Norjan joukkomurha ja äärioikeiston musta verkko

Heinäkuussa 2011 tapahtunut Norjan joukkomurha käynnisti kiivaan keskustelun uudesta eurooppalaisesta äärioikeistosta ja muslimivihan ulottuvuuksista, ja aihe on pysynyt yhä ajankohtaisena. Tapahtumien jälkeen on oikeistoradikalismia ja muukalaisvihaa käsitelty sekä akateemisissa tutkimuksissa että yksittäisten journalistien laatimissa tietokirjoissa. Øyvind Strømmenin kirjoittama tiivis, tietorikas ja oivaltava kuvaus edustaa viimemainittuun ryhmään kuuluvien teosten parhaimmistoa.

Strømmen, Øyvind: Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa [Det mørke nettet - Om høyreekstremisme, kontrajihadisme og terror i Europa]. Käännös: Heikki Eskelinen. Tammi, 2013. 247 sivua. ISBN 978-951-31-7052-3.

Anders Behring Breivikin murhatöistä norjalaisella Utøyan saarella tulee tänä kesänä kuluneeksi kaksi vuotta. Norjan työväenpuolueen nuorisojärjestöön kohdistunut massamurha herätti tapahtuessaan välitöntä keskustelua Breivikin motiiveista ja teon taustalla olleesta laajemmasta aatemaailmasta. Manifestissaan ajatuksensa ja vaikuttimensa selkeästi ilmaissut Breivik uskoi vakaasti kuvitelmaan siitä, miten länsimainen vasemmisto edesauttoi muslimisiirtolaisten laajamittaista maahantunkeutumista ja siten myös eurooppalaisen sivilisaation romahdusta; Utøyan murhien tarkoituksena oli nimenomaan pysäyttää tämä kehitys ottamalla hengiltä työväenpuolueen seuraava sukupolvi. Breivikin maailmankuva oli peräisin oman aikamme islam-kammoisesta kirjallisuudesta ja verkkomaailmasta, jota on sittemmin tutkiskeltu varsin paljon. Norjalainen journalisti ja bloggari Øyvind Strømmen, jonka teos Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa on nyttemmin käännetty myös suomeksi, lukeutuu eräisiin parhaimpiin aihetta käsitelleisiin kirjoittajiin.

”Vastajihadismi”, Counterjihad, on yhteisnimitys 2000-luvulla syntyneelle islam-vihamielisten blogien ja verkkosivujen kudelmalle, joka on keskeisten toimijoidensa kautta pyrkinyt järjestäytymään myös elävässä elämässä ja tavoittelemaan eräänlaista lobbausjärjestön roolia. Vuodesta 2007 alkaen liikkeen toimijat ovat kokoontuneet vuotuisissa Counterjihad-konferensseissa ja rakentaneet suhteita eurooppalaisiin populistisiin ja oikeistoradikaaleihin puolueisiin. Toiminnan välittömänä taustana ovat olleet syyskuun 11. päivän terrori-iskut, tanskalaisten Muhammed-pilapiirrosten aiheuttamat väkivaltaisuudet eri muslimimaissa sekä Eurooppaan kohdistuneen islamilaisen maahanmuuton myötä esille nousseet sosiaaliset ongelmat. Tapahtumat antoivat sysäyksen erikoislaatuiselle muslimivihamieliselle radikalismille, joka pohjasi kulttuuripessimistisiin uskomuksiin sekulaarin, rappeutuneen ja monikulttuuriseen herkkäuskoisuuteen vajonneen  Euroopan voimattomuudesta uusia kovia vaatimuksia esittävän muslimiväestön edessä. Äärimmäisenä ilmentymänä on ollut niinsanottu Eurabiakirjallisuus, jonka mukaan maahanmuutto ja muslimisiirtolaisten oletettu suurempi syntyvyys ajan mittaan väistämättä johtaisivat Euroopan alistumiseen islamin ylivallalle. Aihe ei ole lakannut olemasta ajankohtainen; tämän vuoden toukokuussa Notre Damessa itsemurhan tehnyt ranskalainen historioitsija ja pitkän linjan äärioikeistoaktivisti Dominique Venner teki tekonsa nimenomaan kiinnittääkseen huomion Ranskan ”islamisoitumiseen” jatkuvan ”afro-maghrebilaisen” maahanmuuton seurauksena.

Huoli länsimaiden ja islamilaisen maailman välisestä väkivaltaisesta vastakkainasettelusta sekä lisääntyneen maahanmuuton myötä syntyneen monikulttuurisuuden kipukohdista voi olla myös aitoa. Strømmenin teoksesta voi havaita, että hän itsekin selvästi jakaa tämän huolen sekä toivoo poliittista keskustelua aiheesta. ”Vastajihad”-verkostoon lukeutuvat kirjoittajat, kuten Gisèle Littman, Robert Spencer, Pamela Geller, Bruce Bawer ja muut Strømmenin esittelemät hahmot kuitenkin ovat tuotantonsa puolesta yksiselitteisiä muslimivihamielisyyteen pyrkiviä propagandisteja. Samaan kategoriaan lukeutuu myös Breivikin manifestissaan hyvin taajaan siteeraama norjalainen nimimerkki ”Fjordman”, oikealta nimeltään Peder Jensen, josta Strømmen kirjassaan rakentaa kiehtovan ja tarkkanäköisen henkilökuvan. Strømmen analysoi islam-vihamielistä liikettä ylipäätään lahjakkaasti ja kyvykkäästi esittäen verkossa saarnaavat muukalaisvihan apostolit peilikuvina uskonsotaa lietsoville äärimuslimeille. Rinnastus on toki jo varsin vakiintunut, mutta Strømmen onnistuu tuomaan siihen uutta syvyyttä. Erityisen osuvia ovat kirjoittajan havainnot muslimiveljeskunnan perustajan Sayyid Qutbin ja Fjordmanin henkisen kehityksen yhtäläisyyksistä.

Strømmenin teos on hyvällä journalistin otteella laadittu miellyttävän tiivis tietokirja, joka on viihdyttävää, yleissivistävää ja ajatuksia herättävää luettavaa. Kuvaus polveilee luontevasti Utøyan tapahtumista laajempaan muukalaispelon ja äärioikeistolaisuuden viitekehykseen, ja Breivikin suorittama joukkomurha asetetaan onnistuneesti aatteellisiin asiayhteyksiinsä. Kirja ei pyri asettamaan muslimivihamielistä alakulttuuria vastuuseen Breivikin teosta, mutta osoittaa kouriintuntuvasti millainen vaikutus ilmestyskirjamaisilla kuvauksilla Euroopan lopullisesta tuhosta islamin hyökyaallon käsissä voi olla. Strømmen tuntee terrorismia ja oikeistoradikalismia käsittelevän akateemisen kirjallisuuden varsin hyvin, ja tarkastelee Breivikin olemusta laumastaan irronneena ”yksinäisenä sutena” Raffaello Pantuccin terrorismiluokittelun valossa. Eurooppalaisen äärioikeiston eri vaiheet ja niiden viimeaikaiset ilmentymät on esitelty teoksessa sujuvasti ja kiintoisasti. Teos käsittelee otsikkonsa mukaisesti näiden aatevirtauksien vaikutusta kautta Euroopan, mutta yksityiskohtaisimmat syväporauksensa Strømmen tekee Britannian ja kotimaansa Norjan kohdalla. Suomalaiselle lukijalle tutustuminen naapurivaltiomme internet-maailmaan on valaiseva kokemus ja asettaa myös oman kotimaamme myrkyllisimmän verkkorasismin yhteispohjoismaiseen viitekehykseen.

Populismin analyysissään onnistuu Strømmen olemaan sopivassa määrin sekä kärkevä että maltillinen, ja toisin kuin monet muut kirjoittajat, välttää huolellisesti leimakirveen heiluttelua. Norjan populistista Edistyspuoluetta tarkastellessaan hän suhtautuu puolueeseen hetkittäin milteipä sympaattisesti. Strømmen korostaa, miten puolueen radikaaleimpiakaan toimijoita ei tule luonnehtia äärioikeistolaisiksi, vaikka puolueella onkin ollut tahaton roolinsa oikeistoradikaalin ja muukalaisvihamielisen retoriikan arkipäiväistymisessä. Strømmen on kirjoittajana lahjomaton, eikä päästä helpolla ketään. Myös vasemmistolaiset tahot ja vieläpä norjalaiset feministit saavat kirjassa ansaitun sivalluksen Strømmenin muistuttaessa, miten esimerkiksi norjalaisen imaami Ikram Jilanin naisvihamieliset kommentit jäivät vaille näiden edistyksellisinä esiintyvien tahojen kritiikkiä.

Kirja on erinomaisesti suomennettu, ja meikäläiseen laitokseen on lisätty myös jälkisanat suomalaiselle lukijalle. Strømmen pohdiskelee tässä epilogissaan niin ikään verkkopalstojen uumenista tuskaisen maailmankuvansa ammentaneiden suomalaisten kouluampujien yhtäläisyyksiä ja eroja Breivikiin verrattuna. Osansa saa myös jo moneen otteeseen tutuksi tullut perussuomalaisen kansanedustaja Jussi Halla-ahon viljelemä kansainvälisistä lähteistä kopioitu muslimivihamielinen retoriikka. Suomalaisen lukijan soisi ottavan ennen kaikkea opikseen siitä, miten Strømmen peräänkuuluttaa laajempaa kansalaisrohkeutta ja osanottoa julkiseen keskusteluun. Kirjan eräänlaisena kantavana sanomana on Norjan pääministeri Stoltenbergin huomautus siitä, miten terroritekoihin johtanut myrkyttynyt vihan ilmapiiri voidaan murtaa vain lisäämällä kansanvaltaa, avoimuutta, vapautta ja inhimillisyyttä, mutta miten ääriaineksia kohtaan ei pidä milloinkaan olla naiivi.

Strømmen on suunnannut moitteensa äärioikeistoa kohtaan aiemmin tunnetusta piittaamattomuudesta Norjan koko yhteiskunnalle. Kirjan viesti asettaa peilin yhtä lailla myös oman suomalaisen yhteiskuntamme eteen. Suomessa on omassa äärioikeistokeskustelussamme ilmennyt hysteria vaihdellut toisaalta ”vihapuheen” kovaotteista rajoittamista koskevien vaatimusten, toisaalta taas joutavanpäiväisen saivartelun sekä tympäisevimpien rasistien yltiöymmärtäväisen syleilemisen välillä. Kansalaisrohkeuden sijasta olemme saaneet nähdä, miten kauhistuneet tutkijat ja journalistit ovat vetäytyneet julkisuudesta, ja kyynisimmät lehdistön ja kulttuurieliitin edustajat ovat heittäytyneet ratsastamaan uusien aatevirtausten aallonharjalla. Tässä valossa edustaa Strømmenin virkistävän kriittinen näkemys sitä aitoa pohjoismaista ihannetta, jota meidänkin maassamme tulisi viimein tavoitella.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *