Lapsi matkalla maailmaan: Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään on kymmenen suomalaisen historioitsijan, etnologin, folkloristin ja uskontotieteilijän laatima artikkelikokoelma lapsen syntymästä länsieurooppalaisessa kulttuuripiirissä, Pohjoismaissa sekä suomalaisella maaseudulla ja vähän kaupungissakin. Ensimmäiset artikkelit koskevat keskiaikaa ja viimeiset päätyvät nykypäivään. Kirjoittajat hahmottavat lapsen syntymän monitahoisena kulttuurisena prosessina, joka ulottuu konkreettista synnytyksen hetkeä laajemmalle ja alkaa jo raskauden suunnittelusta, toivomisesta ja odottamisesta, tai ainakin sen huomaamisesta – miksei raskauden pelostakin. – Lapsi syntyy tietenkin biologisesti, mutta myös sosiaalisesti, ja tähän tapahtumasarjaan osallistuu äidin lisäksi myös perhe, suku ja yhteisö.

Kirjan toimittajat, FT Pasi Saarimäki, FM Kirsi-Maria Hytönen ja FL Heli Niskanen, ovat kaikki Jyväskylän yliopiston tutkijoita ja jo perehtyneet tai parhaillaan tutkimassa syntymisprosessin jotakin puolta. Saarimäki on väitellyt vuonna 2010 tutkimuksellaan Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit: Esiaviollinen ja aviollinen seksuaalisuus 1800-luvun lopun keskisuomalaisella maaseudulla. Hän on tutkinut myös aviottomien lasten elatusta, avioliiton historiaa ja erityisesti avioerojen historiaa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella. Hytönen tekee parhaillaan etnologian väitöskirjaa niiden naisten muistelukerronnasta, jotka kävivät kodin ulkopuolella palkkatyössä talvi- ja jatkosodan sekä jälleenrakennuksen aikana. Niskanen puolestaan kirjoittaa omaa väitöskirjaansa raskaaksi tulemiseen liittyvistä käsityksistä hyödyntämällä 2000-luvun alussa kirjoitettuja verkkopäiväkirjoja. Nelikymmensivuisessa johdantoluvussa ”Syntymän pitkä kaari” toimittajat luovat katsauksen syntymän eri puolia koskevaan suomalaiseen tutkimukseen, mutta eivät huomioi julkaisemattomia opinnäytteitä. He myös esittelevät niitä moninaisia lähteitä, joita artikkeleiden kirjoittajat ovat hyödyntäneet.

Syntymätöntä ja syntynyttä suojelemassa

Lapsi matkalla maailmaan alkaa Keski-Euroopan ja Pohjoismaiden keskiaikaa koskevalla kolmella artikkelilla. Näiden kirjoittajat ovat Susanna Niiranen, Jenny Kuuliala ja Anu Lahtinen. Erityisesti oksitaaninkieliseen kulttuuriin ja naistutkimukseen perehtynyt FT Susanna Niiranen kirjoittaa äidiksi tulon ja lapsen syntymän nurjista puolista 1200–1400-luvuilta otsikolla ”Kipua, surua ja häpeää. Äidiksi tulon pelkoja keskiajalla”. Keskieurooppalaisten tekstien runsaudesta hän on poiminut muutaman lääketieteellisen, kristillis-mystisen ja poeettisen tekstin, jotka antavat kuvan sekä vallitsevista arvoista että naisten kokemusten moninaisuudesta. Lääketieteelliset ja kansanparannukseen liittyvät tekstit antavat varsin realistisen kuvan lapsen syntymästä, mutta kansankielisissä reseptikirjoissa esiintyy perättömiä, jopa vaarallisia uskomuksista.  

Eräät Niirasen valitsemat tekstit kertovat myös naisten omista tunteista, peloista ja toiveista. Tällainen on esimerkiksi oksitaaninkielinen 1100–1200-luvun vuorolaulu, jossa naistrubaduurit Alaisina Iselda ja Carenza keskustelevat naisen valinnanmahdollisuuksista naimattomuuden ja äitiyden välillä. Tähän lauluun Niiranen on perehtynyt jo väitöskirjassaan Miroir de mérite”: Valeurs sociales, rôles et image de la femme dans les textes médiévaux des trobairitz (2009). Laulun antama kuva äitiydestä ei houkuttele, ja teksti onkin tulkittu sekä parodiaksi että satiiriksi. Toisaalta suorastaan inhorealistisesti raskautta esittää 1200-luvulta peräisin oleva englantilainen Kirje neitsyydestä. Sen kitkerän ironinen kirjoittaja – ilmeisesti kirkonmies – ei näe mitään hyvää lasten hankkimisessa. Tekstin yksityiskohtaisuus ja realistisuus viittaavat siihen, että hän on saanut tietonsa suoraan raskauden kokeneelta naiselta, sillä niin eloisasti teksti kuvailee mm. ruumiin paisumista ja aamupahoinvointia. Hyvin kiintoisa lähde on myös The Book of Mergery Kempe (n. 1440), joka kertoo synnytyksen jälkeisestä masennuksesta sekä lasten tuottamasta tuskasta ja pettymyksistä.

Toisessa artikkelissa, ”Pyhimysten ja paholaisen keskellä”, FM Jenni Kuuliala kirjoittaa puolestaan yliluonnollisten olentojen yhteydestä vastasyntyneisiin lapsiin 1150–1400 Ranskassa, Keski-Euroopassa ja Englannissa. Aihe liittyy hänen väitöstutkimukseensa fyysisesti vammaisista lapsista 1200- ja 1300-lukujen Euroopassa. Kuuliala käyttää lähteinään pyhimyslegendoja, joita on laadittu kristinuskon alkuajoista lähtien, ja pyhimysten kanonisaatiopöytäkirjoja, joista vanhimmat ovat 1200-luvulta, sekä exemplumeita– eli esimerkkitarinoita, joita löytyy 1100–1200-luvulta lähtien laadituista mallisaarnoista. Säilyneet lähteet kertovat lasten ja yliluonnollisten olentojen välisistä suhteista nimenomaan kirkonmiesten näkemysten kannalta. Keskiaikaisten uskomusten mukaan kaikenlaiset tuonpuoleiset olennot, niin pyhimykset kuin paholainen ja demonit, saattoivat vaikuttaa pikku lapseen ja pahat olennot voivat jopa varastaa hänet ja jättää tilalle vaihdokkaan, jollakin tavalla epänormaalin lapsen. Mutta myös ihmiset voivat käyttää lasta välikappaleena itsensä ja uskomusolentojen välisessä suhteessa. Toisaalta lapsia pystyttiin kuitenkin eri keinoin suojelemaan pahoilta voimilta. Heitä varjeltiin, sillä he olivat tärkeitä yhteisölle ja sen tulevaisuudelle.

Otsikolla ”Kasvakoon lapsi kunniaksi vanhemmilleen ja seurakunnalleen” kirjoittaa Anu Lahtinen, Turun yliopiston Suomen historian dosentti ja Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija. Hän on keskiajan ja uuden ajan alun pohjoismaisen sosiaali- ja kulttuurihistorian spesialisti, ja hänen väitöskirjansa Sopeutuvat, neuvottelevat ja kapinalliset: Naiset toimijoina Flemingin sukupiirissä 1470–1620 ilmestyi vuonna 2007. Sujuvasanaisessa artikkelissaan hän tarkastelee Ruotsin valtakunnan aristokratian jälkikasvun odotusta 1500-luvulla nojautuen aatelisperheiden kirjeisiin ja muihin muistiinpanoihin, joista hän löytää yllättävän paljon tietoja niistä odotuksista, toiveista ja peloista sekä huolenpidosta ja rakkaudesta, joita lapsiin kohdistettiin.

Vaikka yksityiset lähteet kertovat useimmiten asioiden oikeudellisesta ja taloudellisesta puolesta, ne valottavat myös lasten syntymään liittyvää tapakulttuuria, kuten kummien ja nimien valintaa sekä monimuotoista juhlaperinnettä. Myös 1500-luvun lääketieteelliset kirjoitukset valaisevat raskauden ja lasten syntymän kulttuurisia merkityksiä. Lahtinen poimii tietoja ensimmäisestä ruotsinkielisestä lääkärinkirjasta, Een nyttigh läkere book (1578), jonka oli kirjoittanut Benedictus Olav, sekä Erik Falckin lohdutuskirjasta odottaville äideille, joka ilmestyi vuosisadan lopulla. Kirjojen käsitykset lasten siittämisestä, odotusajasta ja synnytyksestä ovat varsin samansuuntaisia kuin näkemykset aatelisten omissa kirjoituksissa.

Säilyneet tekstit osoittavat, että 1500-luvun aateliset vanhemmat iloitsivat niin pojista kuin tytöistäkin ja surivat yhtä lailla, jos menettivät lapsensa. Henkiin jääneiden jälkeläistensä he odottivat tuottavan kunniaa koko suvulle. Poikien kuului jatkaa isänsä työtä sotilaana tai virkamiehenä ja tyttöjen tuli äitiensä tavoin luoda tärkeitä suhteita avioliiton solmiessaan. Varsin kiintoisa on tieto, että suuri joukko suvun naisia saattoi kokoontua tukemaan ja lohduttamaan raskaana olevaa naista, kun hänen synnytyksensä aika koitti. Myös monet lapsen syntymään liittyvät tavat näyttävät olleen keskeisiä: kaste ja kummien valinta oli tietenkin tärkeä seikka, mutta niin olivat myös lapsen- ja kirkottamisoluet. Kun perheet ja suvut olivat suuria, aatelismies sai osallistua – tai joutui osallistumaan – suunnilleen kerran kuussa johonkin perhejuhlaan.

Vastasyntynyt ja äiti osaksi yhteisöä

Myös kirjan toinen luku sisältää kolme artikkelia. Pasi Saarimäki, Marja-Liisa Keinänen ja Sofia Kotilainen tarkastelevat kukin omalta kannaltaan sitä, miten vastasyntynyt ja äiti otetaan osaksi yhteisöä. Saarimäki kirjoittaa otsikolla ”Aviottoman raskauden ongelma 1800-luvun lopun sisäsuomalaisissa maaseutuyhteisöissä” – nämä ovat Keuruu, Multia ja Pihlajavesi. –Tutkimustulokset voitaneen kuitenkin yleistää muuhunkin maaseudun väestöön. – Lähteinään Saarimäki käyttää Keuruun käräjäkunnan 1880- ja 1890-luvun oikeuspöytäkirjoja, jotka käsittelevät lapsenmurha- ja sikiönkätkentätapauksia (20), elatusapujuttuja (7) sekä avioeroja (2). Hän selvittää avioliiton merkitystä ja sallitun esiaviollisen sukupuolielämän roolia ja tarkastelee naisten tunteita raskaaksi tulemisen jälkeen sekä raskauden peittelemiskeinoja. Hän myös arvioi sosiaalisen kontrollin välineitä ja kyläyhteisön suhtautumista aviottomaan raskauteen.

Sata vuotta sitten avioliittoon aikoville sallittiin sukupuolisuhde, ja vihityistä morsiamista oli jopa neljäsosa raskaana. Kuitenkin paheksuttiin niitä, jotka nauttivat ruumiin iloista aikomattakaan perustaa perhettä. Saarimäen käyttämä aineisto nostaa esiin nimenomaan sulhasen tai muun mieskumppanin hylkäämät naiset, jotka joutuivat kantamaan aviottoman raskauden häpeän sekä pelon ja huolen tulevasta toimeentulosta ja yhteisön suhtautumisesta. Kyläläisten asenne näyttää vaihdelleen yksilöstä ja tilanteesta toiseen, mutta talollisten tyttäriin kohdistuivat tiukemmat normit kuin piikatyttöihin.

Kun suomalaisessa maalaisyhteisössä oli vuosisata sitten varsin vähän yksityisyyttä, oli raskautta käytännössä jokseenkin mahdotonta salata. Sitä paitsi kyläläisten velvollisuus oli valvoa toisiaan lapsenmurhien estämiseksi ja selvittämiseksi. Toisaalta kyläläiset eivät hyväksyneet aviotonta raskautta: se tuotti häpeää sekä naiselle itselleen että hänen perheelleen ja työtalolleen. Toisaalta ihmiset pyrkivät sietämään asiantilaa eivätkä suoraan paheksuneet naista – eihän voitu tietää, vaikka nainen vielä päätyisi avioliittoon ennen lapsen syntymää. Kun tulevan lapsen isäkin useimmiten tiedettiin, häntä suostuteltiin tai jopa painostettiin avioliittoon tai ainakin maksamaan elatusta.

Marja-Liisa Keinänen kirjoittaa suomalaisen lapsen sosiaalisesta syntymästä 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa otsikolla ”Vastasyntyneen muovaaminen lapseksi”. Hän on uskonnonhistorian dosentti ja yliopistonlehtori Tukholman yliopistossa ja tutkija Uppsalan yliopistossa. Hän on väitellyt vuonna 2003 synnytykseen liittyneistä käsityksistä ja käytänteistä esimodernissa ortodoksisessa Karjalassa tutkimuksellaan Creating Bodies: Childbirth Practices in Pre-modern Karelia. Artikkelissaan Keinänen analysoi niitä rituaalisia toimia, joiden päämääränä oli lapsen hyvinvointi, terveys ja tuleva menestys. Jo lapsen siittämisen hetkellä pyrittiin vaikuttamaan lapsen sukupuoleen ja olemukseen, ja raskauden aikana äidin tuli noudattaa erinäisiä kieltoja ja sääntöjä, jotta tuleva lapsi voisi hyvin. Mutta varsinkin synnytyksen jälkeen suoritettiin monenlaisia riittejä. Nämä olivat kansanomaisen synnytyskulttuurin kannalta loogisia ja rationaalisia, mutta ajan lääketieteellisen tietämyksen valossa jotkin toimet olivat suorastaan vahingollisia kuten lapsen pään puristeleminen sopivaan muotoon ja tiukka kapalointi jalkojen suoristamiseksi.

Keinänen käyttää SKS:n Kansanrunousarkiston, Museoviraston ja Kotimaisten kielten murrearkiston aineistoja, joiden perusteella hän muodostaa syntymään liittyvästä riittikokonaisuudesta yleiskuvan, lähinnä ideaalityyppisen yleistyksen vallinneista käsityksistä ja käytänteistä. Kansanomaisen ihmiskäsityksen mukaan lapsi oli syntyessään sekä ruumiillisesti että sielulliselta rakenteeltaan epätäydellinen ja keskeneräinen, eikä se ollut vielä sosiaalisesti syntynyt. Siksi sitä muokattiin monin tavoin, jotta siitä tulisi ruumiiltaan, älyltään ja tunteiltaan sekä moraalisesti ja sosiaalisesti yhteisön normaali jäsen. Synnytyksessä avustavan paapon, paapuskan, paaterin, paatermuorin, paarmuurskan eli pirttimuorin ominaisuudet ja toimet olivat tärkeitä. Hänen piti osata pestä lapsi oikealla tavalla ja kietoa hänet oikeanlaiseen vaatekappaleeseen. Oli myös tärkeää panna sopivia esineitä lapsen makuusijalle tai kapaloon. Riiteillä varmistettiin mm. lapsen oikeakätisyys ja tuleva sujuva lukutaiton sekä suojeltiin sitä tulevilta sairauksilta ja pahoilta vaikutuksilta. – Samuli Paulaharjun klassikkoteos Syntymä, lapsuus ja kuolema (1924) vienankarjalaisten tavoista ja käytänteistä olisi antanut kiintoisia vertauskohtia suomalaisen maaseudun tavoille.

Synnytyksen perinteisten avustajien tehtäväkenttä oli laajempi kuin koulutettujen kätilöiden, ja kesti kauan, ennen kuin rahvaan vaimot luopuivat paapoistaan. Imeväiskuolleisuus oli vielä 1890 peräti 14,5 prosenttia, vaikka Elias Lönnrot oli jo vuonna 1839 ilmestyneessä kirjassaan Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäriantanut ohjeita raskaana oleville äideille, synnyttäjille ja vastasyntyneen hoitajille ja vaikka hän sekä eräät muutkin lääkärit olivat myöhemminkin jakaneet valistusta pienten lasten ruokkimisessa ja kasvattamisessa. – Nykykäsityksen mukaan lääkäreidenkin ohjekirjoissa oli arveluttavia neuvoja.

Luvun kolmannessa artikkelissa Suomen Akatemian tutkijatohtori Sofia Kotilainen kirjoittaa puolestaan vastasyntyneiden etunimien valinnasta otsikolla ”Kauaskantoisia päätöksiä elämän alkutaipaleella”. Artikkelissa Kotilainen selvittää, millaisia merkityksiä nimeämiseen liitettiin 1700-luvun alusta 1950-luvulle keskisuomalaisessa Kivijärven seurakunnassa. Hänen kiinnostuksensa kohteena on nimenomaan maanviljelyksestä elantonsa saanut rahvas, siis talonpojat, torpparit ja tilaton väestö. Virkamiehet hän jättää tarkastelunsa ulkopuolelle. Kotilainen on käsitellyt aihepiiriä laajemmin väitöskirjassaan Suvun nimissä: Nimenannon käytännöt Sisä-Suomessa 1700-luvun alusta 1950-luvulle (2008).

Kotilaisen päälähteenä on syntyneiden ja kastettujen luetteloista poimitun noin 9 000 henkilön muodostama kollektiivibiografinen aineisto, josta hän on analysoinut tarkemmin noin 4 500 lapsen kastetiedot. Lisäksi hän on hyödyntänyt arkistojen muistitietoaineistoja sekä tehnyt omia haastatteluja. Muistitieto täydentää kirkonkirjojen tietoja valottamalla nimenantoon liittyneitä ajattelutapoja. Kotilainen selvittää artikkelissaan, kuka antoi lapselle nimen, miten nimet valittiin, mistä nimet olivat peräisin, milloin nimestä päätettiin ja miksi nimenvalinta vaikutti lapsen elämänkulkuun.

Useimmiten vanhemmat antoivat lapsilleen nimet. He saivat niitä suvusta, naapurustosta, papilta ja virkamiehiltä. Valintaan vaikutti lapsen sukupuoli ja syntymäjärjestys, suvun perintönimet ja ajan muotinimet, paikallisyhteisön normit sekä uskonnolliset ja poliittiset aatteet. Papit valvoivat viime kädessä, ettei lapsille annettu sopimattomia ja loukkaavia nimiä; saattoivatpa he ehdotellakin nimiä. Kuten Kotilainen toteaa, nimen valinta oli aivan ilmainen keino omaksua innovaatioita sen lisäksi, että kaste ja nimenanto oli osa lapsen sosiaalista syntymää, siirtymäriitti, joka liitti lapset kristilliseen yhteisöön. Nimi – olipa se suvussa vanhastaan esiintynyt tai uusi ja ennestään tuntematon – rakensi lapsen yksilöllistä identiteettiä ja oli elinikäinen tunnusmerkki. Kotilaisen mukaan Suomalaisen rahvaan nimeämiskäytännöt muistuttivat varsin paljon muun protestanttisen Euroopan käytäntöjä.

Yksilöllistyvä syntymä

Kirjan kolmannessa luvussa kirjoittavat Pirjo Markkola, Kirsi-Maria Hytönen ja Lena Marander-Eklund. Markkola on Jyväskylän yliopiston Suomen historian professori, joka on aikaisemmin tutkinut mm. lapsuuden, perheiden ja sukupuolisuuden historiaa sekä kotimaisissa että pohjoismaisissa yhteyksissä. Nyt hän käsittelee otsikolla ”Työläislapsen matka maailmaan” lapsen syntymää tamperelaisissa työläisperheissä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Mitä se vanhemmille merkitsi ja mitä se toi mukanaan? Millaiset olivat syntymän olosuhteet sekä siihen liittyvät kulttuuriset ja yhteisölliset merkitykset? Markkola käyttää lähteinään muistitietoaineistoa sekä työväenliikkeen ja Tampereen kaupungin tuottamaan aineistoa. Niukoistakin lähteistä hän saa yllättävän paljon tietoa esiin.

Tampere oli yli sata vuotta sitten monipuolinen teollisuuskaupunki, ja siellä työskenteli paljon naisia varsinkin tekstiilitehtaissa. Kun 15–24-vuotiaista kaupunkilaisista oli enemmistö naisia, oli näiden vaikea löytää puolisoa ja naisten avioitumisikä nousi. Niinpä työläisnaiset avioituivat vasta 26–28-vuotiaina eli paljon vanhempina kuin maaseudun naiset. Siksi he eivät ehtineet synnyttää niin paljon lapsia kuin nuorempana avioituneet kanssasisarensa. Teollisuustyötä tekeville naisille syntyi kuitenkin myös paljon aviottomia lapsia, joista jopa puolet kuoli ensimmäisen elinvuotensa aikana.

Markkola taulukoi Tampereella syntyneiden lasten määriä ja vertailee näitä kaupungissa toimineiden kätilöiden määrään, mutta ei selvitä erikseen työläisperheiden lapsimääriä. Yksittäisen esimerkin avulla hän osoittaa, että monista synnytyksistä huolimatta lopulta eloon jääneiden lasten määrä saattoi olla hyvin pieni. Sitä paitsi hämmästyttävän moni lapsi syntyi kätilöidenkin avustamissa synnytyksissä kuolleena. Työväenliikkeen aineistot osoittavat, että ainakin jotkut vanhemmat olisivat halunneet rajoittaa lasten määrää, mutta toiset ottivat tyytyväisinä vastaan kaikki syntyneet jälkeläiset. Olivathan lapset vanhempiensa vanhuuden turva, kun eläkejärjestelmistä ei vielä osattu uneksiakaan. 

Artikkelissaan ”Kannettu kaksoistaakka” Kirsi-Maria Hytönen, kirjan toinen toimittaja, tarkastelee sitä, miten 1940- ja 1950-luvulla työssäkäyvät naiset yhdistivät palkkatyön ja äitiyden. Artikkeli on osa väitöstutkimusta, joka käsittelee äitien kokemuksia sotavuosina ja jälleenrakennuskauden aikana. Hytönen käyttää lähteinään Museoviraston kyselyaineistoa ja Työväen Arkiston muistitietoaineistoja. Hänen tiedonantajansa ovat monenlaisissa palkkatöissä toimineita, vuosina 1903–1929 syntyneitä naisia eri puolilta Suomea. Hytösen artikkelissa ei ole niinkään kysymys totuudesta kuin naisten omakohtaisista kokemuksista, jotka liittyvät neljään aihepiiriin: valinta palkkatyön ja kodin välillä, työn ja äitiyden yhdistäminen raskausaikana ja vauvan syntymän jälkeen, pula-ajan ja yksinhuoltajaäitien muistot sekä lastenhoidon järjestämiskeinot.

Varsin yleisesti 1940-luvulla oletettiin naisten jäävän kotiin heti avioliiton solmittuaan. Moni teollisuustyönantaja irtisanoikin kaikki aviovaimot. Konttorityössä kolmasosa naisista jäi pois työstä heti häiden jälkeen ja lähes puolet lapsen synnyttyä. Niistä naisista, jotka jatkoivat palkkatyötä, osan oli pakko hankkia elantoa perheelle, osa taas halusi käyttää ammattitaitoaan ja säilyttää työn tarjoamat sosiaaliset suhteet. Äitiysloma oli varsin lyhyt, korkeintaan kahdeksan viikkoa, eikä suurin osa työnantajista maksanut lainkaan äitiyslomakorvausta. Siksi naiset pyrkivät tekemään raskastakin työtä viime hetkeen asti jopa keskenmenon uhalla ja palaamaan työhön mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen.

Vaikka naisten työssäkäyntiin alettiin vähitellen suhtautua suopeammin, lastenhoito-ongelmat oli kuitenkin ratkaistava, kun yleistä yhteiskunnan järjestämään hoitoa ei ollut tarjolla. Vain harvat miehet osallistuivat lasten hoitoon. Sen sijaan isoäidit, tädit, sisaret, serkut, maalla asuvat sukulaiset, naapurin naiset, ystävät ja kotiapulaiset työllistettiin tähän tehtävään. Vaikka lapsi olisi ollut hyvissäkin käsissä, äiti kantoi usein syyllisyyttä, kun ei itse hoitanut lastaan. Hytönen itsekin pahoittelee, että hänen tutkimuksestaan puuttuvat isien näkemykset. – Työ ja siitä saatu raha antoivat naisille itsetuntoa ja menestymisen kokemuksia.

Lena Marander-Eklund, joka on Åbo Akademin folkloristiikan dosentti ja yliopistonlehtori kirjoittaa otsikolla ”Lapsen syntymä kerrottuna ja koettuna”. Jo väitöskirjassaan Berättelser om barnafödande: Form, innehåll och betydelse i kvinnors muntliga skildring av födsel(2000) hän on paneutunut aihepiiriin. Hän on kiinnostunut myös tunteiden tutkimisesta ja elämäkerroista. Yhdessä Ann-Catrin Östmanin kanssa hän on toimittanut artikkelikokoelman Biografiska betydelser: Norm och erfarenhet i levnadsberättelser (2011). Parhaillaan hän tutkii kotirouvainstituutiota Happy days?-hankkeessa. Artikkelissaan Marander-Eklund tarkastelee ensisynnyttäjien tapaa kertoa synnytyshetken kokemisesta. Hän hyödyntää vuosina 1993–1997 tekemiään haastatteluja, 14 turkulaisen ja paraislaisen ruotsinkielisen naisen henkilökohtaisia kokemuskertomuksia siitä, miten heidän ensimmäinen synnytyksensä sujui alusta loppuun asti. Hän tarkastelee toisaalta kertomuksia ja toisaalta elämyksiä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ei vielä 1940- ja 1950-luvulla sopinut puhua synnytyksestä. Raskaus ja synnytys olivat muka häpeällisiä asioita, joita peiteltiin ja joista vaiettiin, kuten romaniyhteisössä tehdään edelleen. Vuonna 1944 alkanut äitiysneuvolatoiminta kuitenkin auttoi naisia kertomaan intiimeistäkin asioista, ja tutkimushaastattelujen aikaan 1990-luvulla puhuminen oli hyväksyttyä ja luontevaa. Vaikka naisten kokemukset olivat ainutkertaisia, kertomukset niistä noudattivat samaa kaavaa. Kertomukset sisälsivät kuvauksia siitä, mitä tapahtui, mutta myös arviointia, argumentointia ja selityksiä. Varsinaista synnytystä äidit kuvailivat hyvin vähin sanoin. – Kertomukset osoittavat myös, että synnyttäminen on naiselle elämän huippukokemus ja sankariteko sekä osa sukupuolenmuodostamisprosessia.

Syntymän monet tarinat

Lapsi matkalla maailmaan on kiehtovan monipuolinen artikkelikokoelma ihmisen elämän alkuvaiheista. Vaikka teoreettisia näkökulmiakin kirjoituksista löytyy, turhan raskaat teoretisoinnit eivät artikkeleita rasita. Teoksen loppuluvussa ”Syntymän pysyvät ja muuttuvat tarinat” Pasi Saarimäki vetää vielä kirjoitusten langat yhteen. Sata vuotta sitten ja vielä paljon myöhemminkin lasten synnyttäminen oli useimmille naisille luonnollinen itsestäänselvyys ja ensimmäisen lapsen saaminen merkitsi naiselle astumista aikuisuuteen. Lapsissa oli yhteisön ja yhteiskunnan tulevaisuus, joten heistä oli pidettävä hyvää huolta – vaikka riittien avulla.

Kirjan loppuun on lukijan iloksi laadittu myös asiasana-, henkilö- ja paikannimihakemistot. Kirjoittajien siteeraamien tutkijoiden nimiä ei hakemistoista kuitenkaan löydy – niiden kokoaminen olisi ehkä vaatinut kohtuuttomasti vaivaa. Kirjassa käytetyt kielitieteilijä Ahti Rytkösen viehättävät valokuvat rahvaan lapsista olisivat ansainneet loogisemman sijoittelun ja artikkeleihin paremmin sidotut kuvatekstit. Samoin kirjan kannen taitto ja väritys olisi kannattanut tehdä houkuttelevammaksi. Nyt lukija tarttuu kirjaan kannesta huolimatta.

***

Kuva: Antti Rytkönen, 1925.