Juhani Salminen on jatkanut Suomen sodan jälkeisen historian tarkastelua nyt jo kolmannessa aihetta käsittelevässä kirjassa. Tällä kertaa tarkastelun kohteena on tie konsensusyhteiskuntaan vuosina 1960-1975. Suomen poliittisesta historiasta on tältä ajanjaksolta julkaistu aikaisemminkin runsaasti muistelmia elämäkertoja ja tutkimuskirjallisuutta.

Salminen tuo oman panoksensa suomalaisen lähimenneisyyden kartoittamiseen. Hän ei ole ammattimainen historiantutkija, vaan poliittista historiaa pitkään harrastanut henkilö. Hän kirjoittaa oman elinaikansa tapahtumista ja toisaalta hän on hyvin läheltä osallistunut kirjan käsittelemiin tapahtumiin myös toimijana. Hänen henkilökohtainen näkemyksensä lähimenneisyydestä on selkeämmin esillä kuin hänen omat muistelmansa, jotka hän mainitseen itseasiassa hyvin harvoin. Siinä voi tulla esiin objektiivisuusongelma, sillä Salminen ei aina säästele kuvauksessaan vastustajia käsitellessään.

Aikaisemmissa kirjoissaan Salminen tarkasteli miten aseveljet pelastivat Suomen kommunistien vallanottoaikeilta. Sama teema jatkuu tässäkin kirjassa. Salminen yhdistää toisaalta ulkopolitiikan ja Suomen sisäiset tapahtumat myös sosiaalipoliittisiin sekä työmarkkina- ja tulopoliittisiin tapahtumiin.

Ennen kaikkea eläketurva ja sen kehittyminen nähdään merkittävänä tekijänä suomalaisen hyvinvointivaltion kehityksessä. Työeläkelaki ja sairausvakuutuslaki olivat tärkeät uudistukset. Salminen itse toimi mm. Työeläkelaitosten liiton asiamiehenä sekä Eläketurvakeskuksen ja Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen toimitusjohtajana joten hän tuntee hyvin eläkevakuutusalan. Työmarkkinapolitiikkaan hän osallistui Akavan puheenjohtajana.

Kirja alkaa noottikriisistä ja päättyy Urho Kekkosen uudelleenvalintaan presidentiksi poikkeuslailla 1974. Tähän väliin mahtuu melkoinen määrä erilaista sisä ja ulkopoliittista vääntöä, jossa kehitys ei suinkaan edennyt tasaisesti kohti Salmisen kovaamaa konsensusyhteiskuntaa. Ulkomainen vaikutus Suomeen tuli niin idästä kuin lännestäkin. Salminen kiinnittää hieman enemmän huomiota itäiseen vaikutukseen niin kuin meillä on usein tapana tehdä. Korostetusti nousee esiin kansainvälisten kommunistien Karlovy Varyssa 1967 päättämä kehittyneissä kapitalistisissa maissa toteutettava taktiikka.

Merkittäviä poliittisia tapahtumia Suomessa olivat kirjan tarkasteluaikana sosiaalidemokraattisen puolueen yhdistyminen ja TPSL:n toiminnan vähittäinen loppuminen, kommunistien sisäisten erimielisyyksien laajeneminen, kansanrintamahallituksien muodostaminen, eläketurvan kehittyminen ja laajat työmarkkinaratkaisut Liinamaa I ja II ja UKK-sopimus. Poliittinen kehitys kulki Kekkosen vastaisen Honka-liiton muodostumisesta laajaan poliittiseen sopuun, jossa Kekkosen jatko turvattiin poikkeuslailla.

Kirjan lähdepohja on varsin vankka. Kotimaisten arkistojen ohella Salminen on käyttänyt runsaasti myös pohjoismaisia arkistoja ja niiden diplomaattista aineistoa. Suopon arkistosta on löytynyt mielenkiintoisia aikaisemmin julkaisemattomia tietoja. Koska kirjoittaja ei ole yliopistollinen historiantutkija ei lähteinä ole käytetty opinnäytetutkielmia. Sen sijaan tietoja on saatu erittäin monien haastattelujen kautta. Niiden anti on ollut ilmeisesti paljon merkittävämpi kuin lähdeluettelosta saattaa päätellä. Kuitenkaan aivan kaikkia poliittisia vaikuttajia Salminen ei ole haastatellut. Käsikirjoituksen on myös tarkastanut moni asianosainen ja myös alan tutkijat.

Koska kuvattavaa aikaa on käsitelty monissa aikaisemmissakin kirjoissa, Salminen joutuu ajoittain valitsemaan jonkin aikaisemmin esitetyn tulkinnan menneisyyden tapahtumista. Joskus se tapahtuu kovin suppeasti perustelemalla. Esimerkiksi noottikriisiä koskevan tilausteorian Salminen kuittaa vain pelkällä maininnalla eikä juuri perustele sen hylkäämistä. Joskus tekstin viitaukset jäävät valitettavan epäselviksi. Ilmeisesti vieläkään Suomessa ei aivan kaikista poliittisen historian asioista voida puhua niiden omilla nimillä. Epäselväksi jää esimerkiksi keitä Salminen tarkoittaa, kun hän puhuu rikollisista jonkin asteen terroristeista käsitellessään Neuvostoliiton lähetystön luona tapahtuneita mielenosoituksia Tsekkoslovakian miehityksen yhteydessä 1968. Myös suurlähettiläs Aleksei Beljakovin toiminta Suomessa suhteessa NKP:een olisi ansainnut laajemman pohdinnan.

Esipuheen mukaan kirja on tarkoitettu tavallisille suomalaisille. Se on yhden miehen hyvin ja huolellisesti perusteltu puheenvuoro suomalaisesta lähihistoriasta. Silti sillä on paljon sanottavaa myös akateemiselle historiantutkimukselle.

Kirjassa ei ole minkäänlaista kuvitusta, mutta kirjan päällyspaperin kansikuva on hyvin kertova. Siinä kirjan ehdoton keskushenkilö Urho Kekkonen seisoo lentokentällä ja taustalla on yksi aikakauden merkillistä poliittisista toimijoista, ulkoministeri Väinö Leskinen salkkunsa kanssa.