Etnologi Rigmor Frimannslundin (1911–2006) juhlajulkaisu ilmestyi hänen syntymänsä satavuotispäivänä 31. tammikuuta 2011. Siinä esitellään Frimannslundin tuotantoa ja toimintaa oppiaineensa opettajana ja tutkijana Norjassa, ja lopuksi vielä pohditaan etnologian tämänhetkistä asemaa tieteenalana. Itsenäisenä yliopistollisena oppiaineena etnologiaa ei Norjassa enää ole, sillä se yhdistettiin folkloristiikan ohella kulttuurihistoriaksi vuoden 2003 yliopistouudistuksessa.

Trendi on sama monessa muussa maassa; etnologian ja folkloristiikan kaltaisia pieniä oppiaineita pyritään joko lakkauttamaan tai ainakin yhdistämään suurempiin kokonaisuuksiin.  Tämä kirjaesittely olkoon sen vuoksi välähdyksenä siihen, minkälaisten vaiheiden kautta etnologia kehittyi itsenäiseksi oppiaineeksi naapurimaassamme 70–80 vuotta sitten.

Kirjan toimittajista etnologi Venke Åsheim Olsen ja maantieteen professori Michael Jones ovat tuttuja myös monelle suomalaiselle perinteentutkijalle ja maantieteilijälle jo useiden vuosikymmenien ajalta. Jan Erik Horgen puolestaan on mm. paikallishistoriateoksia toimittava etnologi.

Kirjan sisällöstä

Laaja teos on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa on seitsemän Rigmor Frimannslundin kirjoittamaa artikkelia vuosien 1956 ja 1998 väliseltä ajanjaksolta. Alkujaan englanniksi julkaistuissa artikkeleissa Frimannslund käsittelee keskeisintä tutkimusaihettaan eli maaseudun paikallisyhteisöjä. Tekstit on käännetty norjaksi tätä teosta varten. Toisessa osassa on kaksitoista esitelmää sankarittaren 90-vuotispäivänä järjestetystä symposiumista vuodelta 2001. Kolmannessa osassa on kuusi tätä teosta varten kirjoitettua lukua. Suurin osa kirjoittajista on etnologeja, joista monet ovat olleet Rigmor Frimannslundin oppilaita ja useat myös työtovereita. Lisäksi mukana on muutamia historian, sosiologian ja kulttuurimaantieteen edustajia.

Rigmor Frimannslund avioitui myöhäisessä keski-iässä vuonna 1961 historian professori Anders Holmsenin kanssa ja käytti tuon jälkeen kaksoissukunimeä. Juhlakirjan toimittajat kertovat kuinka Rigmor Frimannslund Holmsen oli monen opiskelijan puheessa joko ”fru Holmsen” tai pelkästään Rigmor. Kirjan toimittajat itse käyttävät hänestä usein tuttavallisesti vain etunimeä. Minä teen samoin tässä arviossani välttääkseni pitkän sukunimen moninkertaista toistoa.

Kirja valottaa Rigmorin opiskeluaikaa sekä työskentelyä etnologina ja kietoo hänen elämänvaiheensa yhteen tieteenalan kehityksen kanssa Norjassa. Varhaiset opiskeluvuodet osuivat aikaan, jolloin perinnetieteet vakiinnuttivat asemaansa samalla kun määrätietoinen ja laajamittainen keruutoiminta voimistui osaksi kehitystä.

Oppiaineiden nimet ovat muuttuneet ajan myötä. Rigmorin aloittaessa kansankulttuuria ja perinnettä tutkivat aineet olivat folkelivsgransking ja folkeminnegransking. Suomennettakoon edellinen vaikkapa kansanelämäntutkimukseksi – joka tapauksessa sen nimeksi vakiintui sittemmin etnologia. Folkeminnegransking (usein myös folkeminnevitenskap) voitaneen kääntää kansanperinteentutkimukseksi, josta sittemmin tuli folkloristiikka. Itsenäisiä oppiaineita ne eivät olleet vielä tuossa vaiheessa. On vielä syytä mainita, että Norjassa on ollut 1890-luvulta lähtien myös etnografi-niminen oppiaine, josta kehittyi nykyinen sosiaaliantropologia.  

Rigmorin opiskeluvuodet

Rigmor Frimannslund oli nelilapsisen bergeniläisperheen toiseksi vanhin tytär. Hän pääsi ylioppilaaksi vuonna 1930, jolloin ylioppilastutkinnon suorittaneista vain 30 % oli naisia. Opintojensa aineyhdistelmäksi hän valitsi norjan kielen, taide- ja kulttuurihistorian sekä arkeologian.

Tuohon aikaan maan ainoa yliopisto oli Oslossa, minkä ohella Bergenin museo antoi opetusta edellä mainituissa aineissa. Rigmorin lisäksi museolle kokoontui kolme opiskelijaa, joista yksi oli Rigmorin sisar Borghild. Opinnot etenivät siten, että joka toinen lukukausi opiskeltiin Oslossa, joka toinen lukukausi Bergenissä.  Museolla opetuksesta vastasi professori Gustav Indrebø, kielitieteilijä ja historioitsija, jonka työhuoneessa opiskelijat kuuntelivat opetusta.

Opintojensa ohella opiskelijat toimivat myös museon aputyöntekijöinä välillä pientä tuntipalkkaa saaden mutta välillä vapaaehtoistyöhön velvoitettuina. Myös Rigmor teki tuntityötä professorin apulaisena ensimmäisestä opiskeluvuodesta alkaen. Tällä tavoin opinnot lähtivät käyntiin.

Vuonna 1934 Rigmor siirtyi kokopäiväiseksi opiskelijaksi Osloon. Aineyhdistelmäänsä hän valitsi myös uskontohistorian ja saamen kielen, jota tuolloin kutsuttiin lapin kieleksi. Eniten häntä kuitenkin kiinnostivat perinnetieteet. Oppi-isät olivat ajan tavan mukaan monialaisia liikkuen kielitieteen perinteentutkimuksen, historian ja arkeologian välillä, kuten saman ajan suomalaisetkin.

Kansanelämäntutkimusta Oslon yliopistossa opetti kielitieteilijä Nils Lid (1890–1958), joka toimi vuodesta 1935 lähtien norjan toisen kirjakielen, nynorskin, dosenttina. Hän oli laajasti kiinnostunut kansankulttuurista ja opetti pientä ryhmäänsä kokoamalla heidät yliopistokirjaston kansanperinnekokoelmien luo. Rigmorin kertoman mukaan opiskelijat istuivat iltapäivisin kirjastossa pöydän ympärillä keskustelemassa opettajansa johdolla.

Rigmorille vuosi 1939 oli käänteentekevä. Ruotsin valtio jakoi nimittäin stipendejä ulkomaalaisopiskelijoille, ja Rigmor oli yksi onnekkaista. Hän pääsi vuodeksi Tukholmaan opiskelemaan kansanelämäntutkimusta professori Sigurd Erixonin johdolla. Oppiaineen nimenä oli Ruotsissakin folklivsforskning, ja opetuspaikkana Nordiska Museet. Sigurd Erixon (1888–1968) oli ruotsalaisen etnologian johtohahmo tieteenalan kehittyessä 1900-luvun alkupuolella, ja hänen oppiaineensa oli hyvässä maineessa eurooppalaisten etnologien keskuudessa.

Erixonin ulkomaalaisstipendiaattien joukossa oli keväällä 1939 muun muassa unkarilainen Béla Gunda, josta tuli kymmenen vuotta myöhemmin etnologian professori Debrecenin yliopistoon. Juuri nyt, marras-joulukuussa 2011, on Unkarissa Székesfehérvárin museossa Béla Gundan 100-vuotismuistonäyttely.

Tukholmassa ollessaan Rigmor kävi myös Turun ja Helsingin arkistoissa. Turussa hän tutustui Åbo Akademin professori K. Robert W. Wikmaniin, josta tuli tärkeä kontakti yhteisten tutkimusintressien vuoksi.  Wikman oli julkaissut pari vuotta aikaisemmin huomiota herättäneen tutkimuksensa Die Einleitung der Ehe (1937), joka käsitteli nuorison seurustelua ja aviopuolison valintaa. Rigmor Frimannslund puolestaan suunnitteli kirjoittavansa maisterintyönsä norjalaisista kihlaus- ja häätavoista. Tukholmassa opiskelua varjosti kuitenkin toisen maailmansodan puhkeaminen. Rigmor palasi takaisin kotiinsa Bergeniin joulun alla 1939.

Etnologia oppiaineeksi Oslon yliopistoon

Toisen maailmansodan myllerryksissä perustettiin Oslon yliopistoon uusi oppiaine, kun Nils Lidin kielidosentuuri muutettiin kansanelämäntutkimuksen professuuriksi vuonna 1940. Oppiaineen nimi muutettiin etnologiaksi vuonna 1961.

Kielitieteilijänä Nils Lid toi perinteentutkimukseen etymologisen suuntauksen ja saksalaisperäisen Wörter und Sachen -menetelmän. Tämä sana ja asia -menetelmä oli tuohon aikaan keskeinen myös suomalaisessa kansatieteessä. Suomalaisia ehkä kiinnostaa, että professori Lid osasi viroa, saamea ja suomea, kielimies kun oli. Hänellä oli runsaasti kontakteja Suomeen, mistä yhtenä osoituksena oli nimittäminen Turun yliopiston kunniatohtoriksi vuonna 1955. Hän on myös yksi niistä norjalaisista, jotka ovat saaneet Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkin.  

Vuonna 1940 Rigmor palasi Bergenistä Osloon vastaperustetun oppiaineen opiskelijaksi. Keskeneräinen maisterintyö, jonka aiheena olivat norjalaiset kosintatavat, oli saatava valmiiksi. Alun perin hänen oli määrä käsitellä työssään myös häätapoja, mutta aihetta rajattiin valmistumisen nopeuttamiseksi. Oslossa näet pelättiin saksalaismiehittäjien sulkevan yliopiston, mikä olisi siirtänyt tutkinnon valmistumisen epämääräiseen tulevaisuuteen. Rigmor kiirehti kirjoitustyönsä parissa samaan aikaan kun yliopistolla valmisteltiin Nils Lidin professuuria. Itse asiassa hän jätti valmiin työnsä professorille muutamaa viikkoa ennen kuin uudelle oppiaineelle annettiin oikeus myöntää tutkintoja. Vasta sen jälkeen työ hyväksyttiin ja Rigmor sai todistuksensa joulukuussa 1941. Tällä tavoin hänestä tuli uunituoreen oppiaineen ensimmäinen maisteri, ja tästä syystä käsillä olevan juhlakirjan nimeksi on valittu ”Studenten som kom før faget” eli ”opiskelija, joka tuli ennen oppiainetta”.

Valmistuttuaan Rigmor aloitti saman tien työnsä professorin assistenttina ja toimi tehtävässä parin vuoden ajan, kunnes siirtyi Vertailevan kulttuurintutkimuksen instituuttiin. Hän ei koskaan väitellyt, eikä hänellä ollut varsinaista yliopiston opetusvirkaa, mutta siinä vaiheessa, kun etnologian opetus laajeni 1960- ja 1970-luvulla, hän piti vuosittain luentokursseja yliopistolla. Rigmor kuului sukupolveen, jolloin naisia oli tieteentekijöinä erittäin vähän. Toisaalta hänellä oli kuitenkin mahdollisuus saada koulutukseensa liittyvää ja sitä vastaavaa työtä elämänsä ajaksi.

Paikallisyhteisöjen tutkimus elämäntehtävänä

Rigmorin elämäntehtäväksi muodostui maaseudun paikallisyhteisöjen tutkimus, mihin liittyvää aineistoa hän alkoi kerätä jo varhain. Aluksi hänen kiinnostuksensa kohteena olivat muun muassa länsinorjalaiset tilat, joissa oli useita asumuksia (ns. mangbølte garder).  Niistä kiinnostus laventui erilaisiin talo-, tila-, piha- ja naapuriyhteisötutkimuksiin. Opintoihinsa liittyvät ensimmäiset perinteenkeruun kenttätyöt Rigmor teki Bergenin länsipuolella olevilla saarilla.

Jo vuonna 1922 oli Osloon perustettu Vertailevan kulttuurintutkimuksen instituutti (Instituttet for sammenlignende kulturforskning), jonka tehtävänä oli kieli-, uskonto- ja perinnetieteellinen sekä arkeologinen tutkimus. Siellä Nils Lid oli keskeinen hahmo johtaen perinnetieteellistä keruutoimintaa vuodesta 1924 lähtien aina professoriksi nimittämiseensä saakka. Vuonna 1929 hän alkoi kehittää koko maan kattavaa aineistonkeruuta ottamalla yhteyttä kaikkiin 680 kuntaan ja tiedustelemalla sopivia henkilöitä, joista voitaisiin koota kansankulttuuriin liittyvien kyselyjen vastaajaverkosto. Tällä tavoin aloitettiin systemaattinen tietojenkeruu arkistoa varten. Suomessa vastaavia perinnekeruita tekevät edelleen ainakin SKS, SLS ja Museovirasto. Myös Turun yliopiston kansatieteen oppiaineella on (ainakin aikaisemmin) ollut oma postikyselyjen vastaajaverkostonsa.

Rigmor siirtyi instituuttiin vuonna 1943 jatkaen Lidin aloittamaa toimintaa. Hän työskenteli kaikkiaan 32 vuotta instituutin talonpoikaistutkimuksen osastolla, jonka keskeisenä toimintana oli maaseutuyhteisöjä käsittelevä keruu- ja tutkimustyö. Muistokirjan kirjoittajista monet käsittelevät hänen työtään eri näkökulmista. Rigmorin kiinnostus näkyy kohdistuneen aineelliseen kulttuuriin – rakennustapoihin ym. – mutta vielä enemmän maaseutukylien yhteisöllisyyteen ja sosiaalisiin suhteisiin. Hän on tarkastellut kyläyhteisöjä niin töiden järjestämisen, asumisen kuin sukulaisuussuhteidenkin kannalta. Talkoot ovat olleet yksi yhteisöllisen työnteon ja naapuriavun muoto, ja talkootyönä on käsillä oleva juhlakirjakin syntynyt, kuten toimittajat muistuttavat.

Vertailevan kulttuurintutkimuksen instituutin toiminta lakkasi vuonna 1975, minkä jälkeen sinne kerätty arkisto siirrettiin valtionarkistoon. Rigmorin kerrotaan käyneen siellä järjestämässä laajaa arkistoaineistoa vielä eläkkeelle jäätyään.

Kuplavolkkareilla kenttätöihin

Etnologia oli Oslon yliopistossa pitkään todella pieni oppiaine, johon alkoi tulla enemmälti opiskelijoita ja henkilökuntaa vasta 1960-luvulla. Bergenin yliopistoon etnologian laitos perustettiin vuonna 1973. Samoihin aikoihin laajensivat museot toimintaansa rahoituksen lisääntyessä, joten etnologian yhdeksi tehtäväksi tuli museotyöntekijöiden koulutus.

Katoavan talonpoikaiskulttuurin kerääminen oli myös yksi tehtävistä, ja tämän tiimoilta Rigmor luennoi Oslossa ja Bergenissä 1960- ja 1970-luvulla. Tuon ajan opiskelijoista monet olivat mukana hänen johtamillaan kenttätyömatkoilla, joita tehtiin kaikkein intensiivisimmin 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Se näyttää olleen kenttätöiden loistoaikaa, ja tarinat valokuvineen ovat nyt kirjan sivuilla. Tosin opiskelijoiden kertomuksista välittyy myös kuva kenttätöiden ohjaajasta, jonka into kerätä mahdollisimman paljon aineistoa vaikutti jopa yltiöpäiseltä. Keruuvimma lienee monien perinteentutkijoiden ominaisuus, sillä maaniset suurkerääjät tunnetaan myös suomalaisissa museoissa ja arkistoissa.

Kirjassa Rigmorin oppilaat kertovat opettajastaan viemässä ryhmäänsä kenttätöihin kuplavolkkarillaan. Kun kaikki eivät mahtuneet yhteen autoon, osti Rigmor kenttätöitä varten toisenkin auton. Kirjan kansikuva esittää Rigmoria kenttätöissä – ja volkkarit ovat taustalla. Kuva on vuodelta 1975.

Autonainen hänestä tuli jo 1940-luvun lopulla, jolloin hän oli opintomatkalla Amerikassa vuosina 1948–1949. Paitsi että hän opiskeli sosiologiaa Pennsylvanian yliopistossa ja kävi tutustumassa Wisconsinissa asuvien amerikannorjalaisten elämään, kävi hän tuon vuoden aikana myös autokoulun ja innostui autoista lopuksi elämäänsä. Tekniset laitteet kiinnostivat häntä muutenkin, ei vähiten kamerat ja nauhurit, jotka olivat tuiki tarpeellisia kenttätöissä.

Muisteluksista piirtyy kuva vikkelästi ajattelevasta ja liikkuvasta naisesta – huumorintajuinenkin hän näytti olevan – joka ikääntyessään oli ilmeisesti varsinainen teräsmuori. Bergenissä hän luennoi vielä 1980-luvun alussa, siis 70-vuotiaana. Noin 90-vuotiaana hän lähti atk-kurssille.

Muurahaiset ja perunat – Suomessa!

Kirjan monista luvuista nostan esiin yhden, joka avaa yllättäen näkökulman Suomeen.  Maassamme jo 1940-luvulla tutkimusta tehnyt maantieteilijä William Richard Mead (1915– ) osoittautuu nimittäin Rigmor ja Anders Holmsenin ystäväpiiriin kuuluvaksi. He olivat tutustuneet jossain tiedeyhteydessä 1960-luvun alkupuolen Oslossa, minkä jälkeen Mead vieraili vuosittain Holmseneiden luona. Tämä tapahtui useimmiten heinäkuussa, joten tapaamisista muodostui epävirallisia seminaareja ja vadelmajuhlia isäntäväen puutarhassa. Toisinaan keskusteltiin tutkimusmetodeista, ja tässä yhteydessä Mead toteaa, kuinka Rigmor ja hän tunsivat olevansa ”vanhan koulun empiirikkoja” nuoremman tutkijapolven parissa 1960-luvulla. ”Tiesimme, että olimme jäämässä marginaaliin akateemisissa ympyröissä”, kirjoittaa Mead ja kertoo kuinka tieteeseen oli alkanut tulla ”matemaattisia ja teoreettisia viitekehyksiä sekä muodikasta keskustelua uudesta paradigmasta”. 

Mead jatkaa: ”Rigmor iloitsi lohduttavasta sitaatista, jonka olin kopioinut H. G. Porthanin kirjeestä F. M. Franzénille, jossa hän kirjoitti pari sataa vuotta sitten, että mikäli Franzén eläisi yhtä kauan kuin hän itse, tulisi tämä elämään ehkä kolmen tai neljän systeemin ajan.”  Edelleen Mead kertoo Rigmorin pitäneen kovasti myös 1600-luvun filosofin ja tiedemiehen Francis Baconin aforismista, jonka mukaan empiirikot ovat kuin muurahaisia, jotka keräävät, kun taas ajattelijat ovat kuin hämähäkkejä, jotka kutovat teorioita.  Rigmorilla oli ollut hauskaa, kun Mead oli kutsunut häntä 1900-luvun muurahaiseksi – tässä kohden tekstiä Mead käyttää suomenkielistä sanaa ”muurahainen” – ja verrannut häntä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Muurahaiset -seuraan, joka keräsi tietoja kansan elämäntavoista 1880- ja 90-luvun taitteessa. Muiden kirjoittajien tavoin Mead viittaa Rigmorin valtavaan aineistonkeruuvimmaan. Vanhuudenpäivinä tämän asunto oli täynnä pahvilaatikkoja, joissa oli ”onnellisten kenttätyövuosien” materiaalia, josta läheskään kaikkea ei ole muokattu julkaisuiksi. 

Mead kertoo tässä yhteydessä myös omasta tutkimuksestaan sodanjälkeisessä Suomessa. Hän tutki karjalaisen siirtoväen asuttamista Savossa. Hän kirjoittaa kenttätöistään ja kuvailee muun muassa tuolloisia maanmuokkaus- ja viljelytapoja. Rigmor ja hän vertailivat tutkimuskohteitaan ja löysivät paljonkin samankaltaisuuksia. Yhtenä kiinnostuksen kohteena oli perunanviljelyn yleistyminen Norjassa ja Suomessa; muun ohessa keskusteltiin esimerkiksi Suomen Talousseuran ja vastaavan norjalaisen seuran toiminnasta.  Niinpä sitten ”joka ikisellä vuosittaisella käynnilläni Rigmor kyseli minulta suomalaisista perunoista”, kirjoittaa Mead, jolla puolestaan oli tavallisesti jotain uutta kerrottavaa Åbo Akademissa tehtyjen arkistotöiden perusteella.

Pitkäaikaisena Suomen tuntijana ja ystävänä W. R. Mead on yksi Suomalaisen Tiedeakatemian ulkomaalaisjäsenistä. Turun yliopiston kunniatohtoriksi hänet nimitettiin vuonna 2003. Viimeksi hän esiintyi Turussa maantieteilijöiden kongressissa vuonna 2009, jossa olivat mukana myös tämän juhlakirjan toimittajat Venke Olsen ja Michael Jones.

Etnologia + folkloristiikka = kulttuurihistoria

Yllä olevan kaavan on esittänyt folkloristiikan professori Anne Eriksen Oslon yliopistosta. Hänestä ja etnologian professori Bjarne Roganista tuli kulttuurihistorian professoreja vuoden 2003 alussa, jolloin heidän oppiaineensa liitettiin kulttuurihistoriaan yliopistouudistuksen yhteydessä. Norjassa kyseistä uudistusta nimitetään laatu-uudistukseksi (”Kvalitetsreform av høyere utdanning”).

Kirjan viimeisessä luvussa etnologi Per Hvamstad käsittelee tieteenalan nykytilannetta Norjassa. Hän pitää lähinnä kohtalon ivana sitä, että maan ensimmäisen etnologian maisterin juhlakirjan suunnitteluvaiheessa etnologia katoaa itsenäisenä oppiaineena yliopistoista. Sitä opetetaan kyllä edelleen, mutta kulttuurihistorian sisällä. Hän myös harmittelee sitä, etteivät ainakaan yliopiston ulkopuolella museoissa ja muissa tehtävissä toimivat etnologit edes tiedä mitä yliopistossa tapahtui oppiaineita yhdistettäessä. Hän arvelee, että etnologia ja folkloristiikka alkoivat olla huonosti tunnettuja oppiaineita, joiden opiskelijamäärät pienenivät, joten kulttuurihistoriaan yhdistymisen toivottiin vahvistavan niitä. Samoihin aikoihin lopettivat ilmestymisensä myös näiden tieteenalojen omat lehdet; folkloristien Tradisjon ja etnologien lehdet Norveg ja Dugnad yhdistyivät Tidskrift for kulturforskning –nimiseksi lehdeksi, joka alkoi ilmestyä vuonna 2002.

Muissa pohjoismaissa etnologia on edelleen oppiaineena. Tanskassa sitä opetetaan eurooppalaisen etnologian nimellä Kööpenhaminassa. Ruotsissa sen asema on ilmeisesti kaikkein vahvin ja opetusta annetaan monessa yliopistossa. Hvamstad selvitteli tieteenalan tilannetta naapurimaissa valmistellessaan tätä artikkelia juhlakirjaan. Itse asiassa hän lähetti kauttani kysymyksen suomalaisen kansatieteen/etnologian laitoksille muutamia vuosia sitten.  Ainakin professori Pekka Leimu lähetti täältä vastauksensa, johon Hvamstad viittaa tekstissään. 

Hän huomauttaa myös, että Norjasta puuttuu samanlainen oppiaineen historiaa ja kehitystä kuvaava teos kuin suomalaisesta kansatieteestä/etnologiasta professori Matti Räsäsen toimittama Pioneers, The History of Finnish Ethnology (1992). Ruotsissa on vastaavasti professori Mats Hellspong toimittanut sikäläisen etnologian kehityksestä kertovan kirjan Lusthusporten: En forskningsinstitution och dess framväxt 1918–1993. Kirja ilmestyi vuonna 1993 ruotsalaisen etnologian 75-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.  Vastikään on myös ilmestynyt Mats Hellspongin ja Fredrik Skottin toimittama Svenska etnologer och folklorister (2010).

Tämä Rigmor Frimannslundin muistokirja joka tapauksessa tuo oman osuutensa norjalaisetnologian oppihistoriaan. Samalla se kertoo siitä, miten samankaltaisten vaiheiden kautta pohjoismaiden kansanelämäntutkimus, etnologia, kansatiede, perinteentutkimus – mitä nimeä milloinkin käytetään – on kehittynyt. Eroista huolimatta yhtäläisyyksiä on paljon. Yhteistä suomalaiselle ja norjalaiselle etnologialle on lisäksi se, että ruotsalainen etnologia on ollut molemmille tärkeänä esikuvana.