Satojen ellei peräti tuhansien nimekkeiden Mannerheim-kirjallisuus on viime syksynä saanut taas jykevän lisäyksen: ruotsalainen historioitsija Herman Lindqvist kertoo marsalkan koko elämäntarinan noin viidelläsadalla sivulla. Kehystarinassa kirjoittaja itse palelee räkänokkapartiolaisena Helsingin tammipakkasissa. Narvan marssi soi eikä seitsenvuotias edes taida oikein ymmärtää tilanteen koko vakavuutta ja juhlavuutta, tekeepähän vain kunniaa kuten kaveritkin, kun ruumissaatto kulkee ohi.

Varsinainen elämäkerta alkaa siitä mistä elämäkerrat yleensäkin: Lindqvist tekee selkoa suvun vaiheista sekä päähenkilönsä lapsuudesta ja nuoruudesta. Isä tuhlaa perheen omaisuuden ja häipyy rakastajattarensa kanssa Ranskaan. Kodista eli Louhisaaren kartanosta on luovuttava; äitikin kuolee kun Gustaf on vasta kolmentoista eivätkä vanhemmatkaan sisarukset vielä täysin omillaan.

Haminan kadettikoulun ankea arki on aikaisemmat Mannerheim-teokset lukeneelle historianharrastajalle tuttua; perinpohjaisesti ja värikkäästi sitä on käsitellyt Teemu Keskisarja joitakin vuosia sitten ilmestyneessä Hulttio-teoksessaan. Varattoman nuorukaisen mutkikas ja kuoppainen tie Venäjän keisarin henkivartiokaartiin on sekin ollut esillä eri teoksissa lukuisia kertoja.

Lindqvistin tulkinnan mukaan Gustaf Mannerheim kasvatti noina vuosina ympärilleen panssarin, jota hän ei myöhemmin riisunut oikeastaan koskaan, ja hänestä tuli Venäjän-vuosinaan elegantti palkkasoturi, joka ei edes ollut järin isänmaallinen.

Naisissa ja Aasian katolla

Avioliitto rikkaan perijättären Anastasia Arapovan kanssa ei ollut onnellinen ainakaan kovin pitkään. Kirja antaa rouvasta melko flegmaattisen vaikutelman (tosin hän tomeroitui Kiinan bokserikapinan aikaan vuonna 1900 ja lähti sairaanhoitajaksi Kaukoitään) mutta eipä Mannerheimkaan kaiketi ollut mikään kunnon aviomiehen perikuva.

Lindqvistin (kuten aikaisempienkin elämäkertureiden) mukaan puolalainen ruhtinatar Marie Lubomirska oli Mannerheimin suuri rakkaus, mutta esillä ovat myös nuori Constande (Kitty) Linder, johon kenraali evp tutustui 1920-luvulla ja ruotsalainen kreivitär Gertrud Arco auf Valley (omaa sukua Wallenberg), Suomen marsalkan viimeisten vuosien seuralainen.

Mediajulkisuudessa tästä viimeisimmästä Mannerheim-elämäkerrasta on nostettu esiin lähinnä hänen naissuhteitaan. Kumma miten ne jaksavatkin kiinnostaa iltapäivälehtiä yhä edelleen siinä missä tämän päivän tosi-tv-tähtösten ja Englannin kuningashuoneen romanssit!

Jos lukija tuon pintakuohun viitsii sivuuttaa, kirja on antoisa matka viime vuosisadan alkupuolelle. Siitä saa hyvän kuvan esimerkiksi vuosien 1904–1905 Venäjän-Japanin sodasta, jossa tsaarin koreisiin univormuihin verhottua mutta muuten melko vanhanaikaista armeijaa vastassa olivat Japanin sotajoukot, jotka kävivät modernimpaa sotaa. He eivät ilmeisesti myöskään ryypiskelleet samaa tahtia kuin venäläiset: Mannerheimin upseerituvassa, jossa asui seitsemän miestä, juotiin 18 päivässä 82 pulloa viinaa. (Mannerheim ei ehkä ollut innokkaimpia lasinkallistajia, vaikka snapsi maistui vielä jatkosodan päämajan lounas- ja päivällispöydissäkin.)

Kertomus ratsastuksesta Itä-Aasian halki vuosina 1906–1908 on sekin kiinnostava. Kyseessähän oli kansatieteelliseksi tutkimusmatkaksi naamioitu sotilastiedustelu, sillä Venäjä varautui sotaan Kiinan kanssa. Lindqvist tukeutuu pitkälti Harry Halénin kymmenkunta vuotta sitten toimittamaan marsalkan matkapäiväkirjaan, joka yli tuhatsivuisena ja alkuperäiskuvin varustettuna on muhkein – joskin lukijaltaan melkoista harrastuneisuutta ja aikaa vaativa – tuosta retkestä julkaistu teos.

Sujuvasti ruotsalaislukijalle

Herman Lindqvist käy kirjassaan läpi kaikki Mannerheimin elämänvaiheet: onnelliset ja ilmeisen huolettomat vuodet tsaarin armeijan palveluksessa Puolassa, paon Suomeen jossa komennettavaksi ilmaantuu kouluttamaton mutta tomera talonpoikaisarmeija jonka kielikin on ylipäällikölle aluksi hieman vieras. Sujuvasti hän kuitenkin solahtaa osaksi nuoren tasavallan vastamuotoutuvia valtarakenteita pullahtaakseen taas suhdanteiden muututtua ulos – ja tullakseen uudelleen sisään kun tarvetta ilmaantuu.

Koska Lindqvist on ruotsalainen, kirja on naapurimaan keskivertolukijalle tehty. Sen huomaa esimerkiksi sisällissodan tapahtumien käsittelystä ja siitä, että talvisodan ruotsalainen vapaaehtoisjoukko on saanut oman alalukunsa, vaikka se ei varsinaisesti Mannerheimiin liity. Myös erilaiset kontaktit Ruotsin puolella asuvaan sukuun sekä länsinaapurin poliittisiin ja sotilaallisiin päättäjiin ovat esillä enemmän kuin muissa lukemissani Mannerheim-elämäkerroissa.

Useita kymmeniä teoksia julkaissut Herman Lindqvist on sujuva kirjoittaja, jolta on tätä ennen suomennettu mm. Ruotsin 1500–1600-lukujen hallitsijasuvusta kertova Villit Vaasat. Hänet tunnetaan myös vauhdikkaiden historiasta kertovien tv-dokumenttien tekijänä; Ruotsin ja siinä sivussa Suomenkin menneisyydestä kertova sarja Hermans historia sai suomenkieliseksi nimekseen Historiaa niin että hitaampia heikottaa. Käännös oli mainio: Lindqvistin kyytiin hypätessään tietää, että aika ei käy pitkäksi sillä juttua riittää, mutta todenperäisyys jää usein vähän hämäräksi ja lähdemerkinnät, jos niitä yleensä esiintyy, ovat epämääräisiä.

Tälläkin kertaa kirjoittaja vetää mutkia suoriksi mainitsematta siitä lukijalle, mutta jos tämän hyväksyy, lukukokemus on viihdyttävä. Historia-alan ammattilainen tai vakava harrastaja tuskin saa kirjasta mitään uutta irti, mutta vähemmän perehtyneelle lukijalle lukukokemus on varmaan antoisa. Heikki Eskelinen on suomentanut aiemminkin Lindqvistiä, ja myös nyt hän onnistuu välittämään kirjailijan äänen (joka hetkittäin on ehkä hieman hengästynyt) varsin hyvin.

Kirjan lähteinä on käytetty aiempaa tutkimusta ja elämäkertoja, joista ensimmäinen taitaa olla Kai Donnerin 1930-luvulla tekemä ja mittavin Stig Jägerskiöldin, marsalkan pikkuserkun, 1960-luvulla ilmestynyt kahdeksanosainen järkäle. Lindqvist referoi runsaasti myös eri aikakausien kirjeenvaihtoa suvun ja ystävien kesken. Teksti on elävää ja lukemaan houkuttavaa. Hän ei piirrä kohteestaan kiiltokuvaa, vaan kertoo myös väsymyksestä, ärtymyksestä, sairastelusta, epäluuloisuudesta ja delegointikyvyttömyydestä, joka näkyi etenkin jatkosodan päämajassa.

Mannerheimin naamio ei silti putoa mihinkään, vaan jää edelleen hänen kasvoilleen.