Näkökulmia ikääntymiseen ja vanhenemiseen

Suomessa on 1,1 miljoonaa yli 65-vuotiasta, ja heidän määränsä vain paisuu, kun ihmiset elävät entistä pitempään. Ovatko he taakka ja ongelma terveydenhoitojärjestelmälle ja nuoremmille kansalaisille? Geriatrian professori Timo Sandberg sekä gerontologian ja kansanterveystieteen emeritusprofessori Eino Heikkinen ovat tarttuneet ajankohtaiseen aiheeseen ja toimittaneet artikkelikokoelman Suomiko onnellisen vanhuuden maa?, jossa kymmenen eri alojen asiantuntijaa tarkastelee vanhuuteen liittyviä kysymyksiä.

Strandberg, Timo & Heikkinen, Eino (toim.): Suomiko onnellisen vanhuuden maa?. Into, 2021. 263 sivua. ISBN 978-952-351-273-3.

Jos sinua koronan keskellä kiinnostaa iäkkäiden ihmisten terveys ja hyvä elämä, sinun kannattaa tutustua Suomiko onnellisen vanhuuden maa? -kokoelman 14 artikkeliin, jotka käsittelevät ikääntymisen ja vanhenemisen ulottuvuuksia.

Kirjoittajilla riittää tutkintoja ja titteleitä lääketieteen eri osa-alueilta, hoitotieteistä, sosiaalipolitiikasta ja valtiotieteistä. Heidän esittelynsä ja artikkeliensa lähteet löytyvät kirjan lopusta. Siellä on myös 17 keskeistä käsitettä; määritelmiä on maallikon kannalta liian vähän. Esim. gerontologiaa ja geriatriaa, palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa ei ole määritelty eikä kaikkia kirjainlyhenteitä ole avattu.

Useat kirjoittajat havainnollistavat tekstiään taulukoilla ja kaavioilla. – Ikääntymisen asiantuntijoiden näkemysten rinnalla olisin mielelläni nähnyt myös kokemusasiantuntijoiden, itse vanhusten, näkökulman.

Kirjoittajien aiheita ovat vanhenemisen esto, elämän pidentyminen, elämänlaatu, toimintavajeet, eläketurva, suhtautuminen iäkkäisiin, vanhusten terveydenhuolto nyt ja lähitulevaisuudessa, lääkehoito, laitos- ja kotihoito, hyvän elämän haasteet sekä vanhustenhoito koronan aikaan. Tekijät eivät kerro, kenelle kirja on tarkoitettu, mutta uskon siitä olevan iloa ja hyötyä ikääntyneiden ihmisten läheisille ja heidän kanssaan toimiville. Se voi kiinnostaa myös hoitoalalle aikovia. Ne ikäihmiset, jotka pystyvät itse lukemaan kirjan, voivat sen ansiosta suhteuttaa oman elämänsä laajempiin puitteisiin.

Onnellisuus – tyytyväisyys

Suomiko onnellisen vanhuuden maa? on ajankohtainen teos, sillä vanhusten laitoshoidon ongelmista keskustellaan jatkuvasti, sote-uudistus on tulossa, ikäihmisten elämää on rajoitettu koronapandemian takia ja iso joukko vanhuksia on sairastunut tai menehtynyt tautiin. Sitä paitsi viime vuoden lopulla YK julkaisi yhdessä Maailman terveysjärjestön (WHO) kanssa terveen ikääntymisen vuosikymmenen ohjelman: The United Nations Decade of Healthy Ageing 2021–2030. Artikkelien kirjoittajat erottavat ikääntymisen ja vanhenemisen: – Ikääntyminen eli kronologisen iän karttuminen on universaali ilmiö, joka alkaa syntymästä. – Vanheneminen tarkoittaa ikääntymiseen liittyviä monipuolisia ja yksilöllisiä biologisia, psykologisia, fysiologisia ja muita muutoksia.

Jo kirjan nimi kertoo, että ’onnellisuus’ on teoksessa keskeinen käsite. Onnellisuudelle  ei kuitenkaan ole keksitty yhtä, yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Useimmiten onnellisuutta arvioidaan koettuna tilana, siis ihmisten subjektiivisten kokemusten kautta. Monissa tutkimuksissa puhutaan myös ’elämään tyytyväisyydestä’.

Ensimmäisessä artikkelissa Eino Heikkinen, selvittää onnellisuuden ongelmaa, jota ihminen on pohtinut kautta aikojen. Sitä setvivät niin filosofit, psykologit, terveys- ja sosiaalitieteilijät kuin gerontologitkin. Onnellisuus merkityksineen rakentuu lapsuudesta lähtien. Geneettiset tekijät selittävät sen vaihtelusta noin 40, yksilön oma toiminta noin 40 ja elinolot noin 10 prosenttia. Elinoloihin kuuluu maantieteellisiä ja kulttuurisia sekä elämänkulkuun, terveyden heikkenemiseen ja sattumiin liittyviä seikkoja, jopa poliittinen järjestelmä ja kansantuote. Jyväskylän yliopiston tutkimuksissa on todettu, että 80-vuotiaiden tyytyväisyyden kannalta ovat tärkeitä terveys, toimintakyky, osallistuminen, arjen sujuminen, turvallisuus ja ihmiskontaktit.

Pitkä elinikä

Timo Strandberg on kirjoittanut teokseen viisi artikkelia. Hän tarkastelee onnellisuuden kannalta vanhenemisen estoa, eliniän pitenemistä, elämänlaatua ja lääkehoitoa sekä koronan sekoittamaa vanhustenhoitoa. 2020-luvun alun Suomessa on yli 300 000 yli 80-vuotiasta ja 100-vuotiaita melkein 1 000. Pitkä elinikä ei ole välttämättä onnellinen asia, sillä sairaudet kasautuvat vanhimpiin ikäryhmiin ja kokonaistautitaakasta noin neljännes on yli 65-vuotiailla. Mutta tervettä elinikää voidaan pidentää lääkeaineilla ja muillakin keinoilla.

Ihmisen lajityypillinen maksimielinikä on 122 vuotta; geenit määräävät sen. Tätä kirjoittaessani (18.4.2021) maailman vanhin henkilö on japanilainen rouva Kane Tanaka  (s. 2.1.1903). Hän on siis 118 vuotta 106 vuorokautta vanha. Suomessa vanhin nainen on elänyt 112-vuotiaaksi ja mies 111-vuotiaaksi. Kane Tanaka vuonna 1923.

Biogerontologia tutkii solutasolla tapahtuvaa biologista vanhenemista. Gerotiede (tieteellinen vanhenemisen esto) puolestaan yhdistää biogerontologian tietämyksen lääketieteeseen ja pyrkii vähentämänä kroonisia sairauksia ja lisäämään tervettä ja toimintakykyistä – onnellista – elinikää. Vanhuuteen liittyviä sairauksia voidaan estää vähentämällä valtimotautien riskitekijöitä ja ehkä kalorirajoituksillakin. Lisäksi biolääketieteelliset ideat sekä digitaaliset ja teknologiset apuvälineet voivat edistää tervettä ja toimintakykyistä pitkäikäisyyttä. Useimmat ihmiset haluavat elää vanhaksi, noin 90-vuotiaaksi, mutta vain jos he säilyttävät terveytensä ja toimintakykynsä.

Strandbergin mukaan hyvä ja aktiivinen pitkä ikä edellyttää geriatrisesti painottuneesta näkökulmasta kolmiosaista elämänkulkustrategiaa:

1) Lasten ja nuorten terveyteen ja hyvinvointiin on panostettava.
2) Keski-ikäisten on ymmärrettävä, etteivät vanhuuden ongelmat synny tyhjästä; kannattaa siis liikkua ja syödä terveellisesti sekä hoitaa tehokkaasti riskitekijöitä, verenpainetautia ja kolesterolia, jos terveelliset elämäntavat eivät riitä.
3) Vanhuusikään päässeet on hoidettava hyvin.

Elämänlaatu ja lääkehoito

Elämisen laatu on tärkeämpi kuin ikävuosien määrä. Siihen vaikuttavat olennaisesti sairaudet kuten lihavuus, diabetes, dementia, luunmurtumat, masennus, muistisairaudet ja sydänsairaudet. Myös geriatriset oireyhtymät – kaatumistaipumus, krooninen kipu, pidätyskyvyttömyys, sydämen vajaatoiminta – heikentävät monien elämänlaatua. Laitoshoidossa korostuvat muistisairaudet ja liikuntavajeet. Lisäksi eriasteinen gerastenia, vanhuuden haurastuminen, vaivaa noin 10:tä prosenttia yli 70-vuotiaista.

WHO:n määritelmän mukaan elämänlaatu on ”yksilön käsitys elämäntilanteestaan omassa arvomaailmassaan ja kulttuurissaan sekä suhteessa omiin tavoitteisiin, odotuksiin ja huolenaiheisiin”. Kannattaakin pyrkiä säilyttämään mahdollisimman pitkään hyvä terveys ja toimintakyky, hyvä fyysinen ja kognitiivinen kunto, myönteinen asennoituminen ja mukautumiskyky sekä sosiaalinen osallistuminen ja sitoutuminen. Ikääntyneille ovat tärkeitä myös yksilön autonomia ja valinnanvapaus, tarpeellisuuden tunne, aineellinen hyvinvointi ja koettu turvallisuus.

Yhtä aikaa nautitut monet lääkkeet voivat aiheuttaa uusia oireita. Myös luontaistuotteilla voi olla arvaamattomia vaikutuksia lääkkeiden kanssa. Vanhojen ihmisten lääkityksen sopivuutta ja hyötyä sekä kokonaislääkekuormaa on seurattava, ja jossakin vaiheessa lääkitys on syytä lopettaa muuten, mutta oireita ja vointia helpottavaa hoitoa on hyvä jatkaa.. Rhoda Baer, Wikimedia Commons.

Strandbergin artikkeli vanhusten lääkehoidosta on erityisen tärkeä siksi, että lähes jokainen iäkäs ihminen nauttii jotakin lääkettä – monet useita. Lääkehoito voi olla onnellisuuden este tai tuki niille, joilla ei täysi toimintakyky ole tallella. Usein saadaan hyviä tuloksia lääkkeettömälläkin hoidolla, vaikkapa elintapoja korjaamalla. Lääkehoito on aina järkeistettävä, ja siitä pitää olla hyötyä. On vältettävä turhia, vääriä ja haitallisia lääkkeitä sekä yli- tai aliannostusta. Lääkkeiden käyttö on ohjeistettava tarkasti ja on huomioitava mahdolliset haittavaikutukset: suolistoverenvuodot, vatsaoireet, verenpaineen lasku, munuaisten vajaatoiminta, sekavuus, kaatuminen tai hidas pulssi.

Koronapandemia ja vanhat ihmiset

Useat kirjoittajat viittaavat koronapandemiaan, mutta Strandberg kirjoittaa vanhustenhoidosta korona-aikaan pienen artikkelin. COVID-19-taudin vaarallisuus kasvaa iän myötä: yli 70-vuotiailla on suurempi riski sairastua ja kuolla tautiin kuin nuoremmilla. Riski on sitä suurempi, mitä enemmän kroonisia sairauksia yksilöllä on. Kuolemanriskiä lisäävät diabetes, lihavuus sekä sydän- ja verisuonisairaudet. Gerastenia on kuolemanvaaran kannalta yhtä paha kuin kaksi (tai useampi) kroonista sairautta. Vaarallisin yhdistelmä on gerastenia yhdessä sairauksien kanssa. Yli 70-vuotiailla eristäytyminen ja siihen liittynyt vähäinen liikkuvuus on lisännyt gerasteniaa.

COVID-19-taudinkuvaan vaikuttaa potilaan tilan lisäksi hänen reagointitapansa. Heikko tai liian tehokas immuunipuolustus voi aiheuttaa vakavan taudin ja kuoleman. Myös sukupuolella on merkitystä: koronaan sairastuneiden miesten kuolevuus on suurempi kuin naisten. Tauti ei ole kuitenkaan muuttanut perusasioita eli sitä, miten vanhoja on kohdeltava ja hoidettava potilaina ja elämän loppuvaiheessa. Strandberg antaa myös hyviä neuvoja yli 70-vuotiaille tai muuten riskiryhmään kuuluville: Kävele, kuntoile, pyöräile, tee tasapaino- ja lihaskuntoharjoituksia! Syö monipuolista ravintoa (kasviksia, hedelmiä, marjoja)! Nauti D-vitamiinia! Vältä kovaa rasvaa ja sokeria! Pidä yllä sosiaalisia suhteita virtuaalisesti! Nauti tavanomaiset lääkkeesi! Ota koronarokotus!

Toimintavajeet

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusohjelmajohtaja ja tutkijaprofessori Seppo Koskinen ja erikoistutkija Päivi Sainio kirjoittavat vanhusten toimintavajeista. He määrittelevät toimintakyvyn taidoksi selviytyä päivittäisen elämän tehtävistä itseään tyydyttävällä tavalla omassa elinympäristössään. Siihen kuuluu liikkumis-, kognitiivinen ja sosiaalinen kyky.

Liikkumiskykyä on tutkittu mittaamalla mm. kävelyä, porrasnousua sekä kyykkyyn menoa ja ylös nousua. Nämä toiminnat vaikeutuvat iän mukana ja naisilla enemmän kuin miehillä. Liikkumisvaikeuksia on 70–79-vuotiaista neljäsosalla sekä 80 vuotta täyttäneistä naisista kahdella kolmasosalla ja miehistä puolella. Lihavuus osaltaan haittaa liikkumista. Myös kognitiivinen toimintakyky eli tiedon vastaanotto, käsittely ja säilyttäminen heikkenee iän myötä. Yli 65-vuotiaista kolmasosa kärsii muistioireista, vaikkei heillä olisi varsinaista  muistisairautta. Sosiaaliseen toimintakykyyn, joka tarkoittaa taitoa toimia yksilöiden välisissä suhteissa ja yhteisöissä, kuuluvat sosiaaliset verkostot, roolit ja sosiaalinen osallistuminen. Digitaalisten palvelujen käytöstä on todettu, että kolmasosa 70 vuotta täyttäneistä ei asioi internetissä.

Liikunta, terveellinen ravinto, riittävä yöuni, kognitiivinen ja sosiaalinen aktiivisuus, riittävä toimeentulo sekä tupakoinnin ja päihteiden välttäminen suojaavat ikäihmisiä terveysongelmilta. Mosaiikki Villa del Casalessa, 300-luku. Science & Avenir N°746 – Avril 2009 – Page 57. Wikimedia Commons.

Tutkimustieto toimintakyvyn muutoksista auttaa päättäjiä kehittämään sosiaali- ja terveyshuollon palveluja ja palvelujärjestelmiä. Palvelujen saamisessa on turvattava ihmisten yhdenvertaisuus, ja on tärkeää tavoittaa varsinkin pienituloiset ja vähän koulutetut väestöryhmät, joissa toimintavajeongelmat ovat yleisimpiä. Jotta väestö saavuttaisi hyvän terveyden ja toimintakyvyn, tarvitaan erilaisten sosiaali- ja terveyspalvelujen lisäksi pitkäjänteistä yhteiskuntapolitiikkaa, jonka suunnittelussa, arvioinnissa ja toteuttamisessa on tutkijoiden ja päättäjien syytä tehdä yhteistyötä.

Eläketurva ja sen rahoitus

Eläketurvakeskuksen toimitusjohtaja Mikko Kautto tarkastelee suomalaisen eläketurvan luonnetta, eläkeläisten toimeentuloa ja eläkkeiden rahoitusta. Turvattu taloudellinen asema vaikuttaa olennaisesti ikäihmisten hyvinvointiin, mutta  väestörakenteen muutos uhkaa eläkkeiden rahoituksen tasapainoa. Joulukuussa  2019 Suomessa oli yli 1,5 miljoonaa eläkeläistä, joista 1,3 miljoonaa oli vanhuuseläkeläisiä. Näiden määrä on kasvanut 2000-luvulla puolella miljoonalla, mutta samaan aikaan on myös eläkeläisten toimeentulo parantunut. Eläkepolitiikan tavoite on taata riittävä vähimmäiseläke ja kohtuullinen kulutustaso. Kun eduskunta päättää kansan- ja takuueläkkeiden suuruudesta, se määrittää vähimmäissumman, jolla ihmisten tulisi selvitä. Ansiosidonnainen työeläke auttaa puolestaan ylläpitämään kulutustasoa.

Eläkeläisten asemaan vaikuttavat poliittiset päätökset verotuksesta, tulonsiirroista sekä palvelujen kehittämisestä ja kohdentamisesta. Eläkkeiden nostaminen ei parantaisi olennaisesti heikosti toimeentulevien eläkeläisten asemaa, vaan tähän tarvittaisiin asumis- ja terveydenhuoltokulujen vähentämistä. Vanhuuseläkeläisistä vaikeimmassa asemassa ovat pelkkää kansaneläkettä saavat yli 75-vuotiaat naiset, joiden huono-osaisuuden riskiä lisää yksinasuminen, vuokralla asuminen, vähäiset säästöt, heikko terveys ja suuri palvelutarve.

Vuonna 2017 päättyneiden eläkkeiden mukaan keskimääräinen eläkeaika oli noin 23 vuotta. Vuonna 2019 eläkkeiden keskiarvo oli 1 716 €: miesten 1 937 ja naisten 1 533 €. Eläkemenot olivat noin 45 prosenttia kaikista sosiaalimenoista. Kaikille kuuluvasta kansaneläkkeestä huolehtii Kansaneläkelaitos, ja työeläkkeet rahoitetaan ansiotyössä olevien vakuutusmaksuilla, rahastoiduilla vakuutusmaksuilla ja niille saaduilla sijoitustuloilla. Eläkejärjestelmämme on nyt jokseenkin tasapainossa, mutta korona on heikentänyt tilannetta. Jotta eläkkeiden tulopohja varmistuisi, pitäisi parantaa väestönäkymää, työllisten määrää, ansiokehitystä sekä sijoitusvaroja ja niiden tuottoa.

Iäkkäisiin suhtautuminen

Eläkepommi, hoivataakka, huoltosuhteen heikkeneminen, taloudellinen kestävyysvaje. Miltä kuulostaa? Ikäsyrjinnältä, eikö vain? Siitä ja iäkkäiden asemasta kirjoittaa Marja Vaarama, Itä-Suomen yliopiston sosiaali- ja terveyspalvelujen vaikuttavuuden emeritaprofessori. Hän selvittää, miten iäkkäistä puhutaan, miten heihin suhtaudutaan, miten heitä kohdellaan, miten heidän tarpeensa huomioidaan ja missä määrin he voivat osallistua yhteiskunnan avaintoimintoihin.

Ikäsyrjintä (ageism) on verrattavissa rasismiin ja seksismiin. Se on tapahtumaketju, jossa ihminen suljetaan kokonaan tai osittain yhteiskunnan taloudellisista, sosiaalisista, poliittisista ja kulttuurisista järjestelmistä. Syrjintä on järjestelmällistä ja se voi olla institutionaalista, kulttuurista tai yksilötasoista – ohi puhumista, aliarviointia, asiatonta puhuttelua, loukkaavaa kohtelua, hoidon laiminlyömistä, kaltoin kohtelua. Köyhyys, heikentynyt toimintakyky ja tietämättömyys lisäävät syrjinnän riskiä.

Syrjäytyminen taas tarkoittaa huono-osaisuutta elämän eri osa-alueilla, jolloin taloudelliset, terveydelliset ja sosiaaliset ongelmat kasautuvat. 75 vuotta täyttäneet kokevat elämänlaatunsa jokseenkin yhtä hyväksi kuin muukin väestö, vaikka heidän terveytensä ja sosiaalinen osallistumisensa on heikompaa. Sitä vastoin 80-vuotiaista 20–30 prosenttia syrjäytynyt yleisestä hyvinvoinnista köyhyyden, sairauden, yksinäisyyden, heikon toimintakyvyn ja riittämättömien palvelujen takia. Palvelujen siirtyminen internetiin edistää syrjäytymistä.

Pienituloiset, terveysongelmista kärsivät iäkkäät naiset ovat tyytymättömimpiä terveyspalveluihin sekä sosiaalityön neuvonta- ja ohjauspalveluihin. He eivät ole aina edes tietoisia mahdollisuuksistaan valita. 75 vuotta täyttäneistä 40 prosenttia on toimintarajoitteisia; kuulo, muisti, oppiminen, keskittyminen ja lukeminen tuottavat  vaikeuksia. Yksi kolmasosa ei koe saavansa riittävästi vanhuspalveluja – kotihoitoa, ateriapalvelua, kauppa- ja kauppakassipalvelua, siivousapua ja päiväkeskustoimintaa.

Valtionhallinnon ohjausasiakirjat ilmentävät päättäjien suhtautumista. Rakenteellinen ja kulttuurinen syrjintä näkyy vahvana sosiaali- ja terveysministeriön sekä Suomen Kuntaliiton laatusuosituksissa. Iäkkäisiin suhtautuminen on saatava myönteisemmäksi. Lisäksi on tehtävä riippumaton selvitys hoivapalvelujen riittävyydestä ja laadusta sekä esitettävä korjausohjelma. Vaaraman mukaan tarvitaan kauas katsovaa mutta lähellä toimivaa sosiaalipolitiikkaa, joka ehkäisee ongelmia ja tukee kaikenikäisten ihmisten toiminta- ja selviytymiskykyä kaikissa elämänvaiheissa. Ikäsyrjinnälle sekä huonolle hoidolle ja palvelulle tulee kaikkina aikoina ja kaikissa oloissa asettaa nollatoleranssi.

Nyt jo eläkkeelle siirtynyt Eksoten johtajaylilääkäri ja sairaalanjohtaja Esko Hussi liikkuu artikkelissaan osin samoilla alueilla kuin Vaarama ja kirjoittaa varsin kriittisesti vanhusten terveydenhuollosta, jossa voi esiintyä kaltoinkohtelua toimivan ja inhimillisen palvelun ohella. Hän toteaa, että vanhusten asumis- ja hoivapalveluissa on hoivan laatu viime vuosina alentunut: ei huomioida ihmisiä, johdetaan huonosti, ei kilpailuteta kunnolla, laiminlyödään sidosryhmät, taloudenpito on huonoa eikä korvaavia palveluja ole kriisitilanteessa tarjolla. Onko ihme, että koko kansasta vain 34–42 prosenttia luottaa vanhusten palveluihin?

Hussi muistuttaa, että kunnilla on lopullinen vastuu hoivapalveluista, joita ne ostavat yksityisiltä, voittoa tavoittelevilta yrityksiltä. Hän myös korostaa, että henkilön tarpeiden täytyy olla hoidon ja hoivan lähtökohtana. Kaikkien toimien pitää tukea ikääntyneen selviytymistä tämän oman tahdon mukaisesti, kun ehkäistään sairauksia ennalta, ylläpidetään terveyttä ja hoidetaan parannettavia sairauksia yksilöllisesti, tasa-arvoisesti ja yhdenvertaisesti.

Tällä hetkellä yli 75-vuotiaista suomalaisista asuu kotona 90–93 prosenttia, mutta tavoite on saada ympärivuorokautisessa laitoshoidossa olevien osuus noin viiteen prosenttiin. I Craig, Wikimedia Commons. CC 2.0.

Koronapandemian alussa annettiin toimintaohjeita, joilla yli 70-vuotiaita pyrittiin suojaamaan tartunnalta asettamalla heidät karanteenia vastaaviin olosuhteisiin. Nuoremmat alkoivat suhtautua iäkkäisiin ihmisiin kuin viruksen pahimpiin levittäjiin. Tilanne on rokotteen saamisen jälkeen muuttunut, mutta kannattaa pitää mielessä, että ”oikeat ja ihmisystävälliset asenteet ovat edullisia kaikille”, ja toivoa Hussin tavoin, että myönteinen asenne ikääntymiseen olisi pelastettavissa ja säilytettävissä.

Laitoksessa vai kotona? Aina on kyse ihmisen kohtaamisesta

Helsingin yliopiston yleislääketieteen professori ja HUS:n perusterveydenhuollon ylilääkäri Kaisu Pitkälä kirjoittaa ikääntyneiden asumisratkaisuista, joihin vaikuttavat voimakkaasti ihmisten toimintavajeet, muistisairaudet ja yksin asuminen. Niihin vaikuttavat tulevaisuudessa myös ikääntyneiden varallisuus ja toiveet, tarjolla olevat vaihtoehdot sekä se, miten sosiaali- ja terveyspolitiikassa varaudutaan ikääntyneiden määrän kasvuun ja tähän liittyvien tekijöiden muutoksiin.

Yli miljoonasta vanhuuseläkeläisestä 4,5 prosenttia on ympärivuorokautisessa hoidossa ja 6,2 prosenttia kotihoidon piirissä. Yli 85-vuotiaista on noin viidennes kotihoidon piirissä ja lähes viidennes ympärivuorokautisessa hoidossa – näistä 80 prosenttia on muistisairaita ja puolet tarvitsevat liikuntaan avustamista. Hoidossa ja hoivassa olisi muistettava, että vanhukset ovat yksilöitä, joilla on erilaisia tarpeita ja toiveita. Yleensä ihmiset tietävät itse, mitä tarvitsevat, ja siksi heidän toiveitaan olisi aina kysyttävä.

Yhä useampia iäkkäitä ihmisiä hoitavat omaishoitajat, ja kotihoidon tarve näyttää vain lisääntyvän. Omaishoitajia on tällä hetkellä noin 350 000, mutta heistä vain 60 000 saa omaishoidon tukea. Korvauksen lisäksi he tarvitsisivat neuvontapalvelua. Vaikka usein kuvitellaan, että kotihoito on halpaa, se ei todellisuudessa ole aina edullisempaa kuin laitoshoito, sillä lisäksi tarvitaan päivystyskäyntejä, sairaaloita, päivätoimintaa ja lyhythoitojaksoja. Maallikko voi vain kuvitella, mitä tapahtuu vuonna 2050, kun yksinasuvia ikäihmisiä on noin 400 000 ja heistä 200 000 on muistisairaita.

Hoitotieteen dosentti Riitta-Liisa Heikkinen kirjoittaa hyvän elämän haasteista hoito- ja hoivakentällä. Hänen toteaa vanhusten palvelujärjestelmän olevan kuin ”reikäinen tilkkutäkki resursseineen, kustannuksineen, järjestäjineen ja toteuttajineen”. Sitä säätelevät lukuisat säädökset. Voidaan kysyä: Turvataanko tässä tilkkutäkissä vanhan, hoitoa ja hoivaa tarvitsevan ihmisen perustuslailliset oikeudet? Ongelmia näet aiheuttavat heikot resurssit, riittämätön osaaminen, koulutuksen puutteet, ja hankalat rahoitusjärjestelmät. Viitaten emeritusprofessori Martti Kekomäen teokseen Etiikasta ekonomiaan – ja takaisin (2019) Heikkinen näkee voimavarojen tuhlausta mm. siinä, että jatketaan vaikuttamattomaksi todettua hoitoa ja että lääkärikunta sitoo hoitopäätöksillään terveydenhuollon voimavaroista arviolta noin 70 prosenttia.

Hoidon ensi sijalla on elämän suojeleminen sekä kivun ja kärsimyksen lievittäminen. Hoidettava ei ole ”se”, vaan hän on toinen ihminen, ”sinä”. Siksi jokaisen hoitavan kohtaamisen tulisi olla myönteinen, henkilökohtainen, inhimillinen ja arvostava. Heikkisen artikkelissa kiinnostavat eritoten kohdat, joissa tekijä pohtii elämän ja kuoleman etiikkaa sekä hoidon ja hoitamatta jättämisen perusteita. Mitkä ovat kriteerit? Ikä, hoidosta saatu hyöty vai sosiaaliset, taloudelliset ja filosofiset asenteet? Päätökset hoidosta, hoidon lopettamisesta ja saattohoitoon siirtämisestä tekee aina lääkäri, jonka on tehtävä ne vain lääketieteellisen hyödyn perusteella. Heikkinen muistuttaa, että ikäihmisten omaiset on otettava mukaan eettiseen päätöksentekoon. Heidän on saatava tietää lääkärin perustelut aktiivisen hoidon lopettamiselle ja heille on selvitettävä oireenmukaisen eli palliatiivisen ja saattohoidon ero.

Keskustelu kuolinavun antamisesta saattohoidon muodossa tulee Heikkisen mukaan koskemaan erityisesti ihmisten oikeutta jatkaa ainutkertaista elämäänsä heidän sairauksiensa ja terveytensä aktiivisen hoitamisen avulla. Itse luulen keskustelua kaivattavan myös siitä, että joku haluaa lopettaa ainutkertaisen elämänsä ollessaan vielä täydessä tolkussaan. Kirjoittaja ei huomioi tätä vaihtoehtoa, vaikka kirjoittaa näin: ”Aikuinen terve ihminen on oikeutettu arvioimaan elämänsä arvon itse, valitsemaan periaatteessa elämäntapansa ja sen, millaisen kuoleman haluaa, kunhan hän samalla pitää mielessään toisten oikeudet.” Hän mainitsee kuitenkin, että Ruotsissa hoidosta luopumisen tärkeimpänä eettisenä kriteerinä on potilaan halu kuolla.

Tulevaisuuden näkymät

Helsingin yliopiston geriatrian emeritusprofessori Reijo Tilvis kirjoittaa vanhusten terveydenhuollosta vuonna 2030, jolloin ikääntyneiden osuus väestöstä on yhä vain kasvanut kuten myös pitkäaikaishoidon tarve ja monisairastavuus. Vanhuspotilaat ovat myös entistä vaativampia. Yksilökeskeisyys, markkinoistuminen ja konsumerismi leimaavat heidän elämäänsä, ja terveyssektorillakin nähdään ihmiset yksilöllisiä valintoja tekevinä kuluttajina. Entistä yksilöllisempiä palveluja on oltava tarjolla entistä enemmän. Kun terveydenhoito markkinoistuu, sen painopiste siirtyy sairailta terveemmille ja köyhiltä rikkaammille, koska palvelujen tuottaminen parempiosaisille on helpompaa ja taloudellisesti tuottoisampaa. Konsumerismin mukaan ihmiset pitävät yhä useampien tuotteiden ja palvelujen hankkimista hyvänä asiana.

Lähitulevaisuudessa digitalisoituminen jatkuu terveydenhuollossa. Uusia teknologioita hyödynnetään entistä enemmän sairauksien hoidossa ja terveyden edistämisessä. Myös telelääketieteen mahdollisuuksia ja robotiikkaa käytetään enemmän. Tietotekniikan kehityksen myötä diagnostiset menetelmät tarkentuvat, halpenevat ja monipuolistuvat. Niitä käytetään erityisesti kuvantamistutkimuksissa ja laboratoriodiagnostiikassa.

Kissojen ja koirien on todettu piristävän hoitolaitosten asukkien elämää, rauhoittavan heitä ja saavan heidät paremmalle tuulelle. Myös seurustelurobotteja on kokeiltu hyvällä menestyksellä, vaikkakaan niiden hyödystä ei olla täysin vakuuttuneita.Helsingin Kalasataman terveys- ja hyvinvointiukeskuksen ala-aulaan sijoitettu neuvontarobotti (8/2018). Paju~commonswiki, CC. 3.0, Wikimedia Commons.

Muutosten seurauksena terveydenhuoltojärjestelmä joutuu pohtimaan: Mikä on oikeudenmukaista? Missä kulkevat kollektiivisen vastuun rajat? Kuka tuottaa palveluja? Kuka määrittelee tarpeet? Kuka maksaa? Julkiset varat eivät näet riitä kaikkeen, mutta hoidossa ja hoivassa pitäisi tasa-arvon, yhdenvertaisuuden, oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden toteutua. Laadukkaiden terveyspalvelujen tulee olla kaikkien saatavilla yhdenvertaisesti. Samanlaisesta ongelmasta kärsiville on annettava samanlainen hoito ja kohtelu. Jokaisen on saatava apua tarpeensa mukaan, ja kustannuksissa on huomioitava henkilön maksukyky.

Tehostetun palveluasumisen tarve ja myös absoluuttinen hoitopaikkatarve kasvaa ikääntyneiden määrän lisääntyessä. Mutta myös tulojen kasvu lisää hoivan kysyntää. Voittoa tavoittelemattomien yhdistysten ja säätiöiden osuus on vähentynyt, mutta yhteiskunta eli kunnat, kuntaliitot tai maakunnat säilyttävät tuottajan roolinsa. Yksityiset toimijat, jotka tuottavat nyt noin puolet tehostetusta palveluasumisesta, jatkavat kilpailua keskenään. Uhkakuvana on, että toiminta monopolisoituu ja kallistuu. Silloin laitoshoidon maksuihin ruvetaan käyttämään vanhusten omaisuutta tai palautetaan perillisten velvollisuus huolehtia vanhemmistaan.

Kun ikäihmisten määrä kasvaa, on vaara, että heihin suhtautuminen muuttuu  kyynisemmäksi. Vanhat koetaan vaivaksi ja taakaksi. Heitä ei nähdä eikä kuulla. Heitä tutkitaan ja hoidetaan vähemmän kuin muita. Riskit ja hyödyt on tietenkin punnittava tarkkaan, mutta myös sairaan oma tahto on otettava huomioon.

Kuulostaa hienolta, kun Tilvis toteaa, että tulevaisuuden lääketiede on ennakoivaa, ehkäisevää, henkilökohtaista ja osallistavaa. Mutta hän sanoo myös:

Teknologian kehityksen ja etälääketieteen kehittymisen myötä vanhuspotilas kohtaa yhä harvemmin hänet hyvin tuntevan, käsin koskettelevan ja auskultoivan lääkärin.

Voi myös käydä niin, että vanhus kohtaa yhä harvemmin elävän ja empaattisen hoitajankin, sillä jo nyt hoitohenkilöstöstä on pula. Alan huono maine, työolot ja matalat palkat kaipaavat kohennusta, jotta tilanne paranisi.

”Hyvää iltaa elämä!”

Kirjan viimeisen artikkelin tekijät, Eino Heikkinen ja Riitta Liisa Heikkinen, käsittelevät paljolti samoja aiheita, joita muutkin kirjoittajat ovat tarkastelleet. He luovat synteesiä teoksen aihepiireistä paikoin filosofisellakin otteella. He toivovat sukupolvien välille enemmän ymmärrystä, jotta kaikkien olisi mukavampi elää samassa yhteiskunnassa. Ymmärryksen saavuttaminen ei kuitenkaan ole helppoa, koska eri aikaan eläneiden ihmisten kokemukset maailmasta ovat kovin erilaisia.

Usean muun kirjoittajan tavoin Heikkiset ovat huolissaan siitä, etteivät onnen lahjat terveydessäkään käy ihmisten kesken tasan, vaan eri sosiaaliryhmienväliset terveyserot ja eliniän odotuksen erot ovat suuret. He kuitenkin kannustavat pyrkimään erojen kaventamiseen. He näyttävät kyllästyneen yleiseen tautilähtöiseen vanhuuspuheeseen ja haluavat keskustella ikääntymisestä ja vanhenemisesta mieluummin kompetenssia korostaen, terveydestä lähtien.

– Kasvetaan vanhuuteen mahdollisimman terveinä, aktiivisina ja toimivina mutta sopeutuen ja joustavasti! Ehkä silloin Suomi voi olla onnellisen vanhuuden maa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *