Tutkimuksen tekemisen tapoja on tunnetusti monia. Yksi niistä on käyttää aiempien töiden kritiikkiä, palautetta ja kokemuksia uusiin tutkimuksiin orientoivana voimana.

Pirjo Markkola muistelee uusimman teoksensa Synti ja siveys esipuheessa väitöskirjastaan saamaansa palautetta. Vastaväittäjänä toiminut Irma Sulkunen oli kritisoinut Markkolaa uskonnon merkityksen unohtamisesta tutkimuksessaan Työläiskodin synty – Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle (1994). Tämä muistutus jäi kytemään.

Uusimmassa teoksessaan Pirjo Markkola käsittelee naisten, uskonnon ja sosiaalisen työn kolmiyhteyttä 1860-luvulta itsenäisyyden ensivuosiin. Tutkimus tuo uutta väriä ja valoa niin naisten järjestäytymisen ja sukupuoli-identiteetin, sosiaalipolitiikan kuin uskonnollisen toiminnankin historiaan. Oikeushistoriasta ja erityisesti suomalaisen kriminaali- ja kontrollipolitiikan historiasta kiinnostuneelle työ avautui ― vai pitäisikö sanoa: lukeutui ― myös osana kontrollipolitiikan historiaa. Tutkimus tuo kaivattua lisätietoa siltäkin alalta: kontrollipolitiikan historiaa kun on kerrottu painottuneesti, miesten ollessa niin kontrollin kohteina kuin sen rakentajina ja toteuttajinakin.

Samoin lisävalaistuksen tarpeessa ovat 1800-luvun ja 1900-luvun alun ihmisten maailmankuvat ja elämänkäsitykset. Niissä hengellisyydellä on ollut usein paljon suurempi paino kuin mitä tutkimuskohteitaan paljon sekulaarimmassa ajassa elävät tutkijat ovat yleensä ymmärtäneet. Tuo hengellinen aines on ollut niin syvälle uponnutta, yhdenlaista hiljaista tietoa, että sen tavoittaminen on ollut vaikeaa. Toisaalta sen tavoittelussakaan ei olla varsinaisesti kilvoiteltu. Uskonto niin selitettävänä kuin selittävänäkin tekijänä on pitkään jäänyt katveeseen historiantutkimuksessa – eritoten tietysti silloin, kun sen asema tutkittavien kohteiden maailmanhahmotuksessa on ollut paremminkin pinnanalaista kuin silmiinpistävää laatua. Mutta kyse ei ole pelkästään tästä: kyse on myös tutkimustehtävien "arvokkuutta" ja "tärkeyttä" koskevista hierarkioista.

Toisaalta juuri näiden tavoitettavuusvaikeuksien ja hierarkiaharhojen vuoksi uskonnollisen ajattelun ja kokemuksen tavoittamatta jäämisellä on suuri riski johtaa toimijoiden omaan kokemushorisonttiin nähden vieraisiin tulkintoihin. Näitä tapauksia Markkola muutamaan otteeseen ruotiikin. Hyvin perusteltu on myös huomio siitä, että uskonnon kaltaisen, vahvasti kautta elämän läpäistyneen aineksen lohkominen joksikin erillisenä yksikkönä tarkasteltavaksi kohteeksi ei välttämättä tee oikeutta ilmiölle.

Punnitut lähtökohdat

Tutkimuksen päähenkilöt, kristillissosiaalisen työn tekijät, joutuivat ottamaan toiminnassaan huomioon hyvin monia eri yhteiskunnallisen murroksen muotoja, joita he olivat osaltaan tietysti myös muokkaamassa. Suurten yhteiskunnallisten kysymysten aikakautta tässä työssä valitusta näkökulmasta rakenteisti eritoten sukupuoli.
Markkola tiivistää pohjimmaiseksi kiinnostuksensa kohteeksi ne “käytännöt ja mekanismit, joilla sosiaalisessa työssä eletyn uskonnon ja hengellisyyden kautta tuotettiin, sisäistettiin ja määriteltiin uudelleen sukupuolta” (s. 17-18). Päälukujen otsikot: Sisälähetys, Moraalireformi, Sukupuoli ja Kristillissosiaalinen sukupuoli tiivistävät hyvin työn pääpainotukset.

Naistutkimuksen ja ns. uusien historioiden jäljissä Markkola pyykittää hyvin työnsä ja tutkimusvalintansa erilaisten näkökulmien ja valintojen kartalle. Myös minä-muotoinen kirjoittamistyyli toimii erittäin hyvin. Markkola ei houkuttele passiivimuodolla “objektivoimalla” lukijaa unohtamaan tutkijan roolia; kautta tekstin lukija tietää, kuka tutkii, mistä lähtökohdista tutkii ja miten tulkitsee. Miellyttävää niinikään on, että teksti on huolellisesti oikoluettua – tätä työvaihetta ei teoksessa ole lukijan harmiksi harpattu yli.

Kohteen tarkasteluun lintuperspektiivistä Markkola ei ensisijaisesti hae tukea teoreettisista esityksistä tai yleistyksistä. Esimerkiksi Foucault’in ajatusten hyödyntämiseen hän ei ole pyrkinyt mitenkään maksimaalisesti, mutta viittaukset eivät ole myöskään koristeena tai osoituksena velvollisuudentunnosta. Väljästä Foucault-henkisestä lähtökohdasta tislautuu hoivaavan vallan idea, joka jäsentää pitkälle koko teoksen antia. Käsitteen määrittelyä olisi voinut enemmän purkaa auki; ehkä omista lukulähtökohdistani johtuen olin valmis näkemään siinä syvemmän kontrolliulottuvuuden kuin mitä Markkola oli taipuvainen tuomaan esiin.

Ehkä esimerkiksi historiallisen sosiologian traditiosta tuleva lukija olisi toivonut nyt toteutettua systemaattisempaa ja lujempaa tarkastelukehikon kiinni naulaamista. Vaikka esimerkiksi juuri Foucault on tunnetusti savotta sinänsä, ei hänen ajatustensa lisähyödyntäminen välttämättä olisi vaatinut kohtuuttomia ponnistuksia. Sangen monen aspektin kohdalla tätä tutkimusta lähelle tulevasta Ilpo Helénin väitöskirjasta Äidin elämän politiikka ― Naissukupuolisuus, valta ja itsesuhde Suomessa 1880-luvulta 1960-luvulle (1997) olisi esimerkiksi voinut löytää ideoita teoreettisen pohjan työstämiseen.

Sen sijaan hedelmällistä etäisyyttä ja ennen kaikkea heuristisia impulsseja uusien kysymysten esittämiselle ja näkökulmien etsimiselle Markkola on saanut terävöittämällä katsettaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen historiaan työskentelemällä tutkijana Kanadassa, sekä osallistumalla eritoten pohjoismaisiin tutkijaverkostoihin. Nämä tukevat tutkimusta erittäin hyvin. Heuristiikan lisäksi hyötynä on myös päättelyn läpinäkyvyyden lisääntyminen.

Naiset sosiaalipolitiikan kehittäjinä, todistajina, sisarina

Yhteiskunnallisten kysymysten kentällä hoivaavan vallan käyttäjien toimintakoordinaatteja olivat luomassa muun muassa hengellisen ja maallisen toiminnan ja sukupuoliroolien rajojen uudelleen asettaminen. Sosiaalisten kysymysten ratkaisemisessa oltiin tähän päivään asti jälkensä jättäneessä murrosvaiheessa: miten sovittaa toisiinsa kuntien ja hengellisten organisaatioiden järjestämä auttamistoiminta? Rajankäynti jatkui tältä osin vielä pitkään: Markkola huomioi Hannu Soikkaseen viitaten, että syrjäpitäjissä seurakunnan ja kunnan lakisääteisten tehtävien erottaminen venyi 1900-luvun puolelle. Uusien kunnallisten organisaatioiden kanssa ei haluttu kärhämöidä, vaan hengellisille työntekijöille terästettiin omalla reviirillä pysymistä. Lopulta kristillissosiaalisen työn tehtäväksi muovautui ennalta ehkäisevä köyhäinhoito ja lakisääteisen sosiaalipolitiikan täydentäminen.

Lutherin “Zwei Regimenten Lehre” -opin pohjalta kirkon ja valtion toiminta-areenat olivat olleet miehille varattuja. Naisen tehtävänä oli palvella Jumalaa huonekunnan piirissä niin äiteinä, vaimoina, tyttärinä kuin palvelijattarinakin; nainen osallistui poliittiseen elämään ainoastaan miehen välityksellä. Teollistuva kansalaisyhteiskunta mursi huonekunnan asemaa, ja naisille soveliaan kutsumuksen rajoja pistettiin samalla uusiksi. Tehtävää riitti, ja kysymykseksi asettuikin naisten lahjoille ja taipumuksille sopivimpien alojen löytäminen ja kehittäminen. Työnjakoa ohjasi myös se, että esimerkiksi raittiudelle löytyi jo aktiivisia ystäviä.

Saksalaisen esikuvan jäljissä suomalainen sisälähetys pyrki ratkaisemaan yhteiskunnallisia kysymyksiä ihmisten uskonelämän uudistamisella. Esimerkiksi Pelastusarmeijan näkemys olevien olojen parantamisen marssijärjestyksestä toteutti herätyskristillistä individualismia: yksilön tuli muuttua ensin, vasta sitten yhteiskunta saattoi mennä parempaan suuntaan.

Auttamisen motiivit eivät tietenkään olleet täsmällisesti yhteisesti jaettuja. Yleisemmällä tasolla hiukan epäselväksi jääkin, missä suhteessa auttamistoiminnassa oli kysymys palokuntahenkisestä akuutteihin tilanteisiin sekä pahimpiin vääryyksiin puuttumisesta, ja toisaalta pyrkimyksestä pysyvämpään yhteiskunnan muuttamiseen. Viimeksi mainittujen joukko ei ollut mikään vähäpätöinen, se käy tutkimuksesta kyllä selvästi ilmi. Ongelmien havaitsemista ei ainakaan auttamismuotojen moninaisuus huomioonottaen voi pitää kovin sinisilmäisenä: uskonnollisten yhteenliittymien kristillissosiaalisesta toimintarepertuaarista löytyi niin kiertäviä diakoniatyöntekijöitä, lastenkoteja ja -seimiä, vankilalähetystä, vähemmistölähetystä, vapautettujen vankien koteja, naisten turvakoteja, köyhäintaloja, työkoteja… Toiselta puolen on muistettava myös, että "diskursiivisesti sisälähetys tuotti ratkaisua vaativia ongelmia" (s. 362).

Pelastusarmeija militaarisesta hierarkiastaan huolimatta otti naiset avoimemmin toimintaansa mukaan kuin muut kristilliset kirkot ja järjestöt, ja antoi naisille myös vapaammin tilaa toteuttaa kutsumustaan. Paavalin näkemys naisten vaikenemisesta seurakunnassa ei pätenyt Pelastusarmeijassa, vaan siellä todistajina kuultiin myös naisia. Kveekareiden lisäksi Pelastusarmeija oli ainoa uskonnollinen yhteisö, joka saattoi antaa naisille käskyvaltaa myös miehiin nähden. Tuonpuoleisuuden hyväksi toimimisessa ei ollut varaa jättää naisten panosta vajaakäyttöön. Samasta syystä Markkola kritisoi usein annettuna otettavaa käsitystä kirkkokuntien rajoista: niidenkin merkitystä tuonpuoleisuuden tärkeys ja sen jaettu tavoittelu liudensi.

Tutkimuksen mukaan naisia yhdistäneenä ja läheisyyttä luoneena tekijänä yli sosiaalirajojen oli yhteinen usko ja vakaumus siitä, että jokainen ihminen oli syntinen, heikko ja apua tarvitseva. Auttajien ei näin ollen tullut asettua autettavien yläpuolelle. Uskonsisaruus korostui varsinkin kunnioitetun ja maanlaajuisesti tunnetun Emma Mäkisen "langenneille naisille" omistamassa turvakotitoiminnassa.

Pirjo Markkola painottaa naisten sisaruutta ja yhteisen naisidentiteetin luomista ja vahvistamista. Tätä kautta vahvistuivat niin naiseuden kuin mieheydenkin yhteiskunnalliset kategoriat ja niille annetut merkitykset. Entä millaista dynamiikkaa sitten oli näiden kategorioiden sisällä? Vaikka Pertti Haapalan formulointi voikin olla liian tiukka tässä yhteydessä, hänen ajanjaksosta kansakunnan tasolla muovaama tiivistys, jonka mukaan “korostettiin yhtä kansakuntaa, mutta samalla pidettiin sen sisällä tarkkaa arvojärjestystä”, teki lukiessa mieli toisinaan mutatis mutandis siirtää myös naissukupuolen sisälle (sitaatti Haapalan teoksesta Kun yhteiskunta hajosi ― Suomi 1914-1920, 1995, s. 98). Arvojärjestys ja sen vaikea murtaminen yhteiskunnan alemmista kerroksista käsin tuli esiin eritoten diakoniakoulutukseen rekrytoimisessa. Näitä naissukupuolen sisältä löytyviä eriarvoisuuden merkkejä olisi voinut tutkimuksessa käsitellä enemmänkin.

Naisten työn ja aseman yhteiskunnallistuminen Markkolan näkökulmasta kiinnittyy erityisesti kristillissosiaaliseen työhön. Tältä osin tekijän konstruoima tarkastelukonteksti on mielestäni liian kapea, ja se houkuttelee unohtamaan monet muut naisten toiminnan areenat. Esimerkiksi opetuksen ja terveydenhuollon aloilla toimivien naisten pyrkimysten ja aseman käsittely olisi saattanut muuttaa kuvaa ja painotuksia.

Hoivaa ja valtaa moraalireformin hyväksi

Yhteiskunnan vaatimusten mukaan vähitellen monipuolistuneella toimintakentällä taistelu sukupuolimoraalin puolesta oli yksi naisille sopivaksi katsottu alue. Tämä taistelu asettuu Markkolan moraalireformiksi käsitteistämän toiminnan alle, jolla hän tarkoittaa “siveellisyyskysymyksen käsittelyä ja ratkaisuyrityksiä” (s. 12). Moraalireformin käytännöllinen kärki kohdistui “langenneiden” naisten elämän suunnan kääntämiseen ja "lankeamisen" ennaltaehkäisyyn. “Lankeamisen” riskialueita olivat erityisesti kaupungit. Juuri tässä kristillissosiaalisen työn muodossa kontrolliulottuvuus oli vahvimmin läsnä.

Tämänkin kontrollin kohteilla oli omat päämääränsä ja keinonsa tehdä vastaliikkeitä. Vuonna 1911 Pelastusarmeijan Helmiä syvyydestä -lehdessä siveellisyyspoliisi A. Sundholm joutuikin toteamaan "langenneiden" nostamisen olevan "Herran viinitarhan kiviperäisin sarka" (sit. s. 322). Asian ongelmallisuutta ei vähentänyt ohjesääntöinen prostituutio. "Langenneiden" parissa työskennelleiden mielestä nöyryyttävät sukupuolitautitarkastukset paaduttivat kohteensa vähitellen kaiken kainoutensa menettäneiksi "tarkastusnaisiksi". Samaan aikaan prostituoitujen miesasiakkaat pääsivät siveellisyysrikoksistaan kuin koirat veräjästä.

Markkolan tutkima moraalireformi vertautuu kiinnostavasti ajankohdan kriminaalipolitiikkaan. Kielen tasolla tultiin toisinaan hyvinkin lähelle. Vuonna 1922 Pelastusarmeijan turvakodin ohjelma "langenneelle" oli seuraava: "Vuosi taistelua ja rukousta, säännöstelyä ja työtä, vuosi vapaaehtoista vankeutta, vuosi luostarielämää – ja parannuksentekijätär lähtee taas vapaana naisena ulos elämään" (sit. s. 254, lähteenä Helmiä syvyydestä -lehden artikkeli Langenneitten taistelut).

Vaikka molemmilla aloilla oltiin vakuuttuneita maaseudun terveellisestä vaikutuksesta kaupunkien houkutuksiin verrattuna, johtopäätökset tästä olivat paikoin poikkeavat. Ajanjakson kriminaalipoliittisessa keskustelussa painotettiin, että vankiloissa oli täysin turhaa kouluttaa suutareita tai räätäleitä – kaupungeissa kun oli näitä jo riittämiin, eikä vankilasta vapautuvan kouluttaminen työttömäksi ollut kovin avuliasta. Maatalousammateista ja raikkaasta ulkoilmasta löytyivät vapautuvan tulevaisuuden avaimet.

Moraalireformistien ajatukset sen sijaan olivat tässä suhteessa kiinnostavalla tavalla ristiriitaisia. Kaupunkien turmiollisuus oli hyvin tiedossa, ja esimerkiksi niin sanotulla rautatielähetyksellä pyrittiin käännyttämään maaseudulta kaupunkiin tuleva nuori nainen saman tien takaisin kotiseudulleen. Jos tämä ei onnistunut, häntä pyrittiin auttamaan työpaikan hankkimisessa. Kuitenkin pikkukaupunkien ja maaseudun langenneita naisia ohjattiin Helsinkiin. Syynä osin oli Emma Mäkisen arvostettu turvakoti. Toinen syy oli se, että suuressa kaupungissa ajateltiin olevan paremmat mahdollisuudet uuden elämän aloittamiseen, vaikka Helsingin riskitkin muistettiin mainita. Uutta elämää ei tästä huolimatta ilmeisesti juurikaan ohjattu alkamaan pienemmissä kaupungeissa tai uudessa maaseutuympäristössä.

Kaupunkien prostituutio-ongelmiin liittyi myös poliisikunnan kritiikki. Poliisitoimen kohteiden ohella kirjavoitui myös viranomaisiksi rekrytoituneiden ryhmä, ja aiemmin poliisikunnassa vahvasti edustettu sotilaskoulutettujen joukko harveni työväestöstä alalle tulevien kustannuksella. Uutta poliisikunnan kokoonpanoa eivät kaikki prostituoituja auttaneet naiset katselleet levollisina, ja vuonna 1907 Helsinkiin saatiinkin kaksi naispoliisia eli siveyskaitsijaa.

Teoksen sukupuolinäkökulma on hedelmällinen edelleen pohdittaessa eri kontrollin muotojen kohdentumista. Naisten ja lasten auttaminen ei erillisiä perusteluja kaivannut, sen sijaan miesten kohdalla tuli korostaa sen yleishyödyllistä merkitystä. Markkola jatkaa, että "tämä kertoo samalla sukupuolelle annetuista merkityksistä, joissa miessukupuoleen ei kuulu haavoittuvuus ja avun tarpeessa oleminen, mutta naissukupuolelle ’heikompana astiana’ se sallitaan ja sitä ymmärretään" (s. 130-131). Tämä sukupuolille annettujen merkitysten raja piirtää samalla (vaikkakaan ei aina veitsenterävää) painotusrajaa etukäteisen puuttumisen ja auttamisen ja toiselta puolen jälkikäteisen repression välille.

Kristillissosiaalisen työn historia kantaa vahvasti meidän aikaamme. Pirjo Markkolan tutkimus on naisvaltaisille hoiva-aloille tyypillisen kutsumustyöretoriikan ja siihen liittoutuneen sitkeääkin sitkeämmän alipalkkaisuuden juurilla – vaikka näitä töitä nykyään pitkälti tekevätkin erikoiskoulutetut professiot julkisella sektorilla. Toisaalta hoivatyön julkiselle sektorille siirtyminenkään ei tunnetusti ole yksiselitteistä: esimerkiksi 1990-luvun lama vaikkapa leipäjonoineen muistuttaa siitä, että vaikeimmassa asemassa olevat ihmiset joutuivat kurkottamaan hyvinvointivaltion turvaverkon reunalta ja rei’istä suuntaan, jota sukupolvia sitten rakennettiin lapsenkengissä olleen valtiollisen ja kunnallisen avun täydentäjäksi. Nykyajan näkökulmasta erityisen puhutteleva on Markkolan aivan teoksensa lopuksi esiinnostama huomio siitä, että edelleen naisiin kohdistuvan väkivallan ja seksuaalisen hyväksikäytön vastustamista tehdään hyvin pitkälle vapaaehtoisvoimin.

(Arvostelu on ilmestynyt myös Oikeus-lehden numerossa 2003:3.)