Erilaisia kevyehköjä nimikirjoja ja -oppaita ilmestyy markkinoille melkein vuosittain nimistä kiinnostuneille huviksi ja hyödyksi. Nimistöntutkimuksen perusteet on kuitenkin erilainen nimikirja. Se sisältää painavaa asiaa tarkasti ja luotettavasti. Aikaisemmin ei ole julkaistu näin perusteellista kokonaisesitystä nimistöstä, vaikka nimet eivät suinkaan ole ihan vähäpätöinen asia. ”Nimet ovat universaaleja, kaikista kielistä tavattavia aineksia”, sanotaan tekstissä. Tässäkään teoksessa ei osata vastata siihen, olivatko kielen kehityksessä ensimmäiset sanat olioita tarkoittavia erisnimiä vai yleisnimiä, eikä siihen tuskin koskaan kukaan pysty vastaamaan.

Kirjassa on selkeä sisällysluettelo, josta lukija voi poimia aiheita kiinnostuksensa mukaan. Jos teoria ei kiinnosta, voi hypätä yli runsaat 80 sivua ja aloittaa paikannimiä ja henkilönnimiä käsittelevistä luvuista. Niissä on kirjan keskeisin ja kiinnostavin sanottava ymmärrettävässä muodossa runsain esimerkein selitettynä. Paikan- ja henkilönnimiä on tutkittu paljon, ja siksi niitä tässäkin teoksessa käsitellään laajasti. Pitkästä lähdeluettelosta voi löytää lisää aiemmin julkaistuja tutkimuksia ja opinnäytteitä.

Alkusivujen tieteellisessä osassa selvitetään nimistöntutkimuksen teoreettista taustaa ja erilaisia tutkimuslinjoja. Valaistaan mm. sitä, miten nimistönkeruuta on tehty, millaisia aineistoja on kerätty ja mitä lähteitä nimistöntutkijoilla on käytettävissään. Hieman sivutaan myös tietoiskun tapaan  nimistönhuoltoa ja kansainvälistä yhteistyötä nimistöntutkimuksen saralla.

Teoksen viimeiset luvut käsittelevät eläinten nimiä, kaupallisia nimiä ja kirjallisuuden nimiä.  Kirjallisuuden nimet tosin on kuitattu hyvin lyhyesti. Luettelon muodossa kerrotaan suomalaisista kirjallisuusnimistön tutkimuksista, joita ei ole kovin paljon. Nimien kääntäminen ja nimien erilaiset funktiot kaunokirjallisuudessa ansaitsisivat perusteellisempia selvityksiä.

Paikannimet on jaoteltu luontonimiin (esim. maasto, vesistöt) ja kulttuurinimiin, joita on kolmenlaisia: asutusnimet (kunnat, kylät, talot), viljelysnimet (pellot, laitumet) ja artefaktinimet (tiet, ladot, sillat). Tiheään asutuilla seuduilla luonnollisesti kulttuurinimiä on enemmän kuin luontonimiä. Paikannimiä voidaan luokitella myös nimen rakenteen tai nimeämisperusteen mukaan. Paikannimistö on jatkuvasti muuttuvaa. Nimi unohtuu, kun paikasta ei enää ole tarvetta puhua.

Henkilönnimistä todetaan, että ne ovat sitä kielenainesta, joka lainautuu helpoimmin kielestä toiseen, koska nimet eivät muuta kielen perusrakennetta. Ne muuntuvat myös helposti toiseen kieleen sopiviksi. Eri kulttuureissa on erilaisia henkilönnimisysteemejä. Tästä esimerkkeinä viitataan esimerkiksi afrikkalaiseen ja aasialaiseen järjestelmään. Pääasiassa tekstissä pysytellään kuitenkin eurooppalaisessa kulttuuripiirissä.

Suomalaisen henkilönnimistön vaiheet on esitetty kronologisesti alkaen muinaissuomalaisesta nimistöstä. Esikristillisestä henkilönnimistöstä on tehty päätelmiä lähisukukielten nimistön perusteella. Keskiajalla yleistyivät kristillisperäiset nimet, Suomessa jopa hieman nopeammin kuin muissa Euroopan maissa. Pyhimysnimet tosin muutettiin meillä usein kansanomaisemmiksi. Vielä 1700-luvulla kolme neljännestä nimistä oli vanhoja pyhimysnimiä. On erikoista, että karjalaiset ovat käyttäneet ”pakanallisia” nimiä yleisesti vielä 1500-luvulla. Tosin saamelaiset käyttivät niitä vielä pitempään, kertoo tutkimus. Jo ennen kristinuskon tuloa maahan suomalaiset lainasivat vierasperäisiä, lähinnä germaanisia nimiä.

Uskonpuhdistuksen jälkeen pyhimysten palvonta hylättiin ja muut raamatulliset sekä omakieliset nimet otettiin käyttöön. Venäjän ruhtinasperheen nimet ja muut venäläisperäiset nimet tulivat muotiin 1800-luvulla. Saman vuosisadan lopulla alkoi omakielisten nimien esiinmarssi, esimerkiksi Armas, Jalo, Kielo, Mainio, Reima, Sulo ja Uljas ovat tuolta ajalta peräisin. Etunimien suosion vaihtelu, suomalaisen nimistön erityispiirteet ja nimien valintaperusteet selvitetään kirjassa seikkaperäisesti. Tosin niistä on jonkin verran voitu lukea jo aikaisemmista tutkimuksista.

Sukunimikäytäntö esitetään kirjassa historiallisesta ja Suomea laajemmasta eurooppalaisesta taustasta lähtien. Sukunimiä käytettiin ensiksi 800-luvulla jKr. Italiassa, josta käytäntö levisi muihin maihin aateliston ja porvariston mallin mukaan vähitellen alempiin sosiaaliryhmiin. Kiinnostava tieto on sukunimien määrän nopea lisääntyminen Suomessa viime vuosikymmeninä. Meillä oli 1970-luvulla 75 000 erilaista sukunimeä, kun niitä on nyt 140 000 eli lähes kaksinkertainen määrä. Kaksoisnimien käytön lisääntyminen ja kansainväliset avioliitot ovat luonnollisesti monipuolistaneet sukunimikarttaa.

Kirjan yhdeksi ansioksi voi katsoa sen, että siinä on lyhyesti käsitelty myös epävirallisia henkilönnimiä eli lisänimiä.  Samoin on muistettu Suomen kielivähemmistöjen nimisysteemit, ts. suomenruotsalaiset, saamelaiset ja jopa viittomakieliset henkilönnimet.