Nuorten tulkintoja sukupuolisesta häirinnästä

Sanna Aaltosen väitöskirja Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä on melkoisen jykevä ja järkälemäinen opus. Toisin kuin monet muut vastaavanlaiset tiiliskivet, Aaltosen teos ei ole kuitenkaan raskasta luettavaa, vaan päinvastoin erittäin miellyttävää ja jouhevaa - melko arasta aiheestaan huolimatta. Aaltonen on tutkinut yhdeksäsluokkalaisten tyttöjen ja poikien käsityksiä ja kokemuksia sukupuolisesta häirinnästä. Sukupuolisen häirinnän hän määrittelee ”yksipuoliseksi ja ei-toivotuksi huomioksi, joka perustuu sukupuoleen ja joka saa kohteen tuntemaan itsensä noloksi, pelokkaaksi, loukkaantuneeksi tai vihaiseksi”.

Aaltonen, Sanna: Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä. Yliopistopaino, 2006. 482 sivua. ISBN 951-570-690-4.

Sanna Aaltosen väitöskirja Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä on melkoisen jykevä ja järkälemäinen opus. Toisin kuin monet muut vastaavanlaiset tiiliskivet, Aaltosen teos ei ole kuitenkaan raskasta luettavaa, vaan päinvastoin erittäin miellyttävää ja jouhevaa – melko arasta aiheestaan huolimatta. Aaltonen on tutkinut yhdeksäsluokkalaisten tyttöjen ja poikien käsityksiä ja kokemuksia sukupuolisesta häirinnästä. Sukupuolisen häirinnän hän määrittelee ”yksipuoliseksi ja ei-toivotuksi huomioksi, joka perustuu sukupuoleen ja joka saa kohteen tuntemaan itsensä noloksi, pelokkaaksi, loukkaantuneeksi tai vihaiseksi”. Tutkimuksen keskeisin kysymys on, ”mikä nuorten mielestä on sukupuolista häirintää ja mikä ei ole sitä”. Oleellista Aaltosen tutkimuksessa onkin erilaiset rajanteot eli keinot, joiden avulla nuoret määrittelevät tietyt teot häirinnäksi ja tietyt ei-häirinnäksi.

Tutkimusaineistonsa Aaltonen on kerännyt eräällä anonyymillä helsinkiläisellä yläasteella antamalla oppilaille ainekirjoitustehtävän kyseisen aiheen tiimoilta. Lisäksi hän on haastatellut vapaaehtoisia oppilaita. Ainekirjoitukset jakautuivat puoliksi tyttöjen ja poikien välillä, mutta haastatteluihin osallistui vain kolme poikaa siinä missä vapaaehtoisia tyttöjä oli 20. Tämä lienee yksi syy siihen, miksi kirja painottuu lähes pelkästään tyttöihin kohdistuvaan häirintään. Aaltosen käyttämät tutkimusmetodit toimivat mallikkaasti ja täydentävät toisiaan hyvin. Paikoitellen hän esimerkiksi esittää haastatteluissa syventäviä ja hedelmällisiä kysymyksiä nuorten aineissa esiin nostamien asioiden pohjalta ja antaa nuorten pohtia aiemmin kirjoittamiaan mietteitä vielä hieman pidemmälle.

Yksi syy siihen, miksi Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä -kirja on niin helppolukuinen ja helposti lähestyttävä on varmasti se tapa, jolla Sanna Aaltonen kuvaa tutkimuksentekoprosessiaan. Hän esittää lukijalle selväsanaisesti omat tutkimustavoitteensa, metodologiset valintansa ja erilaiset tutkimuksen aikana ilmenneet ongelmat. Tutkimuksen kulkua hän selittää tarkasti sekä kirjan varsinaisessa tekstissä että kiitettävän runsaissa liitteissä. Lukija pystyy hahmottamaan koko tutkimusprosessin aina aineiston valinnasta ja keruusta kirjoitus- ja analyysivaiheeseen asti. Tutkimusta voisi täten sanoa käytännönläheiseksi ja yleistajuiseksi – se välttää ylenpalttista korkealentoista teoriaa ja keskittyy olennaiseen eli käsissä olevaan tutkimukseen ja sen aineistoon. Luettavuutta lisäävät eittämättä myös runsaat aineistoesimerkit.

Sanna Aaltosen tutkimus tukeutuu sosiologian lisäksi mm. feministiseen tutkimukseen sekä nuoriso- ja tyttötutkimukseen. Aaltosen ote onkin ehdottomasti selkeän feministinen, sillä teoksen katsantokanta on valtarakenteita ja itsestäänselvyyksinä pidettyjä tulkintoja kyseenalaistava. Tutkimuksessa on mukana selvä pyrkimys muutokseen ja vaihtoehtoisten ajatustapojen esiintuomiseen. Aaltonen pohtii paljon myös toimijuutta eli esimerkiksi sitä, millaisia mahdollisuuksia tytöillä on ottaa aktiivinen rooli häirintätilanteissa.

Aaltosen tutkimusaineistossa nousevat esiin varmasti meille jokaiselle valitettavan tutuilta kuulostavat tavat selitellä (erityisesti tyttöjen ja naisten kokemaa) sukupuolista häirintää. Aaltosen mukaan ”on olemassa laaja kulttuurinen varanto hyväksyttyinä pidettyjä selontekoja, jotka voidaan ottaa käyttöön nimenomaan häiritsijän puolustamiseksi, häirinnän oikeuttamiseksi ja vastuun jakamiseksi tekijän ja kohteen välillä”. Häiritsijää saatetaan puolustaa esimerkiksi toteamalla, että ”pojat ovat poikia” eivätkä he voi luonnolleen ja hyrrääville hormoneilleen mitään. Myös häiritsijän humalatila nähdään tekoa lieventävänä, koska humalassa tämä ”ei pysty tajuamaan, mitä on tekemässä”. Häirinnän kohteeksi joutunutta tyttöä taas syyllistetään esimerkiksi liian paljastavasta pukeutumisesta, itsensä humalaan juomisesta tai väärissä paikoissa (yksin) liikkumisesta. Toisaalta nuorten kirjoituksissa ja puheissa nousee esiin myös ilahduttavia vastadiskursseja ja paikkoja, joissa sukupuolesta neuvotellaan ja perinteisiä käsityksiä haastetaan melko radikaalistikin.

Keskeistä tutkimustuloksissa on mielestäni se, että nuorten tulkinnat sukupuolisesta häirinnästä vaihtelevat tilanteittain. Häirintää ei aina mielletä kielteiseksi, vaan se voi määrittyä eri tavoin siitä riippuen, kuka tekijä on ja missä tilanteessa tai tilassa se tapahtuu. Komean, oman ikäisen pojan suorittama pyllyn läpsäisy diskossa saattaa tuntua tytöstä vain mukavalta ja imartelevalta, mutta aikuisen tai humalaisen miehen huutelut tai lähestymisyritykset kadulla tulkitaan yleensä aina negatiivisiksi.

Aaltosen tutkimus esittää monia mielenkiintoisia ja tarkkaavaisia huomioita nuorten elämänpiirin ja arjen sukupuolittuneisuudesta. Se osoittaa, että kiusaamista ja häirintää – ja nuorten elämää laajemminkin – tulisi tarkastella aina sukupuolisensitiivisesti. Vaikka kaikki häirintä ei toki olekaan sukupuolista, sukupuoli määrittää silti vahvasti sitä, miten häirintä ja sen toimijat ja kohteet määritellään ja tulkitaan. Lisäksi myös etnisyys näyttäisi kietoutuvan merkittävällä tavalla häirinnän määrittelyyn, sillä nuorten kommenteissa ulkomaalaisuus (jota ei usein määritellä tarkemmin) esitetään usein melko rasistisillakin tavoilla ja ulkomaalaiset (pojat) leimataan helposti potentiaalisiksi häiritsijöiksi.

Jokaisen opettajan ja muidenkin nuorten kanssa työskentelevien henkilöiden tulisi lukea tämä kirja. Se auttaa havaitsemaan ja hahmottamaan nuorten keskuudessa tapahtuvaa häirintää ja antaa myös rohkeutta puuttua siihen. Kirjan lopussa Aaltonen pohtii vielä erikseen, miten sukupuolista häirintää voisi käsitellä koulussa ilman syyttelyä ja pelottelua ja siten, että käsittely ei jähmettyisi stereotyyppisiin ahdistaviin sukupuolirooleihin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *