Tuomas M.S. Lehtosen toimittama kirja "Lopun leikit. Uskon, historian ja tieteen eskatologiat" on mielenkiintoinen antologia, jossa eri tieteenalojen edustajat valottavat laajasti erilaisia käsityksiä lopusta. Teos ei ole mikään yhtenäinen kokonaisuus, vaan sen artikkelit liittyvät varsin väljästi yhteen.

Teos on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen sisältää melko yhtenäisen kokonaisuuden aikakäsityksistä eri aikoina. Juha Sihvola esittelee artikkelissaan antiikin Kreikan aikakäsitystä. Hän pyrkii kumoamaan perinteistä kuvaa siitä, että antiikissa aikakäsitys olisi ollut pelkän syklinen ja että erityinen sija olisi annettu nykyhetkelle. Kuitenkin tästä esiintyneet poikkeukset olivat vain satunnaisia. Heikki Räisänen tuo esille selkeästi ne sosiaaliset ja historialliset tekijät, jotka olivat vaikuttamassa raamatullisen apokalyptisen ajatusmaailman muotoutumiseen. Samalla hän osoittaa sen, että nykyaikana Ilmestyskirjan tekstiin viittaavat lopunajan suuntaukset ovat varsin huteralla pohjalla argumentoinnissaan. Tuomas M.S. Lehtonen kertoo, kuinka lopun ajan odotukset syrjäytyivät kirkon piirissä keskiajalla. Tämä ei kuitenkaan tukahduttanut millenarismia, vaan se nousi kukoistukseen 1100-luvulta lähtien. Luonnontieteiden nousu johti siihen, että raamatullinen selitys maailman synnystä joutui epäilyksen alaiseksi. Timo Joutsivuo kuvaa sitä, kuinka 1600-1700-lukujen luonnontutkijat William Whiston ja Thomas Burnet pyrkivät yhdistämään raamatullisen luomiskertomuksen ja uudet geologiset käsitykset maapallon kehityksestä. Tämä ei tietenkään pitemmän päälle onnistunut, vaan eskatologinen maailmankuva hajosi 1700-luvulle tultaessa, kuten Kari Saastamoinen artikkelissaan kuvaa. Tähän ryhmään kuuluvassa viimeisessä artikkelissa Pasi Falk esittää, että perinteinen aikakäsitysten jaottelu sykliseen ja lineaariseen aika ei toimi enää nykyajassa. Aikaperspektiivi on kääntynyt nurin, siten että tulevaisuus kuvataan ja usein myös eletään ennen tapahtumaa.

Teoksen toinen osa sisältää artikkeleita moderneista eskatologioista "Marxista muistin tulevaisuuteen". Tämä osa on varsin hajanainen ja joissakin artikkeleissa lopun ajatus on vain viitteellisesti mukana. Jukka Gronowin artikkeli Marxin kapitalismikritiikistä on nostalginen tuulahdus parin vuosikymmenen takaa. Siinä Gronow osoittaa, että Marxin myöhemmän vaiheen käsitys kapitalismista ei ollut niin yksioikoinen, kuin myöhemmät marxilaiset ovat asian esittäneet. Petteri Pietikäinen puolestaan käsittelee C.G. Jungin ajattelun irtautumista Freudista ja painotuksen muuttumista myyttiseen suuntaan. Elisa Heinämäki tarkastelee Durkheimin, Cailloisin ja Bataillen yhteisökäsityksiä. Pirjo Lyytikäisen artikkeli lopun aikojen teemojen esiintymisestä suomalaisessa kaunokirjallisuudessa tuo mielenkiintoisella tavalla esille sen, kuinka kyseiset teemat ovat esiintyneet toisaalta 1800-1900-lukujen vaihteessa, toisaalta 1900-luvun lopulla. Sata vuotta sitten näiden teemojen käsittely liittyi muodissa olevaan dekadenssiin. Tämä näkyi alussa allegorisena muinaisuuden kuvauksena, kuten Juhani Ahon Panussa tai joissain Eino Leinon runoissa, joiden tarkastelukohde oli kuitenkin nykyaika. Myöhemmissä Leinon ja Ilmari Rantamalan romaaneissa kohde oli suoremmin kuvattu. Lopun aikojen kirjallisuus nousi uudestaan pinnalle 1900-luvun lopulla. Nyt tarkastelun kohteena ei kuitenkaan ollut ihmisen ja yhteisön rappio, vaan teknologian synnyttämät globaaliset tuhon mahdollisuudet. Lopuksi Riikka Stewen valottaa katseen ja muistin merkityksen muutosta modernissa ajassa.

Viimeinen osa käsittelee luonnontieteellistä käsitystä lopusta. Yrjö Haila käsittelee artikkelissaan ajatusta luonnon tuhoutumisesta. Hän kehottaa erottamaan toisistaan kulttuurin tuhon luonnon tuholta. Usein sellaiset tuhoisat tapahtumat, jotka tulkitaan tuhoksi, ovat vain muutosprosesseja luonnossa. Jokin tapahtuma merkitsee ihmisyhteisölle paljon rajumpia seurauksia kuin luonnolle. Silti Haila ei katso, että luonto olisi haavoittumaton, vaan ihmisten toimet aiheuttavat selvän uhan luonnolle. Kari Enqvistin artikkelin myötä päästään suurempiin sfääreihin. Enqvist kertoo aluksi tiivistetyn atomiteorian historian antiikista 1900-luvun alkupuolelle asti. Tämän jälkeen hän tarkastelee nykyteorian valossa maailmankaikkeuden ja aineen tulevaisuutta ja niitä vääjäämättä odottavaa tuhoa. Teoriat tuntuvat maallikosta villeiltä, kuten protonien tuhoutumista mustissa aukoissa ja mustien aukkojen höyrystymisiä. Lohdutuksena tosin on se, että tämä kaikki tulee tapahtumaan hyvin kaukana tulevaisuudessa, ellei maailmankaikkeutemme satu olemaan "väärässä vakuumissa", joka saattaa poksahtaa milloin tahansa. Tapio Markkanen jatkaa artikkelissaan Enqvistin aloittamaa maailmankaikkeuden kehityksen hahmottamista. Hän jakaa maailmankaikkeuden historian kolmeen aikakauteen: säteilyn valtakauteen, tähtien valtakauteen ja degeneraation vaiheeseen. Maailmankaikkeus kulkee vääjäämättömästi kohti hidasta kaiken materian tuhoa, kohti tyhjyyttä, jossa vain jokunen neutriino, elektroni ja positroni viilettävät tavattoman kaukana toisistaan, kunnes nekin lopulta häipyvät säteilynä olemattomiin. Tulee mieleen, miksi kannattaa yrittää luoda kuolematonta mainetta tiedemaailmassa, jos kerta kaikki lopulta katoaa, olkoonkin että se tapahtuu reilun 10 potenssiin 100 vuoden kuluttua.

Teoksen lopuksi Timo Assmuth sen sijaan käsittele artikkelissaan kouriintuntuvampaa astronomista uhkaa, lähiavaruudessa vaanivia neoja (Near Earth Objects), kymmenmetrisistä usean kilometrin kokoisiin kappaleisiin, jotka maahan törmätessään saattavat aiheuttaa valtavia tuhoja. Esimerkkeinä tällaisista on muun muassa 65 miljoonaa vuotta sitten Jukatanin niemimaan rannikolle iskeytynyt 14 kilometrinen taivaankappale, jonka oletetaan aiheuttaneen dinosaurusten tuhon. Uudempi esimerkki on Tunguskan räjähdys vuonna 1908, jonka aiheutti pieni, vain 60 metrinen kappale. Tämän varsinaisen uhan lisäksi Assmuth käsittelee neo-ongelman aiheuttamia eettisiä ongelmia. Miten tietoisuus avaruudesta uhkaavasta vaarasta vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja suhtautumiseen esimerkiksi ydinaseisiin, jotka on nähty mahdollisena puolustuskeinoja meteoreja vastaan.

Kokonaisuutena Lopun leikit on mielenkiintoinen johdatus eskatologiseen ajatteluun. Vaikka monet artikkeleista eivät sisälläkään mitään uutta ja ihmeellistä, niin ne avaavat useita erilaisia näkökulmia aiheeseen, jotka yhdessä muodostavat lukemisenarvoisen kokonaisuuden. Tosin teoksessa ilmenee antologioiden normaali heikkous, artikkeleiden tyylillinen ja sisällöllinen erilaisuus. Antologioita on vaikea lukea yhdeltä istumalta, sillä siirtyminen tekstistä toiseen vaatii usein sulattelua ja uutta orientoitumista. Tässä teoksessa häiritsee myös se, että joitakin artikkeleita on vaikea ymmärtää kokonaisuuteen kuuluviksi. Tämä koskee erityisesti muutamia keskimmäisen osan juttuja. Tällaista tekstien erilaisuutta ei tietenkään voi välttää, mutta olisi toivonut kirjan toimittajalta hieman tiukempaa temaattisen yhtenäisyyden vaatimusta.