaa maailman rikkaimpien maiden kilpailukyvylle. Ketä vastaan on kilpailtava ja missä asiassa, jos kasvua ei saa olla?

Erikoisimmat pyllähdykset sattuvat kuitenkin riistakantojen hoitoon liittyvissä kannanotoissa: yli sadan tuhannen hirven kanta on seurausta ”järkevästä kannanhoidosta”, mutta noin 150 suden kanta kertoo ”suurpetojen suosimisesta”. Taimenen katoaminen johtuu kirjan mukaan saukoista ja luonnonsuojelijat kuulemma vastustavat minkkien metsästystä. Myös muutamia muita lajeja ja aiheita koskevissa heitoissa tosiasiat saavat väistyä poliittisen julistuksen ja viime vuosisadan alkupuolella vallinneen asenneilmapiirin tieltä. Jos kirjoittajat käyttäisivät kriittisen tarkastelun kestäviä lähteitä, ei tällaisten väitteiden esittäminen tietenkään olisi yhtä helppoa.

Minut sai tarttumaan kirjaan takakansitekstin ja kirjoittajien esipuheen lupaus ympäristöntutkimuksen käsiteanalyysistä. Tähän lupaukseen kirja ei vastaa, eikä tuo uutta alan käsitteistöön ja sen käyttöön. Uusin alan tutkimus ja esimerkiksi ekosysteemipalvelun käsitteeseen kytkeytyvät moninaiset keskustelut ja tutkimussovellukset jäävät kokonaan käsittelemättä. Kirjan pahin puute on lähdeluettelon puuttuminen, eivätkä kirjoittajat viittaa ajankohtaiseen ympäristötieteen keskusteluun edes tekstissä.

Kirjoittavat esittelevät kirjan esipuheessa systeemisen lähestymistapansa aiheeseen. Maailma on jaettavissa kolmeen systeemiin: geosysteemiin, ekosysteemiin ja ihmisen luomaan teknosysteemiin. Nämä systeemit ovat vuorovaikutuksissa keskenään ja ajankohtaisissa ympäristöongelmissa on kyse näiden systeemien välisistä vuorovaikutussuhteista. Lähtöajatus on selkeä ja analyyttinen, mutta koska kirja on enemmänkin pamfletti kuin keskustelupuheenvuoro tieteen kentällä, ajatus kantaa kirjan läpi vain osittain. Myös itse kirjan voisi jakaa kolmeen erilliseen osaa, jotka kirjassa sekoittuvat toisiinsa tehden lukukokemuksesta hieman sekavan. Erillisinä osat toimisivat hyvin. Ensimmäinen voisi olla populaari esitys luonnonhistoriasta alkaen yleiseltä tasolta elämän syntyä ja kehityshistoriaa koskevista luonnontieteen nykykäsityksistä ja evoluution toimintameknaismeista, sisältäen hauskat ja kiinnostavat kirjoitukset biologian merkkihenkilöiden elämäntyöstä ja päättyen esitykseen boreaalisen metsäekosysteemin luontaisista sykleistä esimerkkinä evoluution tuloksena syntyneestä luonnon järjestelmästä. Tämä esitys siivottuna sinne tänne rönsyilevistä päivänpoliittisista aiheista olisi huikean hyvä. Toinen osa voisi käsitellä globaaleja ympäristöongelmia ja niiden globaaleja ratkaisuyrityksiä. Myös tämä osa kansalliseen politiikkaan sotkeutumatta olisi kirjoittajien omimman erityisalueen esittelynä tasokas. Kolmanteen osaan voisi jättää kirjoittajien poliittisen agendan. Sitä varmasti lukisivat mielenkiinnolla ne, jotka jakavat vanhemman polven keskustalaisen poliittisen ideologian.