Mitä on kriittinen perhetutkimus?

Kriittinen perhetutkimus keskittyy kahteen seikkaan. Se
tutkii yhteiskunnallisten muutosten heijastumista
perheisiin. Toinen tavoite on käsitteiden tarkistaminen,
tarkentaminen ja päivittäminen.

Päivitettävistä käsitteistä ongelmallinen on jo itse
perheen käsite. Perinteinen miehen, naisen ja heidän
yhteisten lastensa muodostama ydinperhe ei ole enää
ainoa mahdollinen. Perheet ovat muodoltaan
moninaistuneet. On uudenlaisia lähtökohtia äitiydelle
(mm. keinohedelmöitys), uudenlaisia lähtökohtia
parisuhteille (mm. virtuaalirakkaus), suomalaisessa
yhteiskunnassa uudenlaisia hyväksyttyjä
perhekulttuureja (mm. maahanmuuttajien perheet tai
homo- ja lesboparien muodostamat perheet). Tarja
Pösön mielestä myös adoptio tulisi liittää osaksi
perhetutkimusta.

Kriittinen perhetutkimuksen avainsana lienee
suvaitsevaisuus, vaihtoehtoisten elämäntapojen
hyväksyminen. Marjo Kuronen artikkelissaan
huomauttaa, että kriittinen perhetutkimus ei näe
perhe-elämän muutoksia uhkana vaan pyrkii
tarkastelemaan miten ihmiset "elävät perhettä"
uudenlaisissa tilanteissa. Alunperin tarkoitukseni olikin
tarkkailla erityisesti sitä, noudattavatko kriittisen
perhetutkimuksen edustajat omia oppejaan eli onko
heidän teksteissään alkuoletuksena heteroperhe ja
perinteinen avioliitto vai jotain muuta. Väsyin kuitenkin
laskemaan toimijoiden ilmaisemisen tapaa, koska
suuri osa artikkeleista rinnasti historiallisen
todellisuuden nykypäivään. Puhuttiin avioliitosta, mutta
puhuttiin myös "läheissuhteista".

Perheen käsitteen problematiikka pulpautti mieleeni
erään hieman ironisen heiton: "Olen sisäisen lapseni
yksinhuoltaja", eli herätti heti kysymyksen siitä, voiko
kriittisen perhetutkimuksen mukaan myös yksi ihminen
muodostaa perheen? Ainakin läheissuhteista voidaan
puhua myös yhden ihmisen ja yhden tai useamman
lemmikin talouksissa, jos tämä riittää perheen
kriteeriksi. Miten siis määritellään "perhe" jos sitä ei
haluta tai voida enää määritellä tiukasti? Kuinka paljon
käsite joustaa? Mistä puhumme kun puhumme
perheestä?

Hannele Forsbergin ja Ritva Nätkinin toimittaman
artikkelikokoelman kokoavana teemana on lapsiperhe,
joten sinänsä se ei ratkaise ongelmaani
perhe-käsitteen uudesta määritelmästä.
Lapsiperhe-aihetta lähestytään mm. äitiyden,
erotilanteiden ja uusperheiden, adoptiolasten ja
perheen ja työn yhteensovittamisen näkökulmista.
Kriittinen perhetutkimus ei muodosta selkeää
koulukuntaa. Artikkelikokoelman kirjoittajat ovat
kuitenkin pääosin sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön
tutkimuksen sekä naistutkimuksen edustajia.

Perheongelmia jo ennen lapsia

Anthony Giddens suuressa maailmassa ja Riitta
Jallinoja Suomessa ovat jatkaneet ns.
tunnekoulukunnan jalanjäljillä tutkimalla viime
vuosikymmenenä muuttunutta tapaa muodostaa
lähisuhteita. Pääpaino on tasavertaisuudella ja
ensisijaisia ovat tunnemerkitykset. Olennaista on myös
suhteen päättäminen mikäli se ei enää tyydytä
molempia osapuolia. Giddensiä on arvosteltu siitä,
ettei hän ota tarpeeksi huomioon lapsia teoriassaan.
Marjo Kuronen huomauttaa artikkelissaan osuvasti
Jallinojaa siteeraten, että koska parisuhdetta ja
perhettä ei enää automaattisesti voi kytkeä yhteen,
parisuhteen tutkimusta ei välttämättä edes haluta
nähdä perhetutkimuksena.

Perhe-käsitteen ongelmaa sivuaa myös Katja Repo
artikkelissaan perheen sisäisten taloudellisten
resurssien jakaantumisen vaikutuksia. Perinteisessä
taloustieteessä, jota mm. sosiaalivirasto vieläkin
noudattaa, kotitalous ja perhe on luettu yhdeksi
yksiköksi, joka toimii yksikön tavoin ja jossa tulot
jakautuvat tasan puolisoiden välillä. Myös avoliitossa
asuvat ovat yksi taloudellinen yksikkö, jossa
myönnettävään toimeentuloon vaikuttavat avopuolison
tulot. Olen seurannut vierestä tilannetta, jossa
opiskeleva pariskunta joka kevät riiteli siitä saako
toinen mennä kesätöihin, koska se estää toisen
muuten saaman toimeentulotuen. Ei kaikille perheille
yhteinen tili eikä yhteinen talous ole itsestäänselvyys.
Tässä on kyse "rahat on ansaittava" linjauksesta, joka
on vastakkainen "aviollisen jakamisen" periaatteelle.
Repo huomauttaakin, että samassa perheessä voi
asua kaksi aikuista joilla on hyvinkin erilainen elintaso.
Perheen sisäiset valtasuhteet voivat alkaa vääristyä
rahan vuoksi; se joka tienaa, kontrolloi, jos toinen nyt
yleensä katsoo olevansa velvollinen elättämään
suhteen toista osapuolta. Tässä mielessä
perhe-käsitteen päivittäminen on hyvinkin ajankohtaista
ja kannatettavaa.

Äidit ja isät

Naiseus ja äitiys on perinteisesti kytketty yhteen, yhä
vieläkin, vaikka nykyään äitiys on enemmän valinnan
asia. Kuitenkin, mikäli naisella on myös työura, ja
Suomessa useimmilla on, edelleen myös vastuu
lapsista on äidillä. Naisen marttyyri- ja työn sankari
-rooliin kuuluu edelleenkin tasapainottelu uran ja kodin
välillä. Jos muu ei auta, kotityöt tehdään kun muut
nukkuvat, sillä perheelle (lapsille) pyritään antamaan
sen vaatima aika. Missä on silloin isä? Isät tekevät
tilastojen mukaan ylitöitä, heidät katsotaan edelleen
pääasiallisiksi perheen elättäjiksi, vaikka Suomessa
naisten ansiotyössä käyminen on todella vanhaa
perua. Kun äidin vastuulla perinteisesti oli koti, Jaana
Vuoren mukaan isän vastuulla oli toimeentulo ja muut
perhemallit nähtiin potentiaalisiksi
ongelmatapauksiksi. Lisäksi käytössä olivat
kyseenalaistamattomat alkuoletukset
heteroseksuaalisesta parisuhteesta, perinteisestä
isän, äidin ja heidän yhteisten lastensa
muodostamasta ydinperheestä. Vuoren mukaan samat
ideaalityyppiset ajattelut ohjaavat toimintaa yhä, mm.
työmarkkinoilla. Voin kannattaa tätä väittämää, sillä
sivusta seurasin kuinka äitiysloman jälkeen
työelämään palaavan äidin oletettiin yhä kantavan
päävastuu kodista, perheestä ja lapsesta, vaikka hän
ilmoitti että hänen miehensä jää kotiin hoitamaan lasta.
Tästä järjestelystä huolimatta hän kuului edelleen
vahvasti kategoriaan "pienen lapsen äiti". Vaikka mies
osallistuisi täysipainoisesti kodinhoitoon, se katsotaan
edelleenkin vain "harrastelijoiden puuhasteluksi".
Naisella on yhä perimmäinen vastuu. Tähän päätyy
artikkelissaan myös Marjo Kuronen, joka toteaa, että
vanhemmuus on yhä vahvasti sukupuolittunutta,
asiantuntijakeskusteluissa "vanhempi" tai passiivissa
esitetty kehote tarkoittaa lähes väistämättä aina äitiä.

Jaana Vuori toteaa, että vaikka isyyden korostamisesta
on tullut trendikästä, kuitenkaan miehen roolia isänä ei
oteta yhtä luonnollisena kuin äitiyttä. Miehet yritetään
saada mukaan "nauttimaan" isyydestä, heitä
houkutellaan osallistumaan ja auttamaan äitiä – isänä
olemisen velvollisuuksista, hoivavastuusta, ei puhuta
arkisesti vaan siihen yritetään saada erityistä hohtoa.
Onko niin, että miesten henkistä kypsyyttä
aliarvioidaan? Kaikki tällainen on Vuoren mukaan
naisten puhetta keskenään, puhetta miehistä ja isistä.
Ironista on, että tässäkin artikkelikokoelmassa vain
naiset puhuvat perheestä. Puhuvatko he vain toisille
naisille? Missä oikeastaan ovat perheestä
kiinnostuneet miehet? Millainenhan olisi miesten kuva
perheestä? Jos tämä on naisten puhetta naisille
kriittisestä perhetutkimuksesta, vanhojen asetelmien
ravistamista, niin miehisestä näkökulmasta voitaisiin
saada vielä mullistavampia näkemyksiä. Naiset tutkivat
trenditietoisesti nyt isyyttä, mikseivät miehet ole siitä
niin kiinnostuneita? Ja miksi perhetutkimuksesta
kirjoittavat "kriittisesti" vain sosiaalipoliitikot jos kriittinen
perhetutkimus ei muodosta sinällään yhtenäistä
koulukuntaa. Eikö monitieteellisempi kokonaisuus olisi
ollut kiinnostavampi?

Lapset ja lapsen paras

Ritva Nätkin pohtii artikkelissaan lapsen parasta.
Lapsen parasta suomalaisessa yhteiskunnassa ovat
perinteisesti ajaneet instituutiot kuten lastensuojelu ja
neuvolajärjestelmä. Neuvola-ajan jälkeen koululaitos
valvoo. Nätkin päätyy siihen ettei lapsen hyvää voida
tyhjentävästi määritellä. Artikkeli pitäytyy pitkälti
yhteiskunnan tarjoamissa valvontaelinten esittelyssä.
Mielenkiintoista olisi ollut saada asiaan myös toinen
puoli; äidit ja isät ja heidän rakentamansa muu
sosiaalinen verkosto. Miten heidän määrittelemänsä
lapsen paras sopii yhteen yhteiskunnallisten laitosten
kanssa? Millaista vuoropuhelua nämä kaksi tahoa
käyvät lapsen parhaasta?

Nätkinin artikkelin kiinnostavin väite oli se, jonka
mukaan lapsuus jossain vaiheessa huomattiin
itsessään arvokkaaksi ajaksi, ei vain aikuisuuteen
kasvamisprosessina. Milloin tällainen huomio on tehty
ja miten se on jäänyt minulta huomaamatta? Vaikka
tutkijat olisivatkin tämän asian suhteen
valaistuneempia nykyään, niin eikö kaikkia – ja
varsinkin lapsia – palvelisi enemmän se, että tämä
huomio tuotaisiin enemmän itse vanhempien
keskuuteen.

Aino Ritala-Koskinen esittelee artikkelissaan
sosiologista lapsuustutkimusta, joka ei hänen
mukaansa ole täysin kriittistä perhetutkimusta, mutta
sukua sille. Idea on nostaa lapset aktiivisiksi
subjekteiksi ja käsitteiden määrittelijöiksi.
Ritala-Koskisen mielestä uusperheitä, on tarkasteltu
liian yksipuolisesti ja aina aikuisten näkökulmasta.
Toinen ongelma on ollut ydinperhemallin soveltaminen
myös uusperheisiin, eli uusperhe on nähty kaikille
jäsenilleen samanlaisena yhteisenä perheenä.
Biologisia vanhempia pidetään kulttuurissamme
lähtökohtaisesti lapsen oikeina vanhempina.
Ritala-Koskisen mukaan tarpeeksi ei huomioida
sosiaalista vanhemmuutta ja sitä, kenet lapsi kokee
läheisiksi. Tässäkin suhteessa keskitytään hänen
mielestään enemmän aikuisten velvollisuuksiin kuin
lasten oikeuksiin. Samoilla linjoilla on Marjo Kuronen
artikkelissaan, jossa valitellaan sitä, ettei nykyisen
lainsäädännön mukaan pelkästään sosiaalisella
vanhemmalla ei ole samanlaisia oikeuksia eikä
velvollisuuksia vaan vanhemmuuden ideaali korostaa
biologista vanhemmuutta. Pitäisikö oikeuksia sitten
olla? Ilmeisesti pitäisi, koska juuri paraikaahan
keskustellaan taas kovasti homopariskuntien perheen
sisäisen adoption mahdollisuuksista.

Perhe muuttuu, perhe voi pahoin. Perheestä
puhuminen on trendikästä ja toki kaikkien
puheenvuorot ovat tervetulleita. Käsitteiden
päivittäminen on kunnioitettava tavoite kun tiede ja
tutkimus koettavat pysytellä muuttuvan todellisuuden
perässä. Kirjan artikkelit ovat selkeitä siten, että
jokaisen tekstin alussa määritellään lyhyesti mihin
artikkelissa pyritään ja mistä näkökulmasta asiaa
tarkastellaan. Kuitenkin artikkelien yhteisen teeman
vuoksi olisin toivonut nimenomaan kriittisen
perhetutkimuksen näkökulman selvempää
osoittamista jokaisessa artikkelissa. Artikkelit ovat siis
sisällöltään hieman hajanaisia, mutta
artikkelimuotoisuus auttaa löytämään nopeasti sen
aihepiirin, josta haluaa lukea. Jos ei teos osallistu
keskusteluun tarpeeksi vahvasti uutta tuoden, ainakin
sen ansiona voidaan pitää kiteytettyjä
historiankertauksia useilta sosiaali- ja perhepolitiikan
aloilta; mitä oli ennen ja missä ollaan nyt.