Kirjassa on hyvin erilaisia aiheita, se on ”kimara”, sarja erilaisia nuijan kopautuksia ja erilaisia vaiheita Riitta Uosukaisen elämästä. Kirjassa kerrotaan elävästi mm. politiikasta ja siihen liittyvästä vallasta, virallisista tilaisuuksista ja puheista, sivistyksestä ja naisten elämästä. Kerronta in itsekriittistä, mutta saadut kiitoksetkin on huomioitu.

Riitta Uosukaisen kirjan aihealueet ovat valta, sivistys ja intohimo.
Kirjan kappaleet ovat itsenäisiä, ja ne on tarkoitettu luettavaksi lukijan haluamassa järjestyksessä. Lukija voi itse päättää. Kuitenkin Riitta Uosukainen on rakentanut kirjan kokonaisuudeksi, jossa osat tukevat toisiaan. Uosukainen uskoo suomalaiseen kulttuuriin ja sen puolesta hän yhä taistelee. Kirjailijan tyyli on rytmikästä, ja sanavalinnat ovat tunnetusti reheviä. Lukeminen sujuu ja asiat on helppo ymmärtää.

Kirja alkaa lapsuuden muistoilla, joihin on liittynyt voimakkaat ja vahvat valinnat kirjoittajaan vaikuttaneista raamatun kohdista. Riitta Uosukainen pohtii ja erittelee filosofisesti näkemystään omasta elämänkaarestaan, johon on mahtunut paljon yhteiskunnallisesti tärkeää työtä. Erilaiset elämän jaksot ovat seuranneet toistaan opettajan työstä puhemiehen vastuun kantamiseen. Kirjoittaja on pohtinut monesti elämässään eettisiä arvoja. Hänen vakaumuksensa on ollut, että oikeiden ratkaisujen taustalla on ihmisen omatunto, joka tosin vaatisi välillä ”rapsutusta” pysyäkseen hereillä ja herkkänä.

Riitta Uosukainen pohtii nykyajan sankareita, heidän voittojaan ja kaatumistaan. Hän kirjoittaa, että on helppo vaatia yhteiskunnallista avoimuutta ja vuorovaikutteista keskustelua, mutta käytännössä noiden periaatteiden toteuttaminen on vaikeaa. Omassa työssään Riitta Uosukainen on törmännyt usein politiikan uskottavuusongelmaan, johon hän on joutunut myös ottamaan kantaa. Hän toteaa, että joskus on ollut vaikea hahmottaa faktan ja fiktion välistä eroa. ”Vauhti käy yhä hurjemmaksi; media vie ja poliitikot vikisevät, vaikka he ovat itse heittäytyneet tuon tanssin pyörteisiin, vieläpä maksaneet siitä.”

Riitta Uosukainen suomii myös hallintokoneistoa ja akateemista maailmaa, johon hänellä on ollut aitiopaikan näkyvyys ministerinä ja puhemiehenä ollessaan. ”Epäeettinen kieroilu, oman edun tavoittelu, lehmänkaupat ja akateemiset siltarummut kiihdyttävät vieläkin.”
Riitta Uosukaisen kielikuvat ovat reheviä ja mielikuvia nostattavia.

Kappaleessa ”Politiikan kieli peittää ja paljastaa” Riitta Uosukainen esittää mielenkiintoista pohdintaa kielestä, sanoista ja ihmisistä niiden takana. Hän pohtii politiikan kieltä, hän näkee siinä dualismia niin, että se sekä peittää että paljastaa. Taitava poliitikko ottaa toiset ihmiset huomioon, taitamaton voi ”tuhota” kielellään. Politiikassa valta perustuu puheeseen.

Kieli on kehittynyt ajattelun välineeksi, jolloin se on myös vallan kanava. Kielen olemus voi olla viehättävä, jos puhuja osaa ilmaista sillä myönteisesti itseään. Toiset osaavat käyttää hyvää kieltä (persoonansa mukaan), toiset käyttävät liian usein kapulakieltä, ”joka ei sano mitään ja josta ei saa kiinni”. ”Politiikan kentällä voi kuulla paljon niitä, jotka puhuvat vimmatusti mutta eivät sano mitään.” Riitta Uosukaisen oma kielenkäyttö on mehevää ja ilmeikästä, hänen sanavarastonsa on runsas, siitä olkoon esimerkkinä seuraava lähes kapulakielinen lainaus: ”Faktaverkkoon voi tukehtua yhtä lailla kuin hämärien mielikuvien seitteihinkin.” Riitta Uosukainen arvelee itse, ettei häntä ole aina hyväksytty politiikassa osittain hänen kielensä vuoksi, koska hän ei ole aina alistunut käyttämään ”valtarakenteen tyypillistä, paperinmakuista jorinaa”.

Herkullista luettavaa kirjassa on Riitta Uosukaisen karjalan murteella kirjoitettu muutaman sivun pituinen puhe, jonka hän piti Murremankeli-seminaarissa. Sitä lukiessa huomaa, ettei kirjoittaja ole menettänyt heimojuuriaan, sillä niin luontevasti murteen käyttö häneltä sujuu. Jos joku ei vielä tiedä tai hallitse ”small talkin” perusteita, niin tässä vaiheessa viimeistään se asia selkenee. Small talkin sananvaihdon peruspilarit karjalan murteella ovat seuraavat: ”Kuka sie oot? Mist sie tuut? Mitä siul o kassissais? Siinähä ne o smooltookin eli seurapuhhee avvaukset.”

Loppupuolella kirjaa Riitta Uosukainen käsittelee naisten asemaa kirjallisuuden valossa 1800-luvun puolelta Minna Canthin ajoista lähtien, esitellen mm. epäkohtia, tasa-arvon kehitystä, työoloja, palkkausta, lapsen saantia, koulutusta jne. Naisten kehittymisprosessi oman elämänsä hallitsijaksi on ollut pitkä tie, joka ei ole vieläkään lopussa. Suomessa asiat ovat parantuneet, mutta maailmanlaajuisesti on vielä paljon, paljon tehtävää. Naisten ja miesten välisiä suhteita, erotiikkaa ja rakkautta käsitellään kirjassa 1900-luvun vaihteen ja alun kirjallisuuden valossa mielenkiintoisesti ja ajan virtauksia seuraten. Yhteiskunnalliset epäkohdat, köyhyys ja oppimattomuus nousevat myös tässä yhteydessä esille. Nykykirjallisuutta siteerataan näiden samojen aiheiden tiimoilta.

Kirjaan valitut valokuvat esittävät kirjoittajan elämäntarinaa. Lapsuuden kuvissa on samat sirkeät silmät ja sama avoin hymy kuin aikuisenakin. Valokuvienkin kautta välittyy Riitta Uosukaisen nuorekas ja aina huoliteltu olemus sekä reipas, mutta samalla arvokas esiintyminen, joka on kaikille suomalaisille tuttu ja pysynee tuttuna vielä pitkään. Valokuvat ovat mielenkiintoinen katsaus ministerin ja puhemiehen työhön. Ne laajentavat Riitta Uosukaisen henkilökuvan kehyksiä. Kuvat kertovat monenlaisista tilaisuuksista poliittisen uran varrelta, niissä on tuokiokuvia tapahtumista, joissa on ollut mukana niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin vaikuttajia. Tavallinen kansalainen pääsee niistä osallisiksi vain valokuvien kautta. Valokuvissa olisi saanut olla vuosiluku ja paikka useammin.

Kirjan lopussa Riitta Uosukainen tiivistää erään elämänohjeensa ja kirjoittaa, että tämän kirjan tavoite on tukea ihmisiä esimerkiksi olemaan sen ikäisiä, kuin he ovat ja elämään sen mukaisesti. ”Elämä ei tule uusintana. Siksi on hyvä syventyä siihen, mikä on meneillään.”