Suomalainen elokuva on melkein sama tällä hetkellä, kuin suomalainen omakuva. Useampikin käsikirjoitus suomalaisen elokuvan alkuvuoden hegemoniassa on perustunut hyvin suomalaisiin aiheisiin, kuten etelä-pohjalaiseen miesuhoon (Häjyt), jatkosotaan (Rukajärven tie) ja sodanjälkeiseen kansalliseen polulaarikulttuurin (Kulkuri ja Joutsen). Suomalaisuudesta ja suomalaisesta identiteetistä on muutoinkin keskusteltu koko vuosikymmenen ajan EU:iin liittymisen yhteydessä – ajottain kiihkeästikin.

Jo vuosisatojen ajan suomalaisuuden määrittelystä ovat vastanneet ennenkaikkea sivistyneistö. Entä nyt vuosituhannen vaihteen globalisoituvassa Suomessa? Mikä on akateemisen sivistyneistön kuva suomalaisuudesta kun humanistinen tutkimus on eriytynyt moniin eri haaroihin yliopistoissa? Miten suomalaisuuden määrittyminen ja määrittäminen nähdään sosiologin, sosiaalipsykologin, folkloristin, naistutkijan, perinnetutkijan, kasvatustieteilijän, kulttuurintutkijan, maantieteilijän ja yhteiskuntahistorioitsijan toimesta? Vastausta tähän pyrkii antamaan ‘Elävänä Euroopassa. Muuttuva suomalainen identiteetti’ -artikkelikokoelma, joka perustuu tammikuussa 1998 Tampereella järjestetyn suomalaisuusseminaarin esitelmiin, joka taas on osaprojekti Sitran ”Globalisaatio, hyvinvointi ja työllisyys” -tutkimusohjelmasta.

Ensimmäisessä artikkelissa Matti Peltonen kyseenalaistaa monia perussterotypiota, joita liitty suomalaisuuskuvaan. Monet kaikenselittävät ja -selkeyttävät luonnehdinnat suomalaisuudesta, joihin niin päivälehtikolumnistit, kuin sosiologian opiskelijatkin voivat pätevyyttä tuntien havaintonsa lokeroida, ovatkin vain pitkäaikaisia ja joukkotiedotuksen ylläpitämiä kulttuurisia kuvia. Eikö me ollakaan rehellisiä, ahkeria ja vaatimattomia metsäläisten jälkeläisiä, jotka kommunikoivat vain humalahakuisen viinan juonnin yhteydessä ja silloinkin vain ääriemootioin?
Mentaliteeteista ennenkin kirjoittanut Peltonen pitää puhtaasti suomalaisena mentaliteettina ainoastaan huonoa itsetuntoa. Tämä kansallinen omakuva ei kuitenkaan ole suomalaisten enemmistön ominaisuus, vaan kotimaisten suomalaisuuden määrittelijöiden, eli etenkin Peltosen kaltaisten akateemisten sivistyneiden, jo vuosisatojen aikana antama kuva, tai diskurssi. Peltosen mielestä omakuvan suomalaisuus on eri asia, kuin suomalainen identiteetti. Ero omakuvan ja identiteetin välillä löytyy usein kuvauksen sävystä: suomalaisten omakuva on usein negatiivinen, mutta identiteetti, esimerkiksi urheiluvoittojen yhteydessä, voi olla myös iloinen ja myönteinen. Suomalaisten negatiivinen omakuva on ainutlaatuinen Euroopassa. Äärimmäisyyksiin menevä oman kansallisuuden vähättely ja ”huono itsetunto” ei vastaa muiden kansallisuuksien kuvaa suomalaisista, vaikka sitä heille suomalaisten taholta usein tyrkytetäänkin. Taustat suomalaisuuskuvaan löytyy Peltosen mukaan ensinnäkin vertailusta ruotsalaisuuteen. Kielen lisäksi sivistyneistö ja rahvas ovat jakautuneet Länsi- ja Etelä-Suomen rannikon ja Sisä/Itä-Suomen välillä. Myöhemmin määrittelyjä on hallinut suomalaisen metsäluonnon vertailu eurooppalaiseen kaupunkikultuuriin. Suomalaisuusmyyttien osalta Peltosen mukaan Euro-Suomessa on palattu taas 1700-luvun porthanilaiseen jakoon, joka perustuu tulos- ja eteenpäin katsovaan etelän taajama-Suomeen ja sisämaan tuosta sivistyksestä saamapuolelle jääneisiin. Myös Satu Apoa ärsyttää folkloristina ja etnologina ”metsäläisyys” -käsitteen palaaminen 1990-luvun euro-keskusteluun.

Mirja Liikanen kirjoittaa taideyleisöpuheesta, ”yleisöjen diskursiivista konstruoimista euroopplaisessa perinteessä”.
Puuttuuko Suomesta bourdieulainen makuhierarkia ja olemmeko vain yhtä alkeellista alaluokkaa kulttuurinkuluttajina, vai olemmeko moderni kulttuurikansa, joka käy ahkerasti festivaaleilla ja kirjastoissa? Tällä hetkellä Liikanen näkee muutosta kohti häilyviä rajoja taiteilijan, asiantuntijan ja yleisön kolmiyhteydessä: taiteesta tulee ”vain” osa symbolien tuotantoa, jossa esimerkiksi asiantuntijan elitistisyys ei ole enää itsestään selvä auktoriteetti taideyleisölle.

Ja tietenkin, jokainen humanistinen artikkelikokoelma 1990-luvulla olisi vajaa, ellei siinä olisi myös naistutkimukselllinen näkökulma. Tuula Gordonin ja Elina Lahelman artikkelli tarkastelee sukupuolisuuden märäytymistä kansallisuudessa. Perustuuko suomalaisuus ennenkaikkea Häjyjen kaltaiseen negatiiviseen miehiseen suomalaisuuskuvaan, vai onko tasa-arvoistavaksi tarkoitettu persuskoululaitos todella tehnyt suomalaisista tasa-arvoisempia niin sukupuoleltaan, kuin etnisyydeltäänkin. Etnisyyden käsitettä tarkastelee myös Petri Ruuska. Seppo Knuuttila arvioi Suomea paikkana, joka konstruoituu tieteiden, yksilöiden, sukupolvien mukaan ajassa. Miten Suomi-etymologia ja suomalaisuus-diskurssit pyrkivät löytämään ideaalilkuvitelman niin menneessä, kuin tulevassakin.

Kirjan pääpaino on kuitenkin historiallisessa itsetutkiskelussa. Ari Jääskeläinen huomauttaa jo fennofiilien aikaisen eliitin edustajien hakeneen suomalaisen identiteetin perustoja gööttiläisen historiankirjoituksen mukaisesti vanhatestamentillis-antiikkisista myyteistä ja ihanteista. Daniel Jusleniuksen mukaanhan Suomen suku polveutui aina Nooasta. Ruotsin suurvaltahegemonian patrioottisuus heijastui myös Suomeen ja folklore pyrittiin valjastamaan kansallisen identiteetin tarkoitusperiin hyvissä ajoin ennen Lönrotia.

Anssi Paasi ei tosin usko, että kansa ja identiteetti olisivat vain ylhäältä annettuja iskusanoja, joihin rahvas ainoastaan mukautuu. Hänen mukaansa oman kansallisen identiteetin luominen on enemmänkin ‘vaihtokauppoja’ ideologioiden ja määrittelevien identiteettien kanssa, joilta ihmiset saavat varmuutta, turvallisuutta ja lupauksia. Yhtäältä Pentti Alasuutari näkee, että älymystön rooli on muuttunut ja muuttumassa. Nyky-Suomen yhteiskuntatieteilijät vierastavat kovin totalisoivia kuvauksia siitä, millainen suomalainen yhteiskunta ja sen rakenne oikeasti on. Risto Alapuro tosin löytää yhtymäkohtia tämän päivän lukeneiston ja fennofiilien välillä tietytnlaisesta ambivalentista skitsofreniasta: haluttaisiin olla suomalaisia ja suomalaisen identiteetin suunnannäyttäjiä, muttei minään vastakohtana Euroopan vanhoille kansankulttuureille.

Alasuutarin näkemyksiin tietynlaisesta varovaisuudesta lukeneiston keskuudessa voi yhtyä myös tämän kirjan perusteella. Historiallinen jatkumo kansallisen kulttuurin ja kansankuvan rakennuksessa nähdään ajottain herkullisestikin, mutta oikeastaan määritystä 1990-luvun Suomesta kansallisvaltiona ja asemasta Euroopassa ja globalisoituvassa maailmassa ei saa. Eikä se ilmeisesti ollut tarkoituskaan. Toisaalta olisi mielenkiintoista kuulla, miten hyvin Sitran tavoitteet lopulta saavutettiin. Elävänä Euroopassa (Muu otsikko tamperelaissosiologien toimittamalle EU-kirjalle olisi tuskin ollut mahdollistakaan. Vrt. Alasuutarin sukupolven erään manserock-yhtyeen live-levyyn 1980-luvun vaihteesta. Liekkö nimi aikanaan ravintola Tillikassa keksitty?) -kirjan perusteella ei myöskään ainakaan mitätään tyhjentävää vastausta suomalaisesta identiteetistä ja sen tilasta saa. Joku voisi tämän perusteella alkaa kohta kaivata Erik Allardtin ja Klaus Mäkelän kaltaisia yhteiskuntatieteilijöitä, joilla on missio. Minä en. Suurien linjojen vetäminen 1960-70-lukujen suhteellisen ”selkeässä” Suomessa saattoi olla perusteltuakin, mutta nyky-Suomessa älymystön on parasta keskittyä jatkumon ymmärtämiseen ja kulttuurisen pirstoutumisen osa-alueiden hahmottamiseen suhteessa yleiseen suomalaiseen mentaliteettiin. Muutoin voi olla, että ilman tiettyä varovaisuutta saattaa tutkijan korvat punertaa muutaman vuoden kuluttua lukiessa kirjoituksiaan .