Kirja perustuu tekijöiden englanninkielisiin väitöskirjoihin, joiden tuloksia se popularisoi ja laajentaa. Keskeisenä pyrkimyksenä on saada naisten ääni kuuluviin miesten kirjoittamista lähteistä. Kerrontaa rytmittääkin yksittäisten tapausten laaja esiinnostaminen. Myös lähteitä problematisoidaan pitkin matkaa. Lyhyet tietoiskulaatikot täydentävät tekstiä ja esittelevät valikoituja teemoja lähemmin. Toisinaan ne kuitenkin toistavat päätekstissä jo esitettyjä asioita (ks. esim. avioliittoa keskiajalla käsittelevä ekskursio, s. 79-80, ja vastaava leipätekstin luku, s. 78-87). Tässä kohdin pieni karsinta olisi voinut olla paikallaan. Muilta osin teoksen rakenne on selkeä. Johdannon jälkeinen luku taustoittaa tulevaa esittelemällä naisiin ja naiseuteen liittyviä normatiivisia diskursseja. Seuraavat luvut tarkastelevat naisten elämän eri näyttämöitä kotona, kylällä ja kirkossa. Päätösluvussa pohditaan historiallisen muutoksen ja jatkuvuuden problematiikkaa naishistorian näkökulmasta.

Kirjan kuvitus on onnistunutta ja runsasta. Pitkähköt kuvatekstit nivovat kuvituksen luontevalla tavalla osaksi leipätekstin argumentaatiota. Sama toimii myös toisinpäin: Kiireinen lukija saa pelkästään kuvatekstejä silmäilemällä melko hyvän yleiskäsityksen kirjan sisällöstä ja painotuksista.

Monimuotoisuuden ylistys

Kaikkia lukuja yhdistävä teema on uskonnon keskeinen merkitys aikalaisille. Kirjoittajat korostavat nähdäkseni aivan oikein uskonnon ja arkielämän tiivistä vuorovaikutusta. Viralliset opit ja kirkon linjaukset vaikuttivat ihmisten arkeen monin tavoin, mutta yhtä lailla ruohonjuuritasolta voitiin sysätä liikkeelle muutoksia, jotka osaltaan muokkasivat uskonnon virallista puolta. Tekijät alleviivaavat, että viralliset opit ja käytännön elämä poikkesivat toisistaan. Lisäksi ei ollut edes olemassa  yhtä ainutta virallista käsitystä, vaan oppineistonkin keskuudessa väiteltiin rivakasti feminiinisyyden luonteesta. Kirjoittajat ehdottavat jopa, että olisi tarkoituksenmukaisempaa puhua monikkomuotoisesti ”feminiinisyyksistä”.

Sari Katajala-Peltomaa ja Raisa Maria Toivo kiinnittävät kautta linjan ilahduttavan paljon huomiota lähdekritiikkiin, erilaisten lähdetyyppien syntyhistoriaan sekä kirjoittamisen lajityyppikohtaisiin sääntöihin ja tarkoitusperiin. Esimerkiksi oikeuspöytäkirjojen ympärillä velloneet monipolviset metodiset keskustelut tiivistetään selkeästi ja havainnollisesti kahden sivun mittaiseen tietoiskuun (s. 96-97). Siitä käy ennen kaikkea ilmi, että pöytäkirjoja on laadittu eri aikoina ja eri paikoissa hyvin eri lähtökohdista, mikä väistämättä vaikuttaa myös aineiston tulkintaan. Sen sijaan, että näiden lähteiden alta pyrittäisiin kuorimaan esiin historiallinen ”totuus” tapauksesta, kirjoittajat painottavat useiden muiden nykytutkijoiden tavoin uskottavien – eli ainakin jossakin määrin aikalaisten ihanteita ja roolimalleja heijastelevien – kertomusten merkitystä oikeusprosessissa.

Teoksen alkupuolella kirjoittajat esittelevät joukon tulkintoja keskiajan ja uuden ajan alun naisista ja naiseudesta, joita voi kaikista ristiriitaisuuksista huolimatta pitää aikakaudelle tyypillisinä. Valaiseva on esimerkiksi kahden luomiskertomuksen (1. Moos 1:27 ja 1. Moos 2:21) rinnastaminen. Ensimmäisessä – vähemmän tunnetussa ja vaikutusvaltaisessa – Jumala loi naisen ja miehen yhtäaikaa ja samanarvoisiksi. Tunnetummassa versiossa Eeva luotiin Aatamin kylkiluusta, mikä tulkittiin keskiajalla osoitukseksi naisen miehelle alisteisesta asemasta. Kuitenkin myös keskiajalla esitettiin väitteitä miehen ja naisen tasavertaisesta kumppanuudesta nimenomaan kylkiluusta luomisen perusteella. Luomiskertomuksen lisäksi käsityksiä Eevan tyttäristä väritti vahvasti kertomus syntiinlankeemuksesta.

Kirkonmiesten teksteissä negatiiviset tulkinnat naisista osoittautuivat sitkeämmiksi, vaikka toisenlaisiakin tulkintoja esitettiin. Kirjoittajat muistuttavat tässä yhteydessä lähdekritiikin tärkeydestä. Monet teologiset pohdinnat tähtäsivät oikean ja väärän opettamiseen ja käsittelivät siksi erityisen laajasti syntiä ja syntisyyden eri muotoja. Näin ollen naisia käsittelevät kohdat kirkollisissa teksteissä eivät olleet osoitus teologien naisvihamielisyydestä. Sen sijaan ne tarkastelivat syntejä, joihin naisten katsottiin erityisen helposti lankeavan (kuten esimerkiksi himokkuus, turhamaisuus, juoruilu ja häilyväisyys). Miehet puolestaan olivat vaarassa sortua toisenlaisiin, erityisesti sosiaaliseen asemaan ja ammattiin liittyviin paheisiin, kuten samoista teksteistä käy ilmi. Kirjoittajat osoittavat vakuuttavasti, että esimerkiksi luvussa laajasti siteerattujen exemplum-tarinoiden kaltaisen ”hengellisen oppimateriaalin” kautta ei pääse kiinni menneisyyden todellisiin ihmisiin. Ne ovat silti arvokkaita lähteitä, koska ne avaavat ideologian tasolla merkittäviä näkökulmia ajan maailmankuvaan.

Tätä ideologioiden ristiriitaisuuksia valottavaa lukua seuraavat temaattiset luvut, joissa jäljitetään historian ”todellisia” naiskohtaloita. Naisten elämänpiirien ja toimintamahdollisuuksien lisäksi ne avaavat kiinnostavia näkökulmia myös miesten arkeen. Kyseessä on näin ollen varsin laaja-alainen arjen historian esittely, jota voi lämpimästi suositella jokaiselle aihepiiristä kiinnostuneelle (ja vielä suuremmassa määrin kaikille niille, jotka syystä tai toisesta pitävät aihetta merkityksettömänä).

Pienenä sisällöllisenä täydennyksenä sananen uskonnollisesti aktiivisista naisista, joita kirjoittajat eivät Lutherin vaimoa Katharina von Boraa lukuun ottamatta löytäneet 1500-luvun saksalaisten reformaattoreiden lähipiiristä (s. 184). Näitä naisia kuitenkin oli. Esimerkiksi aatelisnainen Argula von Grumbachia pidetään ensimmäisenä protestanttisena naiskirjailijana, joka ajoi voimakkaasti Lutherin ja Melanchthonin asiaa. Toinen tunnettu reformaatioajan vaikuttajanainen oli Katharina Schütz Zell, straßburgilaisen kirkonmiehen Matthias Zellin vaimo, jonka kotona tapasivat toisiaan monet evankelisen liikkeen kantavista voimista. Katharina itse puolusti reformaation periaatteita niin kiivaasti, että tutkijat puhuvat hänestä protestanttisena ”kirkkoäitinä”.[1]

Tutkimushistorian ja tutkimusdebattien esittelylle ei ole varattu teoksessa omaa päälukuaan, vaan niitä keritään auki pikku hiljaa kerronnan edetessä. Paljon huomiota saa Joan Kellyn vuonna 1977 esittämä kysymys ”oliko naisilla renessanssia?” ja sitä seurannut keskustelu, joka sai 1990-luvulta lähtien yhä kriittisempiä sävyjä. Kellyn klassikon aseman saaneen artikkelin perusoivallus oli, että yhteiskunnalliset murrokset vaikuttivat ihmisiin eri tavoin, riippuen näiden sukupuolesta, sosiaalisesta asemasta, rodusta tai kansallisuudesta. Kelly päätyi antamaan kysymykseensä kielteisen vastauksen: Naisilla ei joitakin poikkeuksia lukuunottamatta voida katsoa olleen renessanssia, ainakaan mainittuna aikakautena.

Tämäntyyppinen 1970-luvun ”kärsimyshistoriallinen” naistutkimus saa teoksessa reippaasti kyytiä. Kirjoittajien mukaan ajan tutkimusta väritti pitkälti ajankohtainen poliittinen kamppailu naisten asemasta ja sen parantamisesta. Keskiajan ja uuden ajan alun naiset valjastettiin osaksi tätä taistelua: Korostamalla epäkohtia menneisyydessä voitiin samalla vaatia muutosta nykyhetkessä. Menneisyyden naisista piirtyi näin kuitenkin sangen yksipuolinen kuva alistettuina uhreina. Vasta 1990-luvulta lähtien nais- ja genderhistorian tutkijat ovat alkaneet kyseenalaistaa tulkintaa. ”Sorron rakenteiden” sijaan ryhdyttiin kiinnittämään yhä enemmän huomiota naisten mahdollisuuksiin käyttää valtaa politiikassa, taloudessa, perheen ja suvun sisällä sekä paikallisyhteisön sosiaalisessa elämässä.

Lisäksi mielenkiinnon kohteeksi tulivat naisten tavat puhua itsestään ja rakentaa omaa identiteettiään esimerkiksi noitaoikeudenkäynneissä, joita koskevat huomiot kirjassa ovat hyvin kiinnostavia. Tekijät eivät pidä noitaoikeudenkäyntejä ”varman tuhon koneena” (s. 52), jonka rattaisiin joutuneet olisivat poikkeuksetta olleet tuhon omia. Valtaosa syytetyistä jatkoi entistä elämäänsä sakot maksettuaan. Samaan tapaan kuin monet tämän hetken rikoshistorian tutkijat Sari Katajala-Peltomaa ja Raisa Maria Toivo näkevät noitaoikeudenkäyntien ja niistä kertovien lähteiden todellisen merkityksen siinä, että ne kertovat konflikteista, joiden selvittelyn yhteydessä merkittiin muistiin menneisyyden naisten tarinoita onnistumisestaan ja arvostuksestaan vaimoina, äiteinä ja emäntinä.

Oliko naisilla reformaatiota?

Kirjoittajat palaavat Joan Kellyn inspiroimana pohtimaan teoksensa lopuksi samantyyppistä kysymystä uskonnon viitekehyksessä: Oliko naisilla reformaatiota? Millaisina reformaatioajan uskonnolliset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset muutokset näyttäytyvät, kun niitä tarkastellaan naisten näkökulmasta? Onko mitään merkittävää muutosta edes havaittavissa? Kyseessä on kirjan keskeisiä teesejä ja tuloksia kokoava luku.

Tutkimuksessa reformaatiolle on annettu naishistorian näkökulmasta sekä myönteisiä että kielteisiä merkityksiä. Yhtäältä protestanttisten reformaattoreiden on katsottu murtaneen keskiajan naiskielteisyyttä mm. luomalla naisille positiivisia roolimalleja vaimona ja äitinä, jotka olivat arjessa helpommin toteutettavissa kuin Neitsyt Marian eteerinen esimerkki. Toisaalta reformaation mukanaan tuomien kirkolliset ja hallinnolliset muutosten on tulkittu kaventaneen naisten(kin) liikkumavapautta tiukentamalla moraalisia normeja sekä lisäämällä kontrollia ja rangaistuksia. Sari Katajala-Peltomaa ja Raisa Maria Toivo kyseenalaistavat varsin vahvasti reformaation (tai: reformaatioiden) merkityksen historiallisena vedenjakajana. Arjessa suhteellisen hitaat historialliset murrokset eivät välttämättä näkyneet mitenkään. Monet teologiset näkemykset naisista ja naiseudesta eivät muuttuneet. Se, mikä muuttui, ei puolestaan välttämättä ollut reformaation ansiota vaan ”johtui itse asiassa enemmänkin käytännön elämän muutoksesta” (s. 36). Ihmiset liikkuivat enemmän, perhekoko pieneni, kokonaisväestön määrä kasvoi, markkinatalous valtasi jalansijaa. Nämä muutokset heijastuivat kirjoittajien mukaan pian myös teologisissa ihanteissa, esimerkiksi rahatalouden ja työn korostuksessa Lutherin ja Zwinglin ajattelussa.

Monet muutoksista olivat alkaneet jo keskiajalla, kauan ennen 1500-luvun uskonnollis-poliittista myllerrystä (esimerkiksi kaupungistuminen, yliopistojen perustaminen). Myös uskonnollisuuden muodot muuttuivat jo ennen reformaatiota esimerkiksi julkisten katumusharjoitusten ja toisaalta kristityn henkilökohtaista uskonnollisuutta korostaneen mystiikan myötä. Kun uskonnollisuutta tarkastellaan arjen tasolla, reformaatio ei kirjoittajien mukaan tuonut mukanaan ratkaisevaa muutosta. Sama koskee naisten asemaa. Vaikka protestanttiset naiset eivät voineet toimia luostareissa, tekijät tähdentävät, että tämä mahdollisuus oli katolisuudessakin avoinna vain harvoille. Eniten katolisuuden ja protestanttisuuden yhtäläisyydet näkyvät kirjoittajien mukaan kirkon harjoittamassa kontrollissa, joka kiristyi 1500-luvun mittaan molemmissa kirkkokunnissa. Sekä katolisia että protestanttisia naisia pyrittiin kasvattamaan siveyteen ja nöyryyteen uskonnollisin perusteluin. Toisaalta molemmat kirkkokunnat tarjosivat naisille myös positiivisia, arvostettuja roolimalleja äiteinä, vaimoina ja taloudenpitoon vastuullisesti osallistuvina emäntinä. Kuten lukuisat kirjan esimerkit osoittavat, naiset osasivat käyttää nämä heille avautuvat mahdollisuudet taitavasti hyväkseen. Tarpeen niin vaatiessa virallisia normeja tulkittiin arjessa huomattavasti väljemmin kuin korkeat kirkonmiehet olisivat toivoneet. Vaikka ”uskonnollinen hyveiden retoriikka” (s. 232) periaatteessa pönkittikin yhteiskunnan patriarkaalisia rakenteita, uskonto avasi naisille myös lukuisia epävirallisia mahdollisuuksia toimia itsenäisesti ja käyttää valtaa.

Näiden huomioiden pohjalta tekijät esittävät keskeisen teesinsä, että ”kristinusko ei keskiajalla eikä uuden ajan alussa ollut yhtä naisvihamielinen kuin millaiseksi se 1900-luvulla on tulkittu” (s. 233). Näkemykseen on helppo yhtyä. Teesi ei tosin sinänsä ole erityisen originelli tai enää uusikaan, mutta kirjoittajat todistavat sen laajan lähdeaineistonsa ja ansiokkaasti popularisoitujen kansallisten ja kansainvälisten tutkimustulosten pohjalta vakuuttavasti.

Teoksen problematisoiva ote muistuttaa raikkaalla tavalla historiantutkimuksen keskeisistä vaatimuksista, lähteiden ja aikaisemman tutkimuskirjallisuuden kriittisestä lukemisesta. Itseäni kiehtoo erityisesti, miten suuri vaikutus 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ajattelulla on meihin. Monet keskiaikaan ja uuden ajan alkuun liitetyistä käsitteistä voidaan palauttaa aikaan, jolloin teollistumisen myötä ja etenkin maailmansotien jälkeen ruvettiin vetämään ideologisia rajoja ”esimoderniin” yhteiskuntaan. Modernia edeltänyt aika miellettiin muuttumattomaksi ja kehittymättömäksi, vaikka kyseessä on erittäin pitkä ajanjakso täynnä suuria ja pieniä muutoksia suuntaan jos toiseenkin. Myös monet näkemykset keskiajan ja uuden ajan alun naiseudesta heijastelevat itse asiassa ennen kaikkea 1800- ja 1900-lukujen naisten asemaa ja toimintamahdollisuuksia.

Noitavaimo ja neitsytäiti on kaiken kaikkiaan ilahduttava teos – selkeästi jäsennetty, elävästi kirjoitettu, kriittinen ja mukaansatempaava. Pitkällisiä tutkimusdebatteja on avattu taitavasti ja ryyditetty runsailla lähde-esimerkeillä, jotka tuovat teeseille lisää syvyyttä ja uskottavuutta. Etenkin reformaation merkitystä keskeisenä historiallisena vedenjakajana korostavan tutkimusperinteen kyseenalaistaminen arjen uskonnollisuuden jatkuvuutta korostamalla on tervetullut ratkaisu. Myös reformaatioista puhuminen monikossa on kutkuttavaa. Toivottavasti näistä avauksista viriää hedelmällinen keskustelu.

[1] Ks. esim. Thomas Kaufmann, ”Pfarrfrau und Publizistin: Das Reformatorische ’Amt’ der Katharina Zell”, Zeitschrift für Historische Forschung 23 (1996), 169-218; Peter Matheson (ed.), Argula von Grumbach: A Woman’s Voice in the Reformation, Edinburgh 1995; Katharina Schütz Zell, Church Mother: The Writings of a Protestant Reformer in Sixteenth-Century Germany, ed. and transl. by Elsie McKee, Chicago & London 2006.