Narrin vapaus ja taakka

Antti Heikkisen (s. 1985) teos Risainen elämä. Juice Leskinen 1950–2006 on muhkea muusikon elämänvaiheiden luotaus. Kirjoittaja on nilsiäläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei peittele kohteensa ihailua, mutta ei hän myöskään kuvaa kumarra. Heikkisen tulkinnassa Leskinen on herkkä savolaispoika, lahjakas taiteilijasielu ja omahyväinen auktoriteettien rienaaja, joka ei itseensä kohdistettua kritiikkiä niellyt.  

Heikkinen, Antti: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950–2006. Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2014. 478 sivua. ISBN 978-952-234-189-1.

Heikkisen teoksen myyntiluvut osoittavat, että Juice on suomalaisille tärkeä ja moni haluaa tietää enemmän hänen elämänvaiheistaan. Leskisen laulun mukaan nimetty Risainen elämä antaa tähän aineksia, sillä kirjailija tekee tarkkaa henkilökuvaa aina kohteen lapsuudesta viimeisiin vaiheisiin. Tärkeimpinä todistajina ovat sukulaiset, ystävät, tuttavat ja työtoverit. Suurelle yleisölle uusinta tietoa ovat Pauli Matti Juhani Leskisenä syntyneen muusikon varhaisvaiheet Pohjois-Savon Juankoskella.

Heikkinen kertoo, että alun pitäen pienen tehdaspaikkakunnan poika totteli lempinimeä Jussi, mutta ihastui myöhemmin kaverin keksimään Juiceen. Elämän repeily alkoi lapsuudessa, sillä perheen isä Heikki ei ollut jämäkkä ruokakunnan pää vaan pikkuisen vilungin maineessa. Jossakin vaiheessa Heikki kääri omiin taskuihinsa työmaan sairaskassan käteiset, ja tästä perheen maine kärsi.

Ylipäätään tehdastyötä enemmän isää kiinnostivat kirjallisuus ja harrastajanäyttämö, jonka estradilla vapaa-aika kului. Heikki Leskinen menehtyi varhain aortan repeämään, mutta paikkakunnan kirjaston asiakkaaksi isä ehti poikansa opastaa, ja sieltä nuori Jussi kantoi luettavaa ja viihtyi nenä kiinni kirjassa.

image

Kuva: ”Juice on tullut jouluksi kotiin ja joulukahveja juodaan Eini-äidin kotipaikalla Juankoskella Akonpohjassa. Kuvassa Jussi (toinen vasemmalta, Matti-ukki (kolmas oikealta) ja Eini-äiti (toinen oikealta).”(Kuva ja kuvateksti kirjan kuvasivuilta)

Perheen äiti Eini oli tottunut pitämään kodin ohjakset käsissään, ja entistä vankemman otteen hän tarvitsi miehensä kuoleman jälkeen. Perheeseen syntyi kaikkiaan viisi lasta, joista vain kaksi eli aikuisikään. Jussin jälkeen terveenä syntyi Arvo, jolle isoveli oli jossakin vaiheessa isän korvike. Kun äiti avioitui uudelleen, isäpuoli muutti kodin ilmapiirin. Juice kapinoi eikä hyväksynyt komentoa. Heikkisen mukaan poika omaksui ongelmien ratkaisemiseen samankaltaisen toimintatavan kuin isällä oli ollut: tuppisuuna tilanteesta pakoon.

Inspiraationa suupaltit savolaiset

Pohjoissavolaisessa kasvuympäristössä oli jutunkertojia ja kovasuisia venkoilijoita. Antti Heikkinen tähdentää puhemaailman merkitystä tulevan sanataiteilijan kehityksessä. Leskisellä oli herkkä korva kielen vivahteille ja värssyjä rupesi tallentumaan vihkoihin. Kun nuori Jussi Leskinen kuuli Dylania ja Beatlesia, elämänmaali alkoi häämöttää. Kaukana Lontoossa svengasi, Yhdysvalloissa kukoisti hippiliike ja Savon perukoiden nuorison kiljukemuihin kiirivät nämä kiihkeät maailman äänet.

Vieraista kielistä kiinnostunut Leskinen pääsi opiskelemaan Tampereen kieli-instituuttiin englanti pääaineenaan. Kielenkääntäjää ei Juicesta tullut, vaan yksi suomenkielisen rockin uranuurtajista, jonka ensimmäinen yhtye Coitus Int levytti uskaliainakin pidettyjä lauluja. Leskisen bändit vaihtuivat ja lauluja syntyi. Näitä suomalaiset alkoivat antaumuksella hoilata, sillä sävelet olivat tarttuvia ja terävät riimittelyt yleisön mieleen.

image

Kuva: Los Coitus Interruptus, eli Max Möller, Juice Leskinen, Harri Rinne, ja Mikko Alatalo. (Kirjan kuvitusta)

Juice ryhmineen kiersi suomalaiset huvipaikat hyvällä menestyksellä moneen kertaan. Tämä on monelle lukijalle tuiki tuttua tarinaa, mutta Antti Heikkisen elämäkerta ei jää tähän. Sen kiinnostavin anti kasvaakin toisaalle, vaikka viinahuuruisen kiertue-elämän arki on peittelemättä kuvattu. Elämäkerrasta kutoutuu tarina kompleksisesta taiteilijasta, joka pakeni valmiita muotteja, mutta putosi niistä tutuista tutumpaan.

Elämä vastarannan kiiskenä

Heikkisen kuvaus Leskisen opintojen kesken jäämisestä luonnehtii kohdetta hyvin. Juice syytti katkenneista opinnoista instituutin rehtoria, vaikka opiskelijana häntä kohdeltiin kuten ketä muuta tahansa, jolta opintolainaan oikeuttavia suorituksia puuttui. Heikkinen toteaa, että Juice ei sietänyt keneltäkään pienintäkään poikkiteloin asettumista. Kaltoin kohtelija saattoi olla poliisi, virkavalta tai verottaja, mutta aina Leskinen ilmoitti olevansa vainon uhri ja sai suomalaisten sympatiat puolelleen. Näissä tilanteissa taiteilija nosti itsensä toisten yläpuolelle poikkeusyksilöksi, jota eivät muiden säännöt koskeneet. Kun hänestä tuli kuuluisuus, hän sai monesti narrin vapauden toimilleen, mutta kieli-instituutissa se ei vielä onnistunut.

Toki tosielämän käänteet lisäsivät Leskisen vakaumusta yhteiskunnan valtakoneiston vainosta. Henkilökohtaisen trauman hän sai aiheettoman ilmiannon seurauksena tehdystä huumepidätyksestä. Positiivista oli, että parin vuorokauden pituinen sellin mittailu poiki laulun aiheen.

Toistuva instituutioita vastaan asettuminen näkyy sekä Juicen tuotannossa että yksityiselämässä. Se oli osa hänen luomisvoimaansa ja viestiään yleisölle. Hänestä tuli suomalaisten virallinen vastarannan kiiski, poliitikkojen ja julkkisten keinotekoisuuden sivaltelija. Juice asettui osaksi herroille nauramisen perinnettä, ja hän halusi pysytellä narrin vapaudessa joukkojen ulkopuolella. Kuitenkin sotienjälkeisestä rillumareista kumpuava iva oli ollut elämöintiä kuvitellun kansan kanssa, sen edusmiehenä. Sitä se oli Juicellekin, mutta mukana naurava ”kansa” osoittautui umpijuovuksissa örveltäväksi laumaksi. Tämä kasvoi välillä taakaksi.

Kaikesta huolimatta Leskinen näki itsensä matalan rillumarein jälkeläisenä, vaikkei hyväksynytkään nimitystä kansantaiteilija. Silti yhteys traditioon hykerrytti salaa ja myöhemmin avoimesti, tiivistää Heikkinen elämäkertaan. Helismaa, Kärki, Lavi ja Vainio olivat kunnioituksen kohteita – kuin myös Dylan ja Beatles. Tämän jatkumon osaksi, taiteilijaksi, Leskinen itsensä tunsi. Ja viime kädessä hän varmasti myös rakasti yleisöään tai ainakin tunnetta, jonka massojen palvomana sai kokea.

image

Kuva: Grand Slamin matkassa kulki usein myös näennäisbasisti ja Juicen sielunveli Matti Pellonpää (Kirjan kuvitusta)

Lopulta systeemiä vastaan hangoitteleva Juice Leskinen jumittui kärsivän taiteilijan ja kapinallisen muottiin. Itsesäälin, umpimielisyyden, epävarmuuden ja ujouden tuntemuksia lievittääkseen Juice joi litramäärin suosikkijuomaansa valkoista vermuttia. Samankaltaisilla elämäntavoilla olivat niin monet kirjailijat ja muusikot häntä aiemmin tehneet itsestään legendan. Leskisen juominen karkasi 1980-luvun lopulla täysin käsistä eivätkä ystävien hillitsemisyritykset auttaneet, päinvastoin ne rikkoivat välejä. Lopulta Leskisen terveys romahti, mutta hän voitti sairautensa ja nousi vielä. Heikkinen toteaakin, että Juice kirjoitti oman roolinsa valmiiksi jo varhaisessa 1970-luvun sanoituksessaan ”Klovni heittää veivin”, jossa väsynyt, kaiken nähnyt pelle menee tyynesti kuolemaan eikä ikävöi takaisin.

Monessa mukana

Läheisten lausunnot vahvistavat, että Juice väsyi varhain, mutta elämäntavoistaan huolimatta taiteilija sai todella paljon aikaan. Paitsi että hän työllisti kulloisenkin yhtyeensä ja sen ympärillä useita henkilöitä, hän kirjoitti lauluja muille, laati lastenkirjoja, runokokoelmia ja teki tekstejä näyttämöille. Osa muille laadituista sanoituksista on laadukasta huippujälkeä, mutta muun muassa teatteritöissä lopputulokset saattoivat olla keskeneräisiä, Heikkinen summaa.

Juice suosi kaikissa tekemisissään nopeutta. Studiossa hän ei juuri halunnut korjailla osuuksiaan, mutta antoi ammattilaisille vapauden hioa valmista. Entiset bändikaverit kiittävät reilua palkanmaksajaa, vaikka yhteiset sovitustyöt menivät toistuvasti Leskisen nimiin.

Lauluja Juice teki monista ajassa liikkuvista ilmiöistä, mutta ehkä niistä vahvimmat ihmissuhteistaan. Hän oli kolme kertaa naimissa ja lapsia syntyi neljä. Vaikka kotona odottavista penelope-hahmoista ei voitane puhua, sillä vaimot saivat äänensä kuuluville, taiteilijan elämäntavat koituivat haasteeksi. Kaksi vaimoista kertoo näkemyksensä yhteiselämän hyvistä ja huonoista hetkistä.

Elämäkertateoksen tärkeä ansio on Juicen tuotannon tarkka kartoitus, vaikkei sitä olekaan koottu diskografiaksi ja kirjallisten teosten luetteloksi. Elämäkerran tekijä hyödyntää myös muuta Leskistä käsittelevä kirjallisuutta. Heikkisen erikoinen kerronnallinen ratkaisu on käyttää pitkiä haastattelusitaatteja jonkinlaisina todistajien puheenvuoroina. Aluksi häiritsevältä vaikuttava keino osoittautuu varsin toimivaksi, sillä lainaukset ovat olennaisia ja valottavat kohteen eri puolia. Heikkisen kieli on eloisaa ja ehkäpä rock-henkisen rouheaa. Tekijä ammentaa omasta ja kohteen savolaisuudesta, ja tähän teokseen keino sopii.

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *