Nälkämaan elämä murroksessa

Antero Heikkinen herätti aikoinaan suurta ja ansaittua huomiota kirjallaan Kirveskansan elämää, jossa hän kuvaili Kainuun takimmaisen korpipitäjän Kuhmon elämää 1800-luvun alussa. Heikkisen työ oli ensimmäisiä todella ansiokkaita mikrohistoriallisia tutkimuksia Suomessa ja yhteydet vaikkapa Emmanuel Le Roy Ladurie'hen ovat ilmeisiä: molemmat tutkivat paikallisyhteisön elämää sen omasta näkövinkkelistä, ja molemmat käyttivät tärkeimpänä aineistoinaan oikeuden pöytäkirjoja ja etenkin yhtä, sinänsä erikoista oikeusjuttua, jonka avulla kuitenkin paljastuu tärkeitä rakenteita ja säännönmukaisuuksia. Heikkisen kirja sai jatkoa vuonna 1997 teoksella Kirveskansa murroksessa, jossa hän kuvaili 1800-luvun alkupuolen kuhmolaisten elämää.. Nyt Heikkinen on jatkanut kirjasarjaansa 1800-luvun loppupuolelle, joten tuloksena on trilogia kirveskansan elämästä koko vuosisadan ajalta.

Heikkinen, Antero: Kirveskansa ja kansakunta. Elämän rakennusta Kuhmossa 1800-luvun jälkipuolella. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 794. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. 289 sivua. ISBN 951-746-217-4.

Antero Heikkinen herätti aikoinaan suurta ja ansaittua huomiota kirjallaan Kirveskansan elämää, jossa hän kuvaili Kainuun takimmaisen korpipitäjän Kuhmon elämää 1800-luvun alussa. Heikkisen työ oli ensimmäisiä todella ansiokkaita mikrohistoriallisia tutkimuksia Suomessa ja yhteydet vaikkapa Emmanuel Le Roy Ladurie’hen ovat ilmeisiä: molemmat tutkivat paikallisyhteisön elämää sen omasta näkövinkkelistä, ja molemmat käyttivät tärkeimpänä aineistoinaan oikeuden pöytäkirjoja ja etenkin yhtä, sinänsä erikoista oikeusjuttua, jonka avulla kuitenkin paljastuu tärkeitä rakenteita ja säännönmukaisuuksia. Heikkisen kirja sai jatkoa vuonna 1997 teoksella Kirveskansa murroksessa, jossa hän kuvaili 1800-luvun alkupuolen kuhmolaisten elämää.. Nyt Heikkinen on jatkanut kirjasarjaansa 1800-luvun loppupuolelle, joten tuloksena on trilogia kirveskansan elämästä koko vuosisadan ajalta.

Heikkinen aloittaa kirjansa valaisevalla ja odotuksia herättävällä esimerkillä Aleksi Huotarin elämästä ja siitä, miten tämän talonpojan elämä eteni ensin hyvästä aina parempaan, mutta kääntyi sitten jyrkkään laskuun. Tapaus on hyvin valittu ja kuvastaa Heikkisen kirjan teemaa: sitä, miten kirveskansa joutui muualla tapahtuneiden muutosten takia aivan uuteen tilanteeseen, ja sitä myöten aivan uudenlaisiin vaikeuksiin. Kirjan varsinainen ensimmäinen osa kuvailee valtiovallan ja virkamiehistön muutosta sekä näiden vaikutusta kuhmolaisyhteisön elämään. Aluksi kuvaillaan uusjaon saapumista Kuhmoon ja sen mukanaan tuomaa kriisiä. Samalla nousi ainakin minulle suuri kysymys koko Itä- ja Pohjois-Suomen historiasta: meille on aina kerrottu, että kaskeaminen oli primitiivistä ja peltoviljely tehokasta. Kirveskansan elämässä kävi kuitenkin ilmi, että kaskeamiseen tarvittiin huomattavasti vähemmän pääomaa (kirves ja työvoima riittivät) kuin peltoviljely (lehmät, niityt ja navetat lannoituksen takia), ja kasket tuottivat enemmän kuin varsinkaan uusi peltomaa. Edelleen meille on kerrottu aina, että kaskeaminen loppui luonnostaan väestön kasvaessa tai edistyksen ehtiessä syrjäseuduillekin.

Nyt kuitenkin Heikkinen kuvailee asian aivan toisin, ja perustelee esityksensä koko kirjan mitalta vakuuttavasti. Isojako saapui Kuhmoon vasta 1850-luvulla, ja jaosta oli välittömänä seurauksena konflikti uusien virkamiesten, metsäherrojen, ja kirveskansan välillä: metsänhoitajat pitivät kuhmolaisia lähinnä primitiivisinä ja lyhytnäköisinä ja olisivat halunneet lopettaa "metsää haaskaavan" kaskeamisen ja tervanpolton siihen paikkaan ja näin säästää metsät sahateollisuuden tarpeisiin, kun taas kuhmolaiset kokivat valtiovallan nyt riistävän heiltä heidän elinkeinonsa perustan. Loppuiko kaskeaminen siis sittenkin metsäteollisuuden ja isojaon seurauksena, siis siksi, että esivalta vei siltä edellytykset? Kuten arvata saattaa, kuhmolaisten vastalauseet eivät johtaneet juuri mihinkään, ja lukuisat metsienkäytöstä aiheutuneet oikeusjututkin kääntyivät kuhmolaisten tappioiksi.

Valtion vallankäytöstä Heikkinen siirtyy erittelemään kuhmolaisyhteisön valtakuvioita: aiemmin valtaa olivat pitäneet varakkaimmat talonpojat (joilla oli peltojakin) ja varsin harvalukuinen virkamieskunta (kirkkoherra apulaisineen ja nimismies), kun taas nyt heidän rinnalleen nousi elinkeinovapauden mukanaan tuoma uusi ryhmä, maakauppiaat. Samaan aikaan myös virkamieskunta laajeni ja monipuolistui, kun paikalle saapuivat myös metsänhoitaja, postineidit ja kansakoulunopettajat. Postineiti ja kansakoulunopettajat eivät olleet samanlaisia valtiovallan edustajia kuin perinteiset virkamiehet (papit mukaan lukien), vaan he olivat kunnan palkkaamia. Mielenkiintoinen piirre on uuden nimismiehen sukunimi, Markkanen. Kun muu säätyläistö kuului vanhoihin virkamiessukuihin (Ståhlberg, Waenerberg, Heineman…), uusi vallesmanni olikin ilmeisesti kansan parista nousseen, alun alkaen suomenkielisen virkamiesluokan edustaja, seikka, johon Heikkinen itse ei muuten kiinnitä huomiota.

Kielestä Heikkinen kertoo sen verran, että virkamiehistön ja heidän rouviensa keskinäisenä kielenä oli vanhastaan ruotsi, jota muut eivät osanneetkaan. Vielä vuonna 1879 rouvasväen lukuseuran keskustelukieli oli edelleen ruotsi, mutta asia närästi jo talonpoikia ja maakauppiaita, joiden perheillä oli jo paljon kanssakäymistä herrasperheiden kanssa. Ilmeisesti ainakin Markkanen oli fennomaani, sillä hän keräsi innokkaasti rahaa Oulun suomenkielisen lyseon perustamiseen. Ajan yleiset edistysaatteet saivat kannattajansa Kuhmostakin, etenkin juuri maakauppiaiden, varakkaiden talonpoikien ja kansakoulunopettajien keskuudesta Rautatiestä Kuhmoon haaveiltiin (se vedettiin sitten Sotkamon kautta), maantietä Nurmekseen odotettiin ja helmikuun manifestin vastaiseen Suureen Addressiin kirjoitettiin nimiä. Viimeksi mainittuun nimiä kerättäessä Lammasperän kylällä kiersi harvinaisen aktiivinen nimienkerääjä, joka sai myös talojen palkolliset raapustamaan nimensä tai puumerkkinsä addressiin. Muuten nimienkeruuseen osallistui vain edellä mainittu valtaryhmä, torppareita ja loisia ei listoilla näy.

Pitäjän valtakuvioista Heikkinen siirtyy kuvaamaan kirveskansan taloudellisia oloja. Kuhmolaisten elämä oli kaskeamisen ohella tervanpolton varassa, ja tervakauppa Oulun porvarien kanssa oli ollut kirveskansalle lähes ainoa vaihdantatalouden muoto. Uusien aikojen koittaessa kaupankäyntiin tuli uusia piirteitä: aiemmin suoraan oululaisten kanssa käytyyn kauppaan tuli uusi porras, kun maakauppiaat ottivat hoitaakseen tervan välittämisen kirveskansalta oululaiskauppiaille, ja ennen pitkää Oulun vanhat kauppahuoneet saivat kohdata uuden kilpailijan, joka maksoi parempia hintoja tervasta. Tervakaupan kannattavuus heikkeni kuitenkin 1800-luvun loppua kohti, ja ennen pitkää se oli yhä tappiollisempaa. Tervasta ei saanut enää yhtä hyvää hintaa kuin ennen, joten tervanpolton ja -kuljetuksen kulut nousivat vähitellen sen tuoton ohi. Sen rinnalle nousi yhä enemmän tukkien myynti samaan aikaan kun kaskeamisen rinnalle nousi karjanhoito – peltoviljely ei Kuhmossa menestynyt, peltoalat olivat käsittämättömän pieniä ja soiden kuivaaminen itse asiassa pahensi halloja. Karjanhoidon myötä myös voin myynti nousi tulonlähteeksi. Saimaan kanavan ja liikenneyhteyksien muutenkin parrannuttua kaupankäynnin kolmanneksi lenkiksi muodostui Nurmes, josta ostettiin ennen kaikkea jauhoja. Heikkinen kuvailee perusteellisesti, lukuisten esimerkkien avulla, kuhmolaisten taloudenpidon vaikeuksia, johon käräjäaineisto antaakin paljon aineistoa: kauppaa käytiin ennen kaikkea luoton varassa, ja tervakaupan vaikeuksien myötä velkajutut ja pakkohuutokaupat lisääntyivät.

Palkollisten osalta talouden muutos ei näköjään ollut yksinomaan huono asia, sillä niin pappilassa kuin varakkaiden talollistenkin parissa törmättiin työvoimapulaan: etenkin renkejä oli vaikea saada ja pitää talossa, sillä heitä houkuttelivat kaiken aikaa metsä- ja uittotyöt. Talouden muutokset ja isojako muuttivat myös kuhmolaisten maanomistusoloja ja perhesuhteita, kun kruununtiloista tehtiin perintötiloja ja suurperheet vähenivät. Samalla myös asunnot muuttuivat vähitellen, savupirteistä siirryttiin uloslämpiäviin taloihin, joissa oli vähitellen kamareitakin. Mäkitupalaisten ja loisten asemassa uusi aika näkyi ennen kaikkea liberalistisen lainsäädännön vaikutuksina: vuoden 1879 köyhäinhoitoasetus sitoi annettavan avun entistä enemmän työsuorituksiin. Köyhäinhoito oli Kuhmossa edelleen ruotuhoidon varassa, joskin köyhäintalon perustamista alettiin jo kaavailla – elätehoito eli huutolaisuus ei siis ollut Kuhmoon ehtinyt. Myös muuttoliike pois Kuhmosta leivän hakuun oli jo yli sata vuotta sitten vilkasta; jo vanhastaan työn hakuun oli lähdetty Venäjän puolelle, mutta vuosisadan lopulla Amerikka nousi uudeksi siirtolaisuuden kohteeksi.

Taloudellisista oloista Heikkinen siirtyy kuvailemaan kuhmolaisten elämänkaarta ja erilaisia sosiaalisia ongelmia otsikolla "uuden ajan ihmisen elkeet". Kuhmolaisten elämän muuttuessa myös heidän rötöstelynsä muuttui. Uusiin oloihin oli usein vaikeata sopeutua. Uudet ajat toivat tullessaan muun muassa viinanpolton kieltämisen, uusi sääntö, jonka hyväksyminen vei oman aikansa. Jo kirjan alkusivuilla kerrottiin isojaon seurauksena olleista alituisista oikeusjutuista, kun talonpojat hakkasivat metsiä, joiden herrat katsoivat kuuluvan valtiolle. Viinankeitostakaan ei olisi haluttu luopua aivan noin vain (säänneltyä se oli toki ennenkin), mutta vallesmannin voimin kansa saatiin sentään kuriin (sikäli kun viinankeittoa on saatu kuriin tähän päiväänkään mennessä). Aivan omaa laatuaan on tapaus, jossa (sijais)vallesmanni joutui pakenemaan talosta, jota hän oli tullut huutokauppaamaan sen velkojen takia. Nimismiehen sijainen olisi halunnut palata paikalle sotaväen kanssa, mutta asia saatiin selvitettyä rauhallisemmin keinoin. Autoritaarisellakin esivallalla oli siis aina rajansa. Toisaalta uusi aika toi tullessaan aivan uudenlaisiakin rikoksia, harkittuja petoksia ja väärennöksiä. Rahaa liikkui Kuhmossa ennennäkemättömällä tavalla ja yhteyksiä ulkomaailmaankin oli entistä enemmän, joten uudenlaiset tilaisuudet tekivät uudenlaisia varkaita. Heikkinen selvittää myös kuhmolaisten muuta rikollisuutta, lapsenmurhia ja tappeluita, mutta suhtautuu itsekin varovaisesti siihen, missä määrin nämä tapaukset kertovat uudesta ajasta. Yhden pikkujutun Heikkinen olisi saanut kertoa tässä yhteydessä: hän kertoio, että kuhmolaiset löivät usein toisiaan piipulla, elleivät sitten olleet niin vimmoissaan ja päissään, että turvautuivat puukkoihin ja kirveisiin. Suomen monessakin mielessä toista laitaa kuvannut Volter Kilpi esittelee kustavilaisten piiput isoiksi vehkeiksi, joilla naapuria kalloon humauttaminen on ymmärtääkseni eri asia kuin vaikkapa koillismaalaisen Kalle Päätalon äidin hampaiden välissä nököttäneellä piipunnysällä lyöminen. Miten isoja kuhmolaisten piiput siis olivat 1800-luvun lopulla?

Heikkinen kuvailee myös kuhmolaisen ihmisen koko elämänkaarta. Tämän hän tekee pääasiassa käräjäaineiston pohjalta, joten esille tulevat vain synkimmät tapaukset. Tämän hän tiedostaa itsekin, ja muistuttaa aivan aiheellisesti lukijaa siitä, että useimmiten asiat sujuivat paremmin. Hän kuvailee niin syytinkisopimusten lisääntyneitä ongelma tilojen vaihtaessa omistajia, lapsenruokkojuttuja kuin pariskuntien avioon pakottamistakin ja myös lapsen asemaa perheessä.. Hän kuvailee myös, miten nuorten lukutaito parani 1800-luvun loppua kohti, kun kirkollisen kiertokoulun toimintaa tehostettiin ja kansakoulujakin alettiin pikkuhiljaa perustaa. Keskimääräisen ripillepääsyiän laskemisen myötä myös nuorten avioitumisikä laski, joskin nuorilla miehillä vain vähän. Venäjälle muuttaneidenkin elämää Heikkinen kuvailee ja sitä, miten kuhmolaiset pärjäilivät Aunuksessa ja Pietarissa. Oman kappaleensa Heikkinen omistaa sukupolvien väliselle konfliktille, aivan uudelle piirteelle Kuhmon elämässä. Hän tuo esille kaksi tapausta nuorten kurittomuudesta, joissa etenkin nuoret miehet olivat saanet uutta itsetuntoa työansioillaan metsätöissä ja tukinuitossa, ja halusivat sen myös näyttää entistä omavaltaisemmalla käytöksellään. Lopuksi Heikkinen vetää tutkimuksensa tuloksia yhteen ja esittelee myös uudenlaisen ajankäsityksen saapumista Kuhmoon. Tätä Heikkinen mittaa kellojen yleistymisellä. Uusi aika toi uudenlaisen tarpeen myös mitata aikaa. Erästä seikkaa jäin hieman ihmettelemään: miten mahtoi 1860-luvun mukanaan tuoma palveluspakon ja laillisen suojelun loppuminen näkyä kuhmolaisten elämässä? Heikkinen ei viittaa koko asiaan sanallakaan, ja voi tietysti olla, ettei lailla ollut niin suurta merkitystä Kuhmon oloissa. Mutta silti luulisi sentään edes jotain merkinneen sen, että aiemmin kaikkien tilattomien piti ainakin periaatteessa olla jonkun palveluksessa, ja nyttemmin nuoret saivat hakea toimeentulonsa mistä halusivat? Nälkävuosien vaikutukset Heikkinen tuo selvästi esille pitkin tutkimustaan.

Esipuheessaan Heikkinen sanoo päättävänsä sarjansa tähän. Sääli, sillä ainesta varmaan olisi tarinan jatkamiseen. Trilogian päätöksenä ja vanhan elämänmuodon häviön kuvauksena Heikkinen on tavallaan kääntänyt Pentti Renvallin opit päälaelleen: kun Renvallin mielestä kiinnostavaa ja olennaista historiassa oli se, mikä viittaa eteenpäin, Heikkistä kiinnostaa pikemminkin se, miten vanha kuolee. Näin esimerkiksi karjanhoito ja tukkien myynti puutavarateollisuudelle tulevat kyllä esiin tuon tuostakin, mutta erikseen niitä ei käsitellä, toisin kuin kaskeamisen ja tervakaupan ongelmia. Samaan tapaan kirjan otsikko tuntuu lupaavan himpun verran liikaa: Heikkisen valossa kansakuntaan kuuluminen ei vielä tunnu vaikuttaneen kovastikaan kuhmolaisten tietoisuudessa, ja kauppaakaan ei käyty Nurmesta ja Oulua kauempana. Muuttoliikekin siirtyy Venäjän-Karjalasta ja Pietarista Amerikkaan (joista jälkimmäinen jää taas vähemmälle huomiolle), mutta vaikkapa Oulusta, Tampereesta ja Helsingistä ei puhuta mitään. Itse tulkitsisin asiaa niin, että kansakunta astui herrasväen ja uuden keskiluokan, siis maakauppiaiden, kansakoulunopettajien ja varakkaimpien talollisten elämään, mutta suurin osa kirveskansasta joutui sopeutumaan uudenlaiseen vaihdantatalouteen sen kummemmin kansakunnalla päätään vaivaamatta.

Uskoakseni kansakuntaan kuuluminen ja poliittinen mobilisaatio saapuivat aikanaan kuhmolaisten elämään selvemmin kuin nyt käsiteltynä aikana, ja ainakin Ilmari Kiannon perusteella arvelisin, että se tapahtui 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Heikkisen kirja rinnastuu juuri otsikkonsa takia helposti Risto Alapuron Huittis-tutkimukseen "Suomen synty", jossa keskitytään juuri 1900-luvun alun tapahtumiin ja poliittiseen osallistumiseen. Kyseessä on toki kansakunnan rakentumisen kaksi eri vaihetta, Heikkinen kuvaa sitä, miten se pikkuhiljaa hiipii vaihdantatalouden ja esivallan lisääntyvän intervention myötä yhä enemmän tavallisten ihmisten elämään, mutta toistaiseksi vasta ulkoisena asiana, "herrojen kansakuntana". Alapuro taas kuvailee kansakunnan rakentumisen seuraavaa vaihetta, jossa tavallinen kansa ottaa jo itsekin osaa kansakunnan elämään. Mitä jos laajentaisit sittenkin trilogiasi tetralogiaksi, Heikkinen? Vaikka Alapuro on jo mobilisaatiota kuvannutkin, olivat olosuhteet niin monella tavalla niin erilaisia Kuhmon syrjäisessä korpipitäjässä kuin Huittisten vaurailla peltoaukeilla, että annettavaa varmasti olisi. Kuhmo-sarjan käsittelytapakin on sen verran erilainen kuin Alapuron, että tutkittavaa riittäisi.

Kaikkiaan Heikkisen kirja kuvaa erinomaisesti koko yhteiskunnan muuttumista. Vaikka kyseessä onkin vain yksi pitäjä, onnistutaan siinä kuitenkin kuvailemaan koko valtakunnassa tapahtuneita muutoksia ja niiden vaikutusta paikallisyhteisön elämään. Trilogiallaan Heikkinen on onnistunut kuvailemaan elävästi ja terävästi erästä modernisaation keskeistä piirrettä, siirtymistä paikallisyhteisöistä kansakuntaan. Hänen antinsa ei jää vain tähän, vaan kirja on todella moniaineksinen. Kuhmolaisten toissavuosisadan elämästä kirjoittaessaan Heikkinen tuo esille myös Nälkämaan laulun. Nälkämaatahan Kainuu on vanhastaan ollut, ja muuttoliike etenkin Kuhmosta muualle leivän hakuun oli jo 1800-luvun lopulla vilkasta. Itse en sieltä päin ole kotoisin, mutta eri tahoilta olen saanut ymmärtää, ettei tilanne ole tänäänkään sen häävimpi, työttömyys on korkealla ja tulevaisuus epävarma. Kun meillä nyt on niin loistava nousukausi ja tietoyhteiskunta ja kaikkea muuta autuaaksi tekevää tietoa, taitoa ja tekniikkaa niin paljon, olisiko vähitellen mahdollista saada parempia elämisen mahdollisuuksia muuallekin kuin Ouluun ja Helsinkiin?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *