Myönteinen ei ja miten se Savossa sanotaan

Miten ihmeessä vähäväkinen ja köyhä maakunta kykenee tuottamaan presidenttejä ja päämistereitä, komissaareja ja kirjailijoita muuta Suomea enemmän? Savolaisen puhetaidon opas etsii selityksiä ja löytää muutaman. Lisäksi se tarjoaa toisheimoisillekin vinkkejä kuulijakunnan hurmaamiseksi.

Siltaoja, Jarmo: Kyllä voe tokkiisa ei! Johdatus savolaiseen puhetaitoon. SKS, 2013. 224 sivua. ISBN 978-952-222-395-1.

Heimoerot elävät edelleen, jos nyt eivät aivan vakavasti otettavina totuuksina niin ainakin helposti pinnalle pulpahtavina arjen uskomuksina. Niiden mukaan pohjalaiset uhoavat ja hämäläiset hidastelevat, karjalaiset ovat vilkkaampia ja savolaiset hauskempia kuin kansa keskimäärin.

Mitä nimenomaan savolaisiin tulee, niin heitä näyttää olevan ällistyttävän paljon erilaisilla päällysmiesten palleilla tai muuten vain kansakunnan kaappien päällä. Poliitikoista savolaisia ovat mm. Urho Kekkonen, Paavo Lipponen ja Jyrki Katainen. Kuopiolaiset laskevat mieluusti Martti Ahtisaaren ”lyseon poikiin”, vaikka tämä ei asunutkaan koko kouluaikaansa Kuopiossa. Erkki Liikanen ja Olli Rehn tunnetaan paitsi Brysselin EU-komission jäseninä, myös Mikkelin miehinä. Kirjailijoista voisi mainita klassikot Juhani Ahon ja Minna Canthin tai nykypolven edustajat Sirpa Kähkösen, Kari Hotakaisen ja Lasse Lehtisen. Juice Leskisenkin sanoituksissa jylläävät yllättävät yhdistelyt ja oivallukset sekä monimielisyys – Savossahan harvoin sanotaan mitään suoraan.

Savolaisen puhetaidon oppaan tekijä Jarmo Siltaoja on kerännyt aineistonsa haastattelemalla lähinnä savolaisia ja pohjalaisia ihmisiä. Otoksessa on kansanedustajia sekä toimittajia, kirjailijoita ja muita sanankäytön ammattilaisia, mutta myös ns. taviksia. Lisäksi Siltaoja on havainnoinut lähiympäristöään – pohjalaissyntyinen näytelmäkirjailija ja esiintymistaidon opettaja on asunut Mikkelissä yli 20 vuotta.

Seurallinen erakko?

 Yksi, veitikka suupielessä esitetty, selitys savolaiselle sananviljelyn taidolle on se, että muu kasvusto on pienillä, kivisillä ja hallaisilla peltotilkuilla menestynyt kehnosti. Pirttien suuret lapsilaumat ja talvisilla savotoilla yhdessä työskennelleet miesjoukot ovat tarjonneet tarinankertojille mainiota harjoitusvastusta, ja kun raskas työ tuotti vain niukan leivän, elämän ankeutta oli pikku pakko keventää huumorilla.

Savolaisen ja yleensäkin itäsuomalaisen huumorin keskeisimpiä piirteitä on se, että vastoinkäymisistä lasketaan leikkiä. (Samantapaisen havainnon tein myös lukiessani jatkosodan rintamalehtien korsukaskuja: vihollista ja kuolemaa kohtaan tunnettu kauhu puettiin mitä ronskeimpaan hirtehishuumoriin.)

Muitakin selityksiä on. Kun savolainen on seurallinen erakko, joka mieluusti asui omalla mäellä ja katseli sieltä omaa taivastaan, hän käytti – ja käyttää edelleen – kaikki tarjoutuvat puhumistilaisuudet mahdollisimman tarkoin hyväkseen. Länsisuomalaiselle riitti vähempikin lätinä; tiiviissä kyläyhteisössä naapuria näki niin usein, ettei tarvetta perinpohjaiselle seurustelulle ollut.

Kirjailija-toimittaja Elina Karjalainen arvioi aikanaan – riittävän kauan Kuopion takana asuttuaan – että mäkiset ja järvien rikkomat maisemat ovat tehneet niiden keskellä syntyneiden ja kasvaneiden ihmisten mielet ja kielet vähän kiemuraisiksi ja yllätyksellisiksi. Ei mahdotonta tämäkään: kulttuurihistorioitsija Fernand Braudel on todennut, että Välimeren ympäristössä tasankojen ja vuoristojen asukkaiden mentaliteetit ovat erilaiset.

Saattaa olla niinkin, että asuinseutu kahden vahvan heimon, hämäläisten ja karjalaisten, välissä opetti savolaiset huomaamaan, että kun kumartaa itään, pyllistää länteen ja päinvastoin. Siispä sanatkin oli valittava mahdollisimman tarkoin, ettei asetu liiaksi kummankaan puolelle. (Joidenkin lähteiden mukaan tämä havainto oli menneinä vuosikymmeninä myös Suomen puolustuspolitiikan kulmakiviä…)

Mitäpä opimme Miettisiltä?

 Savolainen kielellinen perimä on kieltämättä rikas: maakunnasta on 1930-luvulla ylioppilaiden toteuttamassa sananparsikeräyksessä tallennettu yli 300 000 sananpartta, kun Uudeltamaalta niitä saatiin vain 40 000, Varsinais-Suomesta 60 000 ja Etelä-Karjalastakin vain vajaat 100 000.

Yksi järkeenkäypä selitys maakunnan ihmisten sanavalmiuteen ja kielelliseen rikkauteen on kuitenkin se, että kun vuosikymmenestä toiseen on tolkutettu, että savolaiset ovat hauskoja ihmisiä ja synnynnäistä supliikkiväkeä, he ovat alkaneet uskoa siihen itsekin ja käyttäytyä ympäristön odotusten mukaisesti. Toki savolaisia pidetään myös hiukan höntteinä – menneiden vuosikymmenten kotimaiset elokuvat ja tv-viihde tarjoavat tästä yllin kyllin esimerkkejä. Severi Suhosen ei tarvinnut suutaan avata, kun yleisö jo nauroi niin että meteliltä tuskin haitarinsoittoa kuuli…

Savolaiseen tapaan kirjassa päästään varsinaiseen asiaan vasta, kun lukijakuntaa on lämmitelty riittävästi. (Tähän kuluu noin puolet kirjan sivumäärästä.) Villakoiran ydin on puhe- ja neuvottelutaito, joka Miettisillä ja Korhosilla, Sikasilla ja Avikaisilla on useimmiten myötäsyntyistä ja myötämielisessä ympäristössä lähes taiteen tasolle treenattua. Kirjan mukaan toisheimoisilla on kuitenkin täydet mahdollisuudet kuulijoiden hurmaamiseen ja oivallisten neuvottelutulosten saavuttamiseen, kunhan pitävät mielessään muutaman seikan.

Ensinnäkään esiintymistä ei tarvitse pelätä, ei liioin omia mokia. Vilpittömyys, vastapuolen ja/tai kuulijakunnan tasolle asettautuminen ja joskus jopa vihjaus omaan osaamattomuuteen toimivat, samoin sopivasti suupieleen aseteltu huumorin kukka. Muitakin keinoja tarjoillaan ja niiden käyttöön opastetaan osin vehnästellen, osin taas tottuneita puhujia siteeraten ja jopa antiikin retoriikkaa mieleen muistutellen. Varoituksen sanatkin ovat paikallaan: omaan ääneensä hurmaantunut puhuja saattaa pulputtaa kuulijakunnan pyörryksiin pääsemättä lainkaan itse asiaan.

Kirjan oivallukset eivät ole ainutlaatuisia, mutta sananparret ja sutkaukset saavat ne ehkä painumaan mieleen tavallista asiaproosaa paremmin. Ehdottomasti käyttökelpoisimpia on myönteinen ei. Sen pystyy sanomaan usealla eri tavalla ja niin, että vastapuoli ei edes ymmärrä saaneensa kieltävää vastausta. Kirjan nimi on tästä yksi esimerkki, mutta omia suosikkejani ovat kimurantti ”Voehan se olla niinnii taekka toestenpäen, ellei tuo sattuiskii olemaan päenvaston” ja näpäkkä ”Elä kehtoo”, joka lausutaan painottomia tavuja venyttäen.

Kenelle tätä piirroskuvin somistettua ja hassunhauskoin harjoitustehtävin varustettua kirjaa voisi suositella? No, ainakin savolaissyntyiselle syntymäpäiväsankarille. Hänen kiitospuheeseensa nämä opit eivät ehkä ehdi vaikuttaa, mutta myöhemmin niistä voi olla hyötyä ja hupia. Puhujalle, joka ei halua ottaa elämää, itseään eikä aihettaan turhan vakavasti, mutta tehdä silti kuulijoihinsa vaikutuksen. Kesämökkituliaiseksikin kirja käy, etenkin jos mökki sattuu olemaan Savossa.

 – – –

Arvostelija tunnustaa osittaisen jääviytensä: hänen sukujuurensa ovat savolaiset, mutta ne on tungettu tiukasti helsinkiläiseen asfaltinrakoon. Kirjoittajaa hän ei tunne, mutta myöntää kyllä käyneensä muutaman kerran Mikkelissä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *