Erilaiset muistelmat ja kronikat ovat musiikinhistorian kirjoitukselle arvokasta aineistoa, koska ensikäden kirjallisia lähteitä on usein vähän. Muistelmien merkitys on erityisen keskeinen populaarimusiikin historian tutkimuksessa. Seriöösiä tutkimusta on tehty niukasti ja kokonaiskuvan hahmottamisessa on välttämätöntä turvautua journalististen yleisesitysten ja taiteilijahaastattelujen varaan.

Kitaristi Hasse Wallin musiikillinen omaelämänkerta on poppareiden muistelmien joukossa positiivinen yllätys. Se onnistuu väistämään monet muistelmakirjoja vaivaavat limboilut. Monesti näitä kirjoja lukiessa tulee mieleen, että niiden tekemistä ohjaa periaate: kevyestä musiikista ei voi kirjoittaa kuin kevyesti, Suosikki- ja naistenlehtityyliin. Kevyessä kirjoittelussa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta joskus myös viihteestä kaipaisi syvällisempääkin pohdintaa. Wallin kirjassa nuortenlehtien aikalaissitaatit limittyvät pohtivamman kerronnan väliin ja lopputuloksena on varsin luettava muistelmateos.

Populaarikulttuurin historia on mahdollista käsittää suureksi joukoksi kertomuksia, jotka syntyvät yksittäisten toimijoiden tai ryhmien omaa menneisyyttä koskevista tulkinnoista. Hasse Wallin tulkinta tulee olemaan Suomi-popin kertomusryppäässä tärkeässä asemassa. Hän on ollut 1960-luvulta lähtien hyvällä näköalapaikalla suomalaisen rockin kehityskertomuksessa. Tässä hänellä on ollut kaksi tärkeää ominaisuutta, helsinkiläisyys ja kaksikielisyys. Suomalaisen rockin – kuten aiemmin jazzin – synty ja varhaisvaiheet keskittyivät voimakkaasti Helsinkiin. Wallin kertomuksessa tulee myös hyvin esille se, että useimmat 60-luvun pop-yhtyeistä olivat ruotsinkielisten koulupoikien perustamia. Hyvänä esimerkkinä tästä on ensimmäinen suomalainen progebändi Blues Section, jonka viidestä soittajasta kolme oli ruotsinkielisiä, yksi englantilainen ja yksi suomenkielinen. Ainoa suomenkielinen, Eero Koivistoinen, tuli hänkin rock-piirien ulkopuolelta.

Hasse Wallin tarinassa pistää silmään myös se, miten pienen piirin keskuudessa suomalainen rock kehittyi. Aina 1970-luvun alkuun saakka yhtyeiden määrä oli varsin vähäinen ja samat kärkinimet kiersivät kokoonpanosta toiseen. Tähän helsinkiläiseen ydinryhmään rekrytoitui maakunnista yksittäisiä lahjakkuuksia, joista kajaanilainen Sakari Kukko on loistava esimerkki. Vasta 70-luvulla alkoi tilanne muuttua, kun moniin maakuntakeskuksiin syntyi vilkasta bänditoimintaa. Suomi-rockin paikallisia puhuntoja kehittyi erityisesti Tampereelle, Kuopioon, Lahteen, Ouluun ja Turkuun. Wallin tarina on tietysti helsinkikeskeinen ja saattaa olla, että tarkempi tutkimus tulee tasoittamaan Helsingin ja muun Suomen välistä eroa 60-luvun popmusiikin kehityksessä.

1970-luku oli Hasse Wallin uralla voimakkaan muutoksen aikaa. Vuosikymmenen alkuaikaa sävytti radikaali vasemmistolaisuus ja Wallin tavoin monet näkyvät rockmuusikot liittyivät taistolaisten kulttuuririntamaan. Kirjassa on jakso, jossa Walli tilittää politisoitumistaan. Asia tuntuu olevan edelleenkin hieman traumaattinen, eivätkä Wallin selitykset ajan tapahtumista ja tehdyistä valinnoista kuulosta oikein uskottavilta. Mutta toisaalta, pitäisikö tapahtumia edes yrittää selitellä? Aika aikansa kutakin.

70-luvun loppupuoli merkitsi myös musiikillista kriisiä Hasse Wallin sukupolven soittajille. Punk ja uusi aalto nosti suosioon uuden muusikkosukupolven, jonka musiikissa sanoma oli tärkeämpää kuin soittotaito. Virtuoosisuutta korostava progressivinen rock ei enää kiinnostanut, ja monet vanhemmat rockin kärkinimet huomasivat olevansa vailla töitä. Walli oli tuossa vaiheessa mukana Piirpauke-yhtyeessä, jota voidaan pitää ensimmäisenä maailmanmusiikin kokoonpanona Suomessa — aikana jolloin tuosta termistä ei tiedetty vielä mitään. Ryhmä yhdisti erilaisia etnisiä vaikutteita jazzin ja progressiivisen rockin perinteisiin. On sanomattakin selvää, ettei Piirpauken musiikki saanut suurempaa vastakaikua uusyksinkertaisen rockmusiikin yleisöiltä.

Piirpauke merkitsi taiteellista suunnanmuutosta Hasse Wallin uralla, joka johti seuraavalla vuosikymmenellä afrikkalaisen populaarimusiikin pariin. Walli asui 80-luvulla vuosikausia Gambiassa ja Senegalissa, teki yhteistyötä mm. nykyisen maailmanmusiikin megatähden Youssou N’Dourin yhtyeen soittajien kanssa. Afrikka-kauden seurauksena Walli tuotti Suomeen useita afrikkalaisia ja afrikkalais-suomalaisia kokoonpanoja, joista Asamaan ja Afro-Line lienevät tunnetuimpia. Walli selittää hyvin monipuolisesti Afrikan-kokemuksiaan. Erityisen mieleenpainuva on kuvaus siitä, miten suomalainen muusikko yrittää päästä jyvälle länsiafrikkalaisen rytmiikan salaisuuksista. Yrityksen ja erehdyksen metodi on raskas mutta ilmeisen tuloksekas.

Wallin kirja on erityisen ansiokas siinä mielessä, että se sisältää varsin eriteltyä tietoa itse musiikista, tässä tapauksessa sähkökitaran soittotekniikoista ja eri vuosikymmenten sointi-ihanteista. Walli mm. selittää juurta jaksain, miten ensimmäiset särösaundit saatiin aikaan ja millaisia laitteita minäkin vuosikymmenenä käytettiin. Myös eri kitaragurujen, erityisesti Jimi Hendrixin soittotapaa selostetaan yksityiskohtaisesti ja asiantuntevasti. Kerronta on paikoin niin analyyttistä, että se kelpaisi lähes sellaisenaan saunditeknologian kehitystä käsittelevän tutkimuksen perusaineistoksi.

Tällainen on hyvin poikkeuksellista. Yleensä muusikkojen muistelmat välttelevät musiikkiteknisiä ja -analyyttisiä kysymyksiä, mikä johtunee ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin suurimmalta osalta muusikkoja puuttuu kyky eritellä musiikin tekoa — puhuminen musiikista on heille usein huomattavasti vaikeampaa kuin soittaminen tai laulaminen. Hasse Walli tuntuu olevan hyvin intelligentti henkilö tavallisiin rokkareihin verrattuna. Tai sitten monet muusikot esiintyvät julkisuudessa tyhmempinä kuin ovatkaan. Rockmuusikoiden katu-uskottavuus ilmeisesti edellyttää jonkinlaista infantilismia, jonka rokkarit tuovat esiin lehtihaastatteluissa.

Toiseksi muistelmateokset syntyvät siten, että ulkopuolinen toimittaja haastattelee vanhenevaa taiteilijaa ja kasaa sitten käydyistä keskusteluista kirjallisen kokonaisuuden. Tällainen tekotapa ei suosi musiikin teon analyyttistä käsittelyä, sillä kirjoittajilta puuttuu musiikillinen kompetenssi usein lähes kokonaan. He ovat tyypillisesti entisiä tai nykyisiä toimittajia, joiden suhde musiikkiin on eräänlainen fanisuhde: elämyksellinen, romantisoiva ja jopa runollinen. Tässä kirjassa toimittajan työn on tehnyt Appe Vanajas, itsekin muusikko ja musiikkitieteellisen koulutuksen läpikäynyt. Hänellä ei ole ollut vaikeuksia ymmärtää Hasse Wallin selostuksia soittoteknisistäkään kysymyksistä.

Kirjan liitteenä on henkilöhakemisto, lyhyt lähdeluettelo sekä diskografia. Ne valottavat omalta osaltaan Hasse Wallin uran eri vaiheita ja saattavat innostaa jotakuta myös lisätietojen hankintaan.