FT Tuomas Hoppu on tarttunut mielenkiintoiseen aiheeseen tutkiessaan Tampereen naiskaarteja vuodelta 1918. Punakaartiin liittyneet aseistetut naiset olivat tuohon aikaan huomiota herättävä ilmiö niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin. Sotivista naisista oli saatu jo esimakua mm. Venäjän vallankumouksen yhteydessä ja nuo naispataljoonat toimivatkin pitkälti suomalaisten naisten esikuvina. Sisällissodan aseistetuista naisista on tehty tutkimuksia jo aiemminkin, mm. kaksi vuotta sitten julkaistiin Anu Hakalan pro gradu -työ Housukaartilaiset, jossa käsitellään Maarian naiskaartin vaiheita. Toinen merkittävä, edellistä varhaisempi, tutkimus on Marja Piiroinen-Honkasen vuonna 1995 valmistunut, julkaisematon pro gradu -työ Punakaartin aseelliset naiskomppaniat Suomen sisällissodassa 1918. Piiroinen-Honkanen on siinä tutkinut naiskaartilaisia laajemmin, sillä hänen aineistoonsa kuuluivat Lahden, Maarian, Mäntsälän, Uuraan ja Viipurin komppaniat sekä osa Helsingin ja Tampereen naiskaartilaisista.

Tuomas Hopun tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena on tarkastella kriittisesti naiskaartia sisällissodan aikana. Hoppu etenee työssään perinteisen kronologisesti. Hän ryhtyy käsittelemään aihetta paneutumalla ennen sisällissotaa vallinneeseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja etenee sen jälkeen naiskaartien perustamisesta taisteluihin ja naisten saamiin tuomioihin. Loppuluvussa hän käsittelee vielä muutaman naisen myöhempää kohtaloa.

Tarvitaanko sitten tätä uutta tutkimusta aseellisista naisista? Onko sillä jotain uutta annettavaa? Kyllä, sillä tällä tutkimuksellaan Hoppu murtaa useita näihin naisiin kohdistuneita myyttejä. Hän itse toteaa, ettei tutkimuksen tarkoituksena ole ollut myyttien murtaminen, vaan muodostaa mahdollisimman totuudenmukainen kuva sisällissodan todellisuudesta. Oli tarkoitus mikä tahansa, hän kuitenkin tulee osoittaneeksi tietyt elämään jääneet legendat naiskaartilaisista vääriksi. Yksi tamperelaisia naisia koskenut myytti, jonka Hoppu murtaa, on naisten väitetty hurjuus ja sankarillisuus taisteluissa. Esimerkiksi punaisten luomassa luokkasotakirjallisuudessa esiin nostettu naisten hurja hyökkäys Onkiniemessä osoittautuu sepitteeksi, koska tamperelaiset naiset olivat kyseisenä aikana toisaalla, mistä on todisteena useampia dokumentteja. Hoppu todistaa myös, että monet naiset tahtoivat antaa kiväärinsä pois ja kieltäytyivät joukolla lähtemästä rintamalle. Tampereen naiset eivät siis osallistuneet merkittävästi taisteluihin, vaan tosipaikan tullen monet heistä tahtoivat lähteä kotiin. Todeksi osoittautuu kuitenkin se väite, että kaupungin kukistumisen ollessa lähellä, naiset vielä vaativat jo luovuttamassa olleita miehiä jatkamaan taistelua viimeiseen saakka. Punaisten muistelmakirjallisuudessa naisista on luotu myyttisiä sankareita, jotka ratkaisevasti vaikuttivat taisteluiden kulkuun Tampereella. Punaiset eivät kuitenkaan olleet ainoita, jotka liioittelivat naisten tekoja, vaan siihen syyllistyivät myös valkoiset: sotapropagandassa naisten osallisuutta suurenneltiin ja heistä luotiin kuvia raakalaismaisina petoina. Naisia nimiteltiin niin susinartuiksi kuin naarastiikereiksikin. Valkoisten lehdistössä heidät tuomittiin luonnonvastaisina ja heille toivottiin ankaria rangaistuksia.

Edelliseen liittyen, eräs sitkeästi elämään jäänyt myytti on ollut myös se, että kaikki miesten housuissa esiintyneet naiset ammuttiin. Muutamat tutkijat ovat jo aiemmin todenneet, että asekaartilaisen yleinen vaatetus, miesten housut, ei merkinnyt välitöntä teloitusta. Myös Tuomas Hoppu allekirjoittaa tämän väitteen Tampereen osalta. Itse asiassa hän toteaa, että tamperelaisia naisia teloitettiin huomattavasti vähemmän kuin Turun tai Maarian asekaartilaisia. Hopun löytämä selitys tuntuu loogiselta: hänen mukaansa Tampereen asekaartilaisten onneksi koitui se, että he toimivat vain kotipaikkakunnallaan. Siellä heidät tunnettiin ja heidän sotaa edeltävä menneisyytensä oli tiedossa. Tutusta puuvillatehtaan Idasta ei muodostunut mielikuvaa tehotappajana. Kaikkia ase kädessä tavattuja nuoria tyttöjä ei edes vangittu, vaan heidät komennettiin koteihinsa. Turun ja Maarian naiset sen sijaan jäivät kiinni kaukana kotoaan ja joutuivat tuomiolle Hämeenlinnassa ja Lahdessa saaden osakseen ankarampaa kohtelua.

Hoppu kumoaa mm. myös sen aiemmin vallalla olleen käsityksen, että naiskaarteja olisi alun perin perustettu vain vartiotehtäviin, vapauttamaan miehiä rintamalle. Tampereen osalta voidaan ainakin sanoa, että naisia koulutettiin nimenomaan taistelutehtäviin ja lähtemään rintamalle. Tästä kielii mm. erään naiskaartilaisen kirje: "Tänään meille sanottiin että ei ennen perusteta toista naiskomppaniaa ennen kuin tämä komppania on saatu oppiin ja rintamalle lähetettyä että nähdään kykeneekö se mihinkään" (s.72). Kirje on maaliskuun puolivälistä, ajalta jolloin punaiset eivät suinkaan olleet ryhtyneet vielä epätoivoisiin viivytystaisteluihin. Naiskomppania siirrettiin miliisitehtäviin vasta sen jälkeen, kun he olivat osallistuneet ensimmäiseen taisteluunsa.

Hopun tutkimus on paikallinen ja koskee nimenomaan tamperelaisia naisia, kuten kirjan nimestäkin voi päätellä. Paikallisuus tuo mukanaan sen edun, että tutkija pystyy pureutumaan syvemmälle tutkittavien elämään. Hoppu kirjoittaa naisista näiden oikeilla nimillä ja valottaa heidän taustojaan. Varsinkin muutamien naisten osalta selvitetyt sisällissodan jälkeiset ajat ovat hyvin antoisia ja niistä olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin. Hoppu on vertaillut omia tuloksiaan mm. Porin, Maarian ja Turun naisiin ja tätä valtakunnallista kokoavaa otetta kirjassa olisi voinut olla laajemminkin. Henkilöitä ja yksityiskohtaisia tapahtumakuvauksia kirjassa esiintyy melkoisesti, muutamissa kohdin lähes uuvuttavissa määrin. Kaiken kaikkiaan kysymyksessä on huolellisesti tehty tutkimus, joka tarjoaa uutta, merkittävää ja erittäin kiinnostavaa tietoa naisista, jotka vuonna 1918 tarttuivat aseisiin.