Merkille pantavaa on, että tämä vanha kristillisen hengellisyyden ohjekirja ei ole ilmestynyt Kirjapajalta, Kirjaneliön Hengen tie -sarjan jatkajalta, vaan sen on julkaissut Basam Books, jonka itäiseen hengellisyyteen keskittyvää ohjelmistoa se oivallisesti täydentää.

Vaikka meitä keskiaikaan hurahtaneita tai erilaisten hengellisyyden muotojen etsijöitä ja tutkijoita alkaa ilmeisesti Suomessakin olla kokonainen joukko, myöhäismoderni ihminen minussa ei voi kuitenkaan olla ihmettelemättä varhaiskeskiaikaisen luostarisäännön julkaisemista suomeksi 2010-luvulla. Luostarilaitos on toki muovannut olennaisesti eurooppalaista kulttuuri- ja sosiaalihistoriaa, ja erityisesti Benedictuksen sääntö on vaikuttanut paljon läntisen luostarilaitoksen muotoutumiseen.

Ja tietenkin on aivan upeaa saada lukea omalla äidinkielellään tämä varhaiskeskiaikaisella latinalla kirjoitettu sääntö kaikkine arkisine yksityiskohtineen ja yrittää muodostaa mielessään kuvaa siitä, millaista elämä on mahtanut olla 500-luvulla Monte Cassinossa ja kaikissa niissä luostareissa, joissa Benedictuksen sääntöä myöhemmin noudatettiin. Ei sitä helppoa ole kuvitella, yhdistää säännössä lausuttuja ihanteita ja periaatteita niihin luostareihin ja luostareiden raunioihin, joihin on itse tutustunut elämässä ja kirjallisuudessa, historioitsijoiden esityksissä ja vaikkapa Ruusun nimen kaltaisissa luostarielämän populaareissa visualisoinneissa.

Kaikesta huolimatta en voi olla miettimättä, mistä tämän tyyppisen henkisen kirjallisuuden tulemisessa on oikein kyse. Tähyilemmekö entistä epävarmemmassa Euroopassa itsellemme henkistä turvapaikkaa? Olemmeko markkina- ja kilpailukulttuurissamme ajautuneet sellaiseen arvojen rämeikköön, että vain keskiaikaisen luostarisäännön kaltaiset tinkimättömät opaskirjat voivat meidät enää pelastaa? Vai olemmeko tutkimassa omia juuriamme, etsimässä vanhoista teksteistä uudenlaisia kristillisiä henkisyyden muotoja ja yhteisöllisyyden tapoja – jotakin muuta om-muminoitten ja joogaharjoitusten lisäksi?

Ohjeita, sääntöjä ja kehotuksia

Oli miten oli Pyhän Benedictuksen luostarisääntö on 500-luvun käyttökirjallisuutta, jossa apottia ja munkkiveljiä ohjeistetaan luostarielämän järjestämisessä: keskinäisissä valtasuhteissa, tehtävien ja päiväjärjestyksen suhteen. Tekstin arvopohja on selvä: kuuliaisuus, nöyryys, hiljaisuus. Eikä valtasuhteissa ole neuvottelemista. Ylinnä on Herra Kristus, jonka edustaja ja sijainen luostarissa on apotti, ja viimeiseksi tulevat munkkiveljet, luostariin astumisensa mukaisessa arvojärjestyksessä. Naisia ei säännössä huomioida.

Mistään sielua virkistävästä kristillisen proosan merkkiteoksesta ei siis ole kyse – huolimatta ripauksista raamatullista kaunopuheisuutta, joka toki sallitaan helpottamaan kristillisen kehotusdiskurssin nielemistä:

”Kuuntele, poikani, mestarin ohjeita ja kallista sydämesi korva niiden puoleen. Ota halukkaasti vastaan rakastavan isän neuvot ja noudata niitä tarkasti, jotta palaisit kuuliaisuudessa ponnistellen Hänen luokseen, josta tottelemattomuuden velttouden vuoksi olet etääntynyt. Kohdistan sanani sinulle, joka omat halusi hyläten tartut kuuliaisuuden väkeviin ja kunniakkaisiin aseisiin taistellaksesi todellisen kuninkaan, Herran Kristuksen, puolesta.” (Pyhän Benedictuksen luostarisääntö, Esipuhe, s. 63.)

Keskeinen retorinen keino on kehotuspuhe, joka on usein lempeää ja suostuttelevaa, kuten edellisessä lainauksessa, toisinaan taas ankarampaa ja määräävämpää. Suomennoksessa tätä jatkuvaa kehotusta – kiellä itsesi, kurita ruumistasi, helpota köyhien osaa, vaateta alaston, käy katsomassa sairasta, hautaa kuollut, auta koettelemuksissa, lohduta surevaa, jne. (4:10-19) – on kuitenkin usein lievennetty varioimalla verbin tapamuotoa:

”Opetuksessaan apotin tulee aina noudattaa apostolista ohjetta, jossa sanotaan ’Nuhtele, moiti ja kehota’. Osoittakoon hän koulumestarin ankaruutta ja lempeän isän suopeutta tilanteen mukaan uhkaillen tai suostutellen. Kurittomia ja rauhattomia hänen täytyy nuhdella kovemmin; tottelevaisia, lempeitä ja kärsivällisiä kehottaa etenemään yhä parempaan suuntaan; huolimattomia ja halveksuvia kehotamme häntä sen sijaan moittimaan ja ojentamaan.” (2:23-26.)

Yksilöllisestä erakkoihanteesta yhteisölliseen hurskauteen

Benedictuksen luostariaatteen muotoutuessa elettiin Länsi-Rooman alueella Rooman valtakunnan hajoamisen ja kansainvaellusten jälkeistä sekasortoista ja väkivaltaista aikaa. Kun vanhat järjestelmät romahtivat, alkoivat ihmiset etsiä turvaa ja uusia elämisen mahdollisuuksia uusista kuningaskunnista. Yhdenlaiseksi elämäntavaksi alkoivat muodostua erilaiset yhteisöt, joissa tasapainoiltiin tämän- ja tuonpuoleisen elämän ihanteiden välillä, toisaalta myös vetäytymisen ja yhteisöllisyyden ihanteiden välillä.

Vetäytymisessähän ei sinänsä ollut mitään uutta. Roomalainen ylimystö oli aina vetäytynyt maaseutuhuviloilleen. Ihanteena oli joutilaisuus, vaikka vetäytymisen syyt ja muodot olivat moninaiset. Egyptissä ja Syyriassa alkoi kuitenkin 200-luvulla muotoutua askeettisempia vetäytymisen muotoja, ja monet hakeutuivat erämaahan kilvoittelemaan Kristuksen seuraamisessa. Kuuluisa erakko oli Antonius Suuri, jonka esimerkkiä kirkkoisä Athanasios Aleksandrialainen tarjoaa 300-luvulla Antoniuksesta kirjoittamassaan elämäkerrassa lääkkeeksi ja pelastumiskeinoksi levottomiin länsiosiin.

Läntisessä kristikunnassa kirkkoisän haaste otettiin vastaan, ja myös nykyisen Italian niemimaalla ja Galliassa alettiin harjoittaa askeettista elämää entistä innokkaammin. Tunnettu gallialainen vetäytyjä oli varakas roomalainen asianajaja Sulpicius Severus, joka luopui 390-luvulla isänsä perinnöstä ja maallisesta urastaan ja vetäytyi Etelä-Ranskan huvilalleen Primuliacumiin vaalimaan Toursin piispan Martinuksen henkistä perintöä. Primuliacumissa ei ilmeisesti kuitenkaan vaalittu yksinomaan erakkohurskauden hyveitä, vaan tilasta muodostui luostariyhteisö, jossa harrastettiin kirjoittamista, lukemista ja tarjottiin suojaa paikallisille ja kulkijoille.

Myös Benedictus Nursialaisella oli oma vetäytymisen kautensa. Lopulta hänkin piti yhteisöllistä kilvoittelua yksilöllistä hurskautta parempana. Benedictus perusti useita pieniä luostariyhteisöjä ympäri levotonta Italian niemimaata, jossa itägootit ja bysanttilaiset olivat 400-luvun lopusta asti taistelleet alueen hallinnasta. Itse hän päätyi lopulta Monte Cassinoon ja kirjoitti kuuluisaksi tulleen luostarisääntönsä, jonka synty ajoitetaan 530-luvulle.

Eurooppalaisista luostarisäännöistä Benedictuksen laatimaa pidetään vaikuttavimpana. Se oli läpi keskiajan suosituin ja käytetyin sääntö – ehkäpä selkeytensä, ohjeiden käytännöllisyyden ja maltillisuuden tähden. Mitään fundamentalistihihhuleita tai ääriaskeetikkoja benediktiinit eivät ilmeisesti siis olleet, vaikka heidän pitikin noudattaa nöyryyden, kuuliaisuuden ja hiljaisuuden hyveitä sekä elää hyvin kurinalaista ja säänneltyä elämää apotin ja säännön alaisuudessa.

Sääntö ja sen noudattaminen

Ihanteet ja periaatteet hahmottuvat tekstin pohjalta helposti. Kyse on hengellisen elämän ja ruumiillisen työn yhdistämisestä, mikä myöhemmin kiteytyi tunnettuun kehotukseen: ”Ora et labora”, ”Rukoile ja tee työtä”. Sääntö määräsi munkkiveljet pukeutumaan tietyllä tavalla, nukkumaan tietyllä tavalla, heräämään ja nukkumaan säännön mukaan, hoitamaan omavaraisesti talouttaan, tekemään sisä- ja ulkotyöt, toimittamaan askareet keittiössä, kellarissa ja puutarhassa. Joissakin määräyksissä voidaan Benedictuksen mukaan soveltaa tilanne- tai yksilökohtaista ratkaisua, jotkut määräykset taas sitovat kaikkia samalla tavalla. Päivää rytmittivät rukoushetket ja niihin liittyvät moninaiset hengenviljelyn muodot: rukoileminen, kuunteleminen, laulaminen, lukeminen ja meditointi. Joka päivä munkki tunnusti syntinsä. Joutilaisuudesta oli nyt tullut synti, mutta munkit saivat kyllä ilmeisesti levätä riittävästi töittensä ja velvollisuuksiensa ohella.

Säännössä puhutaan paljon lukemisesta. Mutta lukeminen ei ollutkaan joutilasta itsekseen lukemista, vaan Benedictus suhtautui lukemiseen Augustinuksen ja Gregorious Suuren kaltaisten ajattelijoiden hengessä välttämättömänä henkisenä harjoituksena. Tästä syystä säännössä munkkeja kehotetaan lukemaan useita tunteja päivässä. Tekstejä luettiin enimmäkseen ääneen rukoushetkinä, ruokailun yhteydessä ja päivällisen jälkeen. Tavoitteena oli olla luetussa ja kuullussa läsnä, antautua sanoille ja mietiskellä sanottua hiljaa itsekseen jälkeenpäin. Itsekseenkin saattoi toki lukea, mutta Benedictus pitää tähdellisenä varoittaa, etteivät nämä hiljaisella äänellä itsekseen lukevat vain häiritse yhteisen suullisen lukemisen jälkeistä tarpeellista hiljaisuutta, joka nähtiin olennaisena osana pyhän lukemisen sisäistämistä. Paastonaikana jokaisen munkin oli vielä luettava kokonaan – ja järjestyksessä – kirjastosta saamansa yksi kirja.

Kun samoja tekstejä – rakentavaa lukemista eli Raamattua, erityisesti Psalmeja, pyhien miesten elämäkertoja ja muita kristillisiä tekstejä – luettiin tietyn kierron mukaan yhä uudestaan, lukemisesta muotoutui varhaiskeskiajalla keskeinen itsetuntemisen muoto. Lopullinen tarkoitus ei kuitenkaan ole nostaa esiin omaa minää, vaan kilvoitella nöyryyden hyveessä, kieltää persoonallinen itsensä ja tulla tuntemaan Jumala. Näin voi lopulta saavuttaa päämäärän, ruumiillistuneen hyveen, joka ilmenee ihmisen olemuksessa ja asennossa: ”Pää on aina kumartunut ja katse kiinnitetty maahan hetkipalveluksissa, kappelissa, luostarissa, puutarhassa, tiellä, pellolla – missä vain munkki istuu, kävelee tai seisoo” (7:63).

Kristuksen soturit

Benedictuksen tekstissä munkit vertautuvat Kristuksen sotureihin, jotka suorittavat omaa sotapalvelustaan kamppailemalla yötä päivää alati väijyviä sielun vihollisia vastaan, puolustamalla roomalais-kristillistä elämäntapaa erilaisilta harhaopeilta ja tietenkin myös tarjoamalla asukeilleen ja vierailleen suojaa barbaarien hyökkäyksiltä ja väkivaltaisuuksilta. Benedictuksen sotureille oli määrätty yksi asemapaikka; heidän tuli sitoutua koko elämäkseen yhteen luostariin. Myöhemmin Kristuksen soturien perilliset tarttuivat itse aktiivisesti aseisiin ristiretkille lähtiessään. Valistusajattelijoista esimerkiksi Rousseau, jolla oli omakohtaista kokemusta sekä katolisesta että protestanttisesta militarismista, suomi Émilessä kovin sanoin kristillisen kirkon harjoittamaa väkivaltaa ja sen tympeää tietämättömyyttä ja suvaitsemattomuutta. Hän tarjosi tilalle yksilön omatunnon ohjaamaa luonnon ja sydämen uskontoa – ihmisen oman henkisen puutarhan ahkeraa viljelyä – ja sai päällensä sekä katolisen että protestanttisen kirkon vihat Pariisissa ja Genevessä.

Myöhäismodernille ihmiselle Benedictuksen sääntö on esimerkki varhain koetellusta kolmannen tien etsimisestä: yrityksestä yhdistää henkisen elämän viljely sekä työn ja sosiaalisen elämän velvoitteet, yksilöllinen ja yhteisöllinen hurskaus. Meille haastavinta ja kiehtovinta on tällaiseen henkiseen harjoituksen kuuluva säännöllisyys – tietyn rutiinin tai rituaalin noudattaminen – ja harjoitellun elämäntavan vähittäinen sisäistäminen. Teoksen johdannossa toinen toimittaja, Maiju Lehmijoki-Gardner, rinnastaa Benedictuksen tekstin nykyaikaiseen johtamiskulttuuria koskevaan keskusteluun ja antaa ymmärtää, että meillä olisi Benedictukselta paljon oppimista organisaatioiden ja yhteisöjen hoitamisessa.

***

Kirjoittaja on keskiajan elämänmuodoista ja omaelämäkerroista kiinnostunut yleisen kirjallisuustieteen dosentti