Suomalaisilla ja Suomella on aina ollut erityinen suhde Venäjään ja itänaapurin hallitsijoihin. Sekä Venäjään kuuluvana Suuriruhtinaskuntana, sitä ennen – ja myös itsenäistymisen jälkeen. Riippumatta siitä, onko ”tsaarin” etunimi ollut Aleksanteri, Nikolai, Josif tai Vladimir, aina on löytynyt kansankerros, joka on myös ihaillut itsevaltiasta. Eri aikoina eri tavalla.

Usein historiankirjoitus on tuominnut kansan ”tyhmäksi” sen tsaarin ihailun vuoksi, toisinaan eliittiä on arvosteltu liittoutumisesta tsaarinvallan kanssa. Suomen viimeinen suuriruhtinas Nikolai II oli pääosin ”Suomi-syöjän” maineessa kuuluisan Helmikuun manifestin (1899) jälkeen – ja kansan keskuudessa myös pilkkanimeltään ”Verinen”. Vai olikohan sekin vain eliitin antama pilkkanimi?

Kirja on ensimmäinen suomalaisten kirjoittama Nikolai II:n elämäkerta. Se on korostetusti henkilöhistoria, samalla rakkaustarina. Vaikka kysymys ei ole historiantutkimuksesta tiukassa mielessä, vaan tietokirjasta, teoksessa on käytetty laajasti erikielisiä aikalaislähteitä. Onnistuneesti, ilman muuta. Ei vain Nikolai vaan myös tämän äiti Dagmar ja vaimo Aleksandra ovat tärkeissä rooleissa. Munkki Grigori Rasputin ja skandaalit lähes puuttuvat, mutta niistähän tiedämmekin jo muiden lähteiden pohjalta. Oikeastaan, Rasputinin puuttuminen tästä henkilöhistoriasta on miltei myönteinen ilmiö: Tuomi-Nikulat eivät muutenkaan mene skandaalien puolelle, eivätkä kosiskele niillä lukijaa.

Palataan hetkeksi venäläiseen näkökulmaan. Elem Klimovin Agonja oli elokuva, joka toi ensi kertaa – 1980-luvun alussa – venäläisille katsojille ( siis neuvostoaikana) Nikolai II inhimillisen hahmon näkyväksi. Perheenisän, rakastajan, syrjäänvetäytyvän ja poikansa verenvuototaudista kärsivän heikon hallitsijan rooli oli 25 vuotta sitten venäläiskatsojalle melkoinen shokki. Tuomi-Nikulan pariskunta jatkaa tavallaan tätä ”inhimillistämistä”.

Selvää onkin, että Nikolai II ei ollut tsaarin saappaisiin valmis vuonna 1894, jolloin hänen isänsä Aleksanteri III kuoli Krimillä, vain viisikymppisenä. Nikolai meni saman tien naimisiin englantilais-saksalaista syntyperää olevan Alixin kanssa, jota selvästi rakasti. Tunne oli molemminpuolinen ja ilmeisesti vahvistui vielä myöhemmin. Vahvaksi hallitsijaksi Nikolaista ei ikinä ollut. Aika suuren vastuun Venäjän verisistä tapahtumista jatkossa kantavat tsaarin lähipiiri, sotilashenkilöt ja kenties myös äiti Dagmar.

Nikolai II oli idealisti ja romantikko, joka ilmoitti jo varhain ”rakastavansa Venäjän kansaa” ja venäläisyyttä – itse asiassa vähän samaan slavofiiliseen tapaan kuin myöhemmin kirjailija Aleksandr Solzhenitsyn. Siinä mielessä Ipatjevin talon kellarimurhat Jekaterinburgissa 1918 tuntuvat – tätä kirjaa lukiessa – kohtuuttomilta. Tsaaritar jäi venäläisille aina vähän vieraaksi, kaukaisen kylmäksi hahmoksi, jonka maineen mustasi lopullisesti ”suhde” (mikä se sitten lieneekin) Rasputiniin.

Aleksandra opetteli venäjänkin vasta vuosisadan vaihteessa; hän oli oikeastaan alunperin mahdoton morsian Nikolaille – luterilainenkin. Vasta tulevan miehensä pitkien taivuttelujen jälkeen kaunotar vaihtoi uskontonsa ortodoksisuuteen ja suostui puolisoksi. Euroopan hoveissa kuninkaallisuus kävi sovituissa avioliitoissa usein uskonnon edellä. Rankkaa oli se, että verenvuototauti hemofilia periytyi Alixin kautta ainoalle pojalle Alekseille. Eihän kukaan neljästä, ennen Alekseita syntyneestä tyttärestä olisi kelvannut valtaistuimelle vuosisadan alussa. Prinsessojen piti olla kauniita, ei hallitsijoita.

Mikä sitten on Nikolai-kirjan ansio? Ilman muuta suomalainen näkökulma, Nikolai ja Suomen historia. Bobrikovin kausi on hyvin esillä, suomisyöjät ja vastarinta. Aika harvalla lienee käsitystä esimerkiksi siitä, kuinka yleistä terrori vastarinnan muotona Suomessa oli vuosina 1904-1907. Se, että Nikolain hallituskausi ja sen aikarajat yhdistetään Pietarin hallituspiirien näkökulmasta Suomen historiaan, on tässä kirjassa tietenkin uutta. Venäläisille historioitsijoille Suomi on tässä mielessä aina ollut marginaali. Entä sujuvasti kirjoitetun tietopaketin puutteet? Maailmanpolitiikka jää ihan liikaa taustalle. Se, ettei Nikolain toimia oikeastaan mitenkään yhdistetä venäläiseen yhteiskuntakehitykseen, häiritsee myös kokonaiskuvaa.

Loppusivut kertaavat onneksi vain niukasti tarinaa Ipatjevin talon kellarista pelastuneista ”anastasioista”. Nykytutkimuksen, myös DNA-testeihin perustuvan käsityksen mukaan tsaariperhe teloitettiin heinäkuussa 1918, eikä kukaan selvinnyt hengissä.

Pidän joka tapauksessa tekijöiden kirjoitustyylistä. Otteet päähenkilöiden päiväkirjoista, kirjeistä ja muista dokumenteista ovat sellaista henkilöhistoriaa, jota – rehellisesti sanoen – kuivan ja persoonattoman historiantutkimuksen ohella haluaakin lukea. Myös suomalaisten vastaus sorron vuosiin näkyy kirjassa hienosti kuvina, tekstinpätkinä ja runoina. Tässä on elämäntarinaa ja romantiikkaa, rakkautta ja – yllättäen monta todistuskappaletta siitä kuinka kaukana kansan kärsimyksistä Talvipalatsin käytävillä elettiin. Juuri siksi kysymys on myös aidosta dokumentista, jossa päähen kilöiden ääntä ei vääristellä eikä henkilöko htaista ”verisyyttä” liioitella. Nikolai II:n kuva kuin sivullisena omassa elämässään, imperiumin johdossakin, vahvistuu. Taustalla olivat vahvat naiset – ”Rakas Äiti” eli Dagmar ja naisellista ”hysteriaa” välillä poteva keisarinna Alix – Aleksandra. Kirjoittajien näkemys pariskunnan keskinäisistä suhteista on sympaattinen. Lapsiaan rakastava pariskunta, joka viihtyi parhaiten perhepiirissä ja lomillaan Suomen puolella.

Aivan erityisen kehun ansaitsee kirjan kuvatoimitus. Ei näitä kuvia näe juuri missään! Ne ovat erinomaisesti taitettu tekstin sisään – lisäämään ymmärrystä. Ja pakkohan se on myöntää: kylläpä tsaarin tyttäret olivat kauniita! Hovin joutoelämä antoi tähänkin mahdollisuuden. Ja miten armottoman hurjaa tätä vasten oli Venäjän arki ja todellisuus. Selatkaapa vaikka Brian Monohanin suomennettua valokuvakirjaa Venäjän vuosisata (1994). Sen kuvamateriaaliin verrattuna Nikolai II on lähes enkelimäisen kaunis kuvateos.