Turun yliopiston suomen historian professori Kirsi Vainio-Korhosen uunituore tutkimus 1700-luvun jälkipuoliskon aateliselämästä Suomessa on uraa uurtava teos. Ulkoasultaan äärimmäisen kaunis ja käteen sopiva teos sisältää painavaa asiaa niin naishistorian, perhehistorian kuin ”perinteisen” poliittisen historiankin aloilta.

Tutkimuksen päähenkilö on itäisellä Uudellamaalla Lapinjärvellä Porlommin kartanossa 1752 syntynyt kreivitär Sophie Creutz, mutta teos ei ole hänen elämäkertansa vaan kuvaus kreivittären sukupiiristä sekä aikakauden aatelisverkoston toiminnasta ja kohtaloista myllerryksiä täynnä olleina 1700-luvun loppuvuosikymmeninä ja seuraavan vuosisadan alussa. Syy siihen, miksi kirja ei ole pelkästään Sophie Creutzin elämäkerta, on selvä: suoria jälkiä Sophie Creutzin elämästä ja toiminnasta on aikakirjoihin jäänyt vain niukasti. Vainio-Korhonen on sen vuoksi joutunut rakentamaan kuvan Sophie Creutzin elämänkaaresta paljolti luovan päättelyn avulla ja sen avulla, mitä muista vastaavassa asemassa olleiden aatelisnaisten elämästä tiedämme. Tutkimus perustuu suureksi osaksi alkuperäislähteille, kuten kartanoarkistoihin ja kirjekokoelmiin.

Lähteiden vähäisyys tai paremminkin historiallisiin dokumentteihin jääneiden jälkien vähäisyys ei hämmästytä, kun kysymys on naishistoriasta. Samoinhan on asian laita lasten, vanhusten, köyhien ja muiden marginaaliryhmien historian kohdalla. Vaikka jo aikaa sitten on tunnustettu, että myös naishistoria, perhehistoria, arjen historia jne. voivat olla poliittista ja kansallista siinä missä ”perinteinen” poliittinen historiakin, niin 1700- ja 1800-lukujen osalta tämä on pitkälti vielä realisoitumatta suomalaisessa tutkimuksessa. Jälkimmäisen vuosisadan osalta esimerkiksi naistaiteilijoita ja -kirjailijoita on tutkittu, mutta muuten naisiin kohdistunut tutkimus on ollut hyvin vähäistä. Mahdollisuuksia 1800-luvun aatelisnaisten historian kirjoittamiseen olisi laajemminkin useiden säilyneiden kirjekokoelmien perusteella.

Vainio-Korhonen kuvaa siis tutkimuksessaan yhden aatelisnaisen ja hänen sukupiirinsä elämää 1700-luvun loppupuolella aikana, joka poliittisesti oli hyvin värikästä ja Suomen kannalta lopulta dramaattistakin aikaa seuraavan vuosisadan alussa.

Mielenkiintoiseksi ”perinteisen” poliittisen historian kannalta Vainio-Korhosen tutkimuksen tekee se, että Sophie Creutzin elinikäinen ja läheinen ystävä oli Suomessa sittemmin toisaalta maanpetturina, toisaalta patrioottina tunnettu Göran Magnus Sprengtporten, joka on yksi tutkimuksen päähenkilöistä. Tutkimuksessa annetaan kenties hieman liikaa tilaa sen pohdinnalle, oliko Sprengtporten mahdollisesti Sophien toisen lapsen, Wendela-tyttären, biologinen isä – vaikuttaa siltä, että kirjoittaja on tästä problematiikasta erityisen kiinnostunut, koska siihen palataan toistuvasti uudestaan.

G.M. Sprengtporten siirtyi Venäjälle jo vuonna 1786 vastustettuaan kuningas Kustaa III:n politiikkaa. Kuninkaan vastaiseen kapinahankkeeseen (Anjalan liitto ja haaveet Suomen itsenäistymisestä tai itsehallinnosta Venäjän avulla) osallistunut Sophie Creutzin aviomies Lars Glansenstierna joutui maanpetturina poistumaan maasta loppuelämäkseen 1789.

Sophie Creutz ja useat hänen sukulaisensa asuivat kaksi vuotta kestäneen sodan aikana sotatoimialueella tai sen läheisyydessä Elimäen kylissä, kuten Anjalassa, joihin venäläisjoukot hyökkäilivät toistuvasti aiheuttaen tuhoja mm. Anjalan kirkolle. Tilanne koettiin hermostuttavana kartanoissakin, ja Sophien sisaren Eva Creutzin (avioliitossa vuodesta 1776 vapaaherra Rabbe Wreden kanssa) perheen omistuksessa ollut Anjalan kartano paloi poroksi venäläisten ammuttua Kymijoen yli palavia ammuksia kesällä 1789. Vainio-Korhosen siteeraama Eva Creutzin silminnäkijäkuvaus kesältä 1789 on ainutlaatuinen ja ilmeisesti ainoa (säilynyt) naisen kirjoittama kuvaus Kustaa III:n sodasta.

Anjalan liittoon osallistuneiden maanpetturuudesta tuomittujen ja heidän tukijoidensa omaisuus tuomittiin menetetyksi kruunulle, joten niin Sprengtportenin Seestan kartano kuin Glansenstiernan Jokelan kartano Nastolassa siirtyivät valtion haltuun; Sophie Creutz muutti lapsineen Pernajan Malmgårdiin lähisukunsa hoiviin. Sophie Creutz otti nopeasti ohjat käsiinsä ja ryhtyi hankkimaan omaisuuttaan takaisin, missä on nähtävissä se Vainio-Korhosen korostama seikka, että Sophie Creutz poikkesi merkittävällä tavalla ”naishistorian vaalimasta kuuliaisen ja alamaisen naisen muotokuvasta”, kuten Vainio-Korhonen asian ilmaisee.

Sophie osti Jokelan kartanon takaisin huutokaupasta ilmeisesti omilla perintörahoillaan ja voi siten siirtää kirjansa Pernajasta takaisin Nastolaan jo elokuussa 1795. Kartano kuului Sophie Creutzille, mutta lain mukaan vaimon omaisuuden hallintaoikeus kuului miehelle, joka ei kuitenkaan saanut ryhtyä vaimon omaisuuden myyntiin ilman tämän myötävaikutusta. Lars Glansenstierna yritti painostaa vaimoaan myymään Jokelan kartanon, mistä Sophie Creutz kieltäytyi aluksi asiaa harkittuaan. Tästä voidaan havaita, kuten Vainio-Korhonen toteaa, että vaikka naisten toimivaltaa rajoittavat normit olivat olemassa, käytännössä voitiin kuitenkin toimia vapaammin.

”Ison vihan” ja Kymijoelle rajan siirtäneen ”pikku vihan” jälkeisen Turun rauhan kokeneet rajaseudun asukkaat suhtautuivat torjuvasti ja kielteisesti Venäjään ja venäläisiin.
Vainio-Korhonen analysoi mielenkiintoisella tavalla ns. tavallisen kansan ja säätyläistön suhtautumista Venäjään: kolmatta ”vihaa” ei enää haluttu, mutta ratkaisumalleista oli erilaisia näkemyksiä. Eräänä mahdollisena syynä mielipide-eroon Vainio-Korhonen esittää sen, että useimmilla Suomen tai ainakin Itä-Uudenmaan aatelisperheillä oli sukujuuret Baltiassa, jonka aatelin aseman edullisuus Venäjän yhteydessä oli heille varmasti tunnettua. Säätyläistön suopeampi suhtautuminen Venäjän alaisuuteen joutumiseen tuntuisi selittyvän hypoteettisesti siten kuin Vainio-Korhonen sen selittää eli Baltian aateliston saamalla hyvällä asemalla Venäjän alaisuudessa.

Ruotsin ja Venäjän välinen sota eli suomalaisittain Suomen sota 1808-1809 kosketti välittömästi jälleen Sophie Creutzin rajan läheisyydessä elänyttä perhettä. Sophien tyttären Wendelan tuolloin 43-vuotias aviomies Anders Munsterhjelm ilmoittautui heti sodan alettua kevättalvella 1808 Loviisan Svartholman linnoituksen puolustajiin. Kansallisarkiston Biographica Munsterhjelm -kokoelmassa on säilynyt Anders Munsterhjelmin vaimolleen lähettämiä kirjeitä hyisestä helmikuisesta Svartholman linnoituksesta tilanteessa, jolloin linnoituksen puolustajat melkoisen tietämättömyyden vallitessa odottivat venäläisten hyökkäystä. Kuten Suomenlinnan linnoitus niin Svartholmakin antautui lähes vastarinnatta kolmen viikon piirityksen jälkeen. Sotaväki lähetettiin koteihinsa, mutta upseerit otettiin sotavangeiksi. Tältä Anders Munsterhjelm kuitenkin välttyi, mahdollisesti Sprengtportenin ansiosta. Samoin mahdollisesti Sprengtportenin ansiosta antautuneen linnoituksen komentaja Carl Magnus Gripenberg sai heti majurin viran venäläisessä armeijassa.

Lähin syy linnoituksen antautumiseen vaikuttaa olleen uskonpuute Ruotsin kuninkaan mahdollisuuksiin hallita tilannetta, eivätkä kaikki aikalaisetkaan pitäneet antautumista tyrmistyttävänä: Wendela kirjoitti Andersille toivovansa voivansa nauttia samanlaisista eduista kuin rouva Gripenberg, joka ”oli niin onnellinen, kun hänellä nyt on miehensä kotonaan Villähteen kartanossa”.

Siviiliväestö odotti pelonsekaisin tuntein lähestyviä venäläisiä joukkoja, mutta joitakin yksittäisiä tapauksia lukuun ottamatta Venäjän armeija eteni rauhallisesti ja, kuten tunnettua, eteläinen Suomi valloitettiin lähes taistelutta. Vainio-Korhonen osoittaa mielenkiintoisella tavalla, miten kaakkoisen Suomen aatelin paikallinen historia ja henkilökohtainen kokemuspiiri ratkaisevalla tavalla vaikuttivat valtiollisen historian kulkuun: ”sprengtportiaaneilla” ja pitkän linjan Anjalan miehillä oli ratkaiseva vaikutus sodan lopputulokseen eteläisessä Suomessa ja sen kautta loppujen lopuksi koko Suomessa.

Kirsi Vainio-Korhosen tutkimus osoittaa vakuuttavalla tavalla, miten katsomalla asioita uudesta näkökulmasta, tarkalla lähteiden lukemisella ja tulkitsemisella sekä loogisella päättelyllä voidaan merkittävästi täydentää ja tarkentaa olemassa olevaa kuvaa menneisyydestä. ”Sophie Creutzin aika” tuo merkittävän lisän suomalaiseen 1700-luvun aateliseen nais- ja perhehistoriaan sekä monipuolistaa käsitystämme Kustaa III:n sodasta 1788-1789 ja ”Suomen sodasta” 1808-1809.