Neuvostolapsuudesta, hellänhäijysti

Andrei Hvostovin Sillamäen kärsimysnäytelmä kuvailee lasten ja nuorten elämää 1960–1980-lukujen Neuvosto-Virossa, tarkemmin sanottuna tasavallan itäosassa, jonne ”tavallisesta Virosta” tulijoilla ei yleensä ollut mitään asiaa – eikä edes vapaata pääsyä.

Hvostov, Andrei: Sillamäen kärsimysnäytelmä [Sillamäe passioon]. Käännös: Immanen, Sanna. Moreeni, 2013. 309 sivua. ISBN 9789522541482.

Kun Andrei Hvostov kävi keväällä puhumassa kirjastaan Helsingin Tuglas-seurassa, hän totesi että vuoden 1987 jälkeen syntyneillä virolaisilla ei yleensä ole minkäänlaista käsitystä siitä, millaista elämä Eestin sosialistisessa neuvostotasavallassa oli. Muistelmateoksen alussa onkin riemukas johdanto, jossa kirjailija ja hänen parikymppinen, itsenäisessä Virossa syntynyt ja kasvanut poikansa keskustelevat siitä, mitä kaikkea pojassa pitäisi muuttaa, jotta aikamatka isän nuoruuteen onnistuisi. Kun neuvostoihmisen vaatteet on suurella vaivalla hankittu, matka kuitenkin peruuntuu: hoidetut hampaat ja avoin katse voisivat paljastaa pojan ja kaksikko pidätettäisiin ulkomaisina vakoojina.

Tämän jälkeen kirjailija pääsee asiaan: kuvailemaan elämää 1960–1980-lukujen Sillamäessä, itäisessä Virossa sijaitsevassa teollisuuskaupungissa, jonka menneisyydestä neuvostoajan asukkaat tiesivät hyvin vähän.

Ennen toista maailmansotaa Sillamäe oli ollut osa Viron kansallismaisemaa korkeine rantatörmineen ja mataline vesineen. Kylpylävieraita tuli tsaarin ajalla Pietarista, myöhemmin omasta maasta ja muualta Euroopasta. Kolmikymmenluvulla alettiin hyödyntää alueen luonnonrikkautta, Viron palavaa kiveä. Öljyliuske eli kukersiitti on syntynyt miljoonia vuosia sitten, kivihiilen tapaan. Nykyisin suuri osa Viron sähköntuotannosta perustuu öljyliuskeen käyttöön.

Toinen maailmansota toi alueelle saksalaiset miehittäjät ja Vaivaran keskitysleirin. Sinimäkien taistelun jälkeen ympäristö oli tuhkana, alkuperäiset asukkaat viety ties minne, historia hävitetty ja kieli vaihdettu venäjään. Kaivostaajamassa louhittiin uraania. Lähiseudun järvet lainehtivat kirkkaanvihreinä, vailla rantojen tavanomaista kasvillisuutta.

Kahden maailman rajalla

Andrei Hvostov syntyi Sillamäessä vuonna 1963, aikana jolloin virolaiset olivat jo lakanneet ”odottamasta valkeaa laivaa” eli länsimaista tulevaa pelastusta ja yrittivät parhaansa mukaan sopeutua neuvostotodellisuuteen. Hänen äitinsä oli geologi, isänsä kaivosmies – pari oli tavannut toisensa jossain Siperiassa, jonne Tarton yliopistossa tutkintonsa suorittanut estonka oli komennettu töihin. Andrei arvelee, että Donin villeistä kasakoista periytyvä kaivostyöläinen oli ottanut asiakseen suojella leirin ainoata naista työkavereitten karkeuksilta ja lähentelyiltä.

Avioiduttuaan pari asettui Viroon, ja poikaa ympäröi koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan kaksi maailmaa: tiukasti suljettu Sillamäe ja ”oikea” Viro. Sen maalaismaisemassa, isoäidin ruokokattoisessa talossa, poika pääsi viettämään lapsuutensa kesiä. Ne tuoksuivat lehmiltä ja metsämansikoilta.

Kotikaupungin todellisuus oli toisenlainen: venäläiset, joita kaupungissa oli enemmistö, eivät osanneet viroa eivätkä välittäneet opetellakaan. Ei Andrein isäkään sitä osannut. Virolaiset opiskelivat jo lastentarhoissa venäjää – ei välttämättä innokkaasti, mutta pakon edessä.

Ihme kyllä yhdessä kaupungin jättiläiskouluista oli vironkielinen osasto, jota Andrei kävi. Kieliryhmien mukaan muodostuneet poikajengit ottivat välillä yhteen, mutta kovin suuria konflikteja niiden välillä ei näytä syntyneen. Vasta murrosiässä eroavuudet alkoivat olla isompia. Virolaiset, joista useimmilla oli Andrein tapaan sukulaisia muualla Virossa, tutustuivat länsimaiseen populaarikulttuuriin, lähinnä musiikkiin, sekä muotiin. Sillamäessä Suomen televisiota ei näkynyt. (Sen sijaan melkoinen osa Tallinnan ja Länsi-Viron suomen kielen puhujista kertoo kielitaitonsa perustuvan alun perin suomalaisiin tv-ohjelmiin. Niitä tuli viranomaisten sallimana ohjelmavaihtona Eestin Televisiolle, mutta niitä katseltiin myös puolisalaa suoraan Suomesta.)

Naurattaaja itkettää

Hvostovin tarinat pulppuavat vähän kuin vapaasti assosioiden: neuvostovallan analyysista loikataan vaivattomasti lastentarhan pihalle tiirailemaan lentokoneita, välillä vieraillaan murrosikäisen pojan arjessa, joka koostuu hengailusta kavereiden kanssa ja seksintäyteisistä päiväunista – niitä järjestelmä ei sentään pysty mielestä riistämään. Lapsuuteen ja nuoruuteen lyö vahvasti leimansa Andrein astma, jolle ei löydy parannuskeinoa.

Kertomus neuvostofarkuista on hykerryttävä. Monessa muussakin kohdassa Hvostovin hellänhäijy analyysi panee lukemaan kirjaa paikoin naureskellen, paikoin taas pala kurkussa. Vapaassa maassa ja yltäkylläisyyden keskellä kasvaneen on vaikea kuvitella, millaista elämä on silloin, kun kaikki inhimillinen toiminta on tarkoin säädeltyä, kaikesta on pulaa, viranomaisten mielivalta kukoistaa.

Ei ihme, että pikku Andrei ottaa eräänä pimeänä talvi-iltana käteensä kelkannarun ja lähtee taivaltamaan kohti Suomenlahden jäälakeuden takana sijaitsevaa unelmien maata, Suomea. (Tosin hän palaa matkaltaan muina miehinä, kun tunnin tarpominen upottavassa lumessa ei avaakaan paratiisin portteja.)

Saattaa olla, että joissakin tarinoissa kirjailija panee vähän omiaankin, mutta suurimmalta osalta kirja lienee totisinta totta. Luvussa ”Suomi” Hvostov kertoo, miten sillamäkeläiset lapset ja nuoret – joskus jopa aikuiset – keräilivät rannalta kotitalousjätettä, kuten suomalaisia maitopurkkeja ja muuta rojua. Kuvan merestä kerätystä maitopurkkikokoelmasta olen nähnyt myös tutun tallinnalaisperheen kotialbumissa.

Sillamäen nuorison tulevaisuus ei vaikuta houkuttelevalta. Venäläisten ja virolaisten ero alkaa poikien varttuessa näkyä myös koulutusratkaisuissa. Andrei lähtee opiskelemaan Tarttoon, vaikka historiaa pidetäänkin hölmönä pääainevalintana. Myöhemmin hänestä tulee toimittaja, jonka venäläisperäinen nimi joskus ärsyttää lukijoita ja haastateltavia. Useimmat kaverit jäävät kotinurkille, käyvät töissä tehtaissa ja kaivoksissa, kittaavat vapaa-aikana vodkaa niin että napa ratisee.

Purevinta Hvostovin satiiri onkin kuvatessaan nuorison alkoholinkäyttöä. Monelle se on ainoa todellinen asia, kaikki muu kangastusta. Pulloon on tapana tarttua myös neuvostoarmeijan ohjusjoukoissa – silloinkin, kun alokkaat hälytetään täyteen valmiuteen ja jonkun onnettoman sormi on jo laukaisunapilla. Onneksi hän ei paina sitä.

Miltään varsinaiselta kärsimysnäytelmältä Andrei Hvostovin lapsuus ja nuoruus ei vaikuta. Pikemminkin elämä on tylsää, latteaa ja näköalatonta, mutta elettävähän sitä on, ja jälkeenpäin osa muistoista tuntuu jopa kultautuvan. Kirjan kieli on elävää, virkeää, välillä herkkää välillä räävitöntä, mutta aina oivaltavaa. Kääntäjäkin on käsittääkseni onnistunut urakassaan hyvin.

Suora ja kaunistelematon neuvostoarjen kuvaus on monipuolinen, mainiosti opastettu matka menneisyyteen, joka on sekä ajallisesti että maantieteellisesti samaan aikaan lähellä ja kaukana.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *