Maantieteen rannoilla, tiedepolitiikan saaristossa – Akateemikko Olavi Granön elämä on melkoinen opus: kovakantinen ja 453-sivuinen. Näyttää siltä, että kirjan muodossa ja ulkoasussa on tietoisesti pyritty samankaltaisuuteen Allan Tiitan Sinisten maisemien miehen (2011) kanssa, joka kertoo akateemikon isän, J. G. Granön, tutkijantiestä. Kirjat näyttävät kaksosilta; toisen sävy on vihertävänharmaa ja toisen sinertävänharmaa.

Aloitteen Olavi Granön (1925-2013) elämäkertateoksen kirjoittamiseksi teki akateemikon puoliso Eeva Granö kohta miehensä kuoleman jälkeen. Tyttärensä Anna-Maarian kanssa hän jakoi muistojaan ja luovutti aineistoja kirjoittajien käyttöön, mutta valitettavasti hän ei ehtinyt nähdä kirjaa valmiina. Teoksen saatesanoissa elämäkertatyöryhmän puheenjohtaja, professori Riitta Pyykkö, kiittää heidän lisäkseen niitä lukuisia henkilöitä ja laitoksia, jotka ovat myös auttaneet hankkeen edistymistä ja teoksen muotoutumista eri tavoin. Paljolti talkootyönä tehty kirja on osittain rahoitettu Olavi Granön muistokeräyksen tuotoilla. Hanketta ovat tukeneet myös A. ja T. Mattilan säätiö ja Turun Yliopistosäätiö.

Pyykkö luonnehtii Olavi Granötä henkilöksi, joka ei tehnyt suurta numeroa itsestään, mutta hänellä oli luontainen ja kunnioitusta herättävä auktoriteetti. Tuohon kunnioitusta herättävään auktoriteettiin sain itsekin tutustua keväällä 1995, kun kirjoitin artikkelin ”Kaksi sukupolvea Turun yliopistossa: J. G. Granö ja Olavi Granö” yliopiston 75-vuotisjuhlakirjaan. Niinpä koen kunnia-asiakseni saada esitellä ja arvostella Maantieteen rannoilla, tiedepolitiikan saaristossa – Akateemikko Olavi Granön elämä -teoksen Agricola – Suomen humanistiverkossa.

Kirja koostuu viidestä artikkelista. Kolme niistä on yli satasivuista ja käsittelee laajoja aihepiirejä. Kaksi lyhyempää artikkelia koskee kumpikin suppeampaa, mutta keskeistä teemaa. Kirjan aloittaa tiedetoimittaja, tietokirjailija ja Turun yliopiston entinen tiedottaja Timo Niitemaa laajalla artikkelillaan ”Suomalaisen tieteen voimahahmo”. Hän antaa yleiskuvan Olavi Granöstä yksityishenkilönä, maantieteilijänä ja opettajana, Turun yliopiston kanslerina sekä tiedehallinnon toimijana. Muut kirjoittajat syventävät Niitemaan antamaa kuvaa omien aihepiiriensä osalta.

Toisen laajan artikkelin, ”Maantieteen moniottelija”, on laatinut Turun yliopiston maantieteen professori Jukka Käyhkö. Hän keskittyy OG:n kirjalliseen tuotantoon sekä merkitykseen maantieteen tutkijana ja opettajana. Kolmannessa pitkässä artikkelissa, ”Tiedepolitiikka, tieteen institutionaaliset rakenteet ja operaatio Suomi-yliopisto” oppi- ja aatehistoriaan erikoistunut tietokirjailija Timo Tarmio paneutuu syvemmälle Olavi Granön keskeiseen rooliin suomalaisen tiedehallinnon ja -politiikan murroksessa. – Varsinkaan laajoissa kirjoituksissa ei edestakaisia ajallisia siirtymiä ole voitu välttää.

Ensimmäisessä lyhyessä artikkelissa Turun yliopiston entinen rehtori ja kulttuurihistorian professori, Keijo Virtanen, kirjoittaa aiheesta ”Olavi Granö kanslerina”. Teoksen päättää Turun Yliopistosäätiön pitkäaikainen asiamies, kanslianeuvos Pekka Kanervisto artikkelillaan ”Olavi Granö ja Viro”.

Kaikilla kirjoittajilla on persoonallinen ilmaisutapa ja esitystyyli. He antavat kiitosta ja tunnustusta Olavi Granön toiminnalle, mutta ilmaisevat siitä paikoin myös harkittuja arvioita. Artikkelit ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, eikä niiden päällekkäisyyksiä ole karsittu. – Tässä esittelyssäkään en ole päällekkäisyyksiltä välttynyt.

Kirjan artikkelit osoittavat, että Olavi Granöstä oli moneksi. Hän oli arvostettu maantieteen tutkija, tieteenfilosofi, tiedekeskustelija, suomalaisen tiedepoliittisen järjestelmän rakentaja, Suomen Akatemian kehittäjä, yliopistoinstituution puolustaja, tiede- ja tutkimushankkeiden ideoija ja organisaattori, Saaristomeren ja merenkulun tutkimuksen kehittäjä sekä ympäristönsuojelun pioneeri. Tärkeää osaa hänen toiminnassaan merkitsi myös omistautuminen J. G. Granön tieteellisen perinnön vaalimiseen.

Varsinaisen tekstin lisäksi Käyhkön ja Tarmion artikkeleissa on myös tekstiin liittyviä vaihtelevan kokoisia tietolaatikoita. Niitä kehystää kartta Porvoon saaristosta, missä Granön perheen kesänviettopaikka sijaitsi Tirmossa. Sama kartta on taustalla kirjan kannessakin. Lisäksi Käyhkön artikkelissa on useita karttoja Granön julkaisuista.

Teoksen ulkoasusta vastaa Hanna Oksanen. Kansikuvaan hän on hauskasti yhdistänyt suuret vihreät nimikirjaimet OG, kartan Porvoon saaristosta sekä valokuvan nuoresta tutkijasta väitöskirjansa maisemissa. Kunkin artikkelin alussa on suuri tekstin aihepiiriin liittyvä kuva OG:n elämästä. Idea on hauska, ja kuvat ovat jokseenkin samaa tummaa vihreän sävyä kuin kannen nimikirjaimet. Sävy tuntuu kertovan, että kuvien tapahtumat ovat jo menneisyydessä. Erityisen hauska on Jukka Käyhkön ”Maantieteen moniottelija” -artikkelin alkukuva Granöstä kiipeilemässä rantatörmällä.

Erilaisia kuvia on teoksessa puolitoista sataa. Osa on mustavalkoisia ja värivalokuvia, osa julkaisujen kansia, lehtileikkeitä ja graafisia esityksiä. Kirjassa on sekä arkielämässä napattuja luontevia otoksia että virallisia tilaisuuksia dokumentoivia jäykkiä miesvaltaisia kuvia. Kaikkien kuvien koko ei näytä kovin harkitulta. Harmi myös, ettei jokaisen otoksen kuvausaikaa eikä kaikkien kuvien henkilöiden nimiä mainita. Sitä paitsi yhden kuvan ajoitus näyttää olevan vuosikymmenen verran myöhäinen. Useimmat kuvatekstit ovat kuitenkin ilahduttavan pitkiä ja informatiivisia. Kuvatoimituksesta vastaa Juha Kortesalmi.

Kirjan lopussa on useita liitteitä, mutta niiden laatijaa/laatijoita ei mainita. Ensimmäinen liite on aikajana ”Olavi Granö 1925–2013”, joka täyttää koko aukeaman. Senkin taustana on kartta Porvoon saaristosta. Siihen mahtuvat OG:n iloiset ja ikävät perhetapahtumat, asuinpaikat, koulunkäynti, opiskelu, tutkinnot, opinto- ja tutkimusmatkat, virat ja toimet, yhdistysten jäsenyydet ja kunniajäsenyydet sekä tehtävät toimikunnissa, neuvottelu- ja valtuuskunnissa kuten myös nimitykset akateemikoksi ja Suomalaisen Tiedeakatemian esimieheksi sekä useiden yliopistojen kunniatohtoriksi. Toinen mielenkiintoinen liite, ”Olavi Granön opetus ja hallintovastuut Turun yliopistossa 1959–1994”, osoittaa Granön akateemiset tehtävät Turussa lukuvuosittain. Siitä näkyy muun muassa, että maantieteen apulaisprofessorina ja professorina OG piti 20 lukuvuonna luonnonmaantieteen seminaaria ja luennoi 13 lukuvuonna maantieteen historiaa ja teoriaa.

”Olavi Granön kirjallinen toiminta” on kolmas liite. Se sisältää OG:n vuonna 2008 laatiman ”täydellisen”, 233 nimikettä sisältävän luettelon julkaisuistaan. Tieteellisten kirjojen ja artikkelien lisäksi siinä on kirja-arvosteluja, lehtiartikkeleita, muistokirjoituksia, katsauksia, tieteellisiä uutisia ja puheita vuodesta 1946 lähtien. Luetteloon on lisätty yksi ja yksi 2014 postuumisti ilmestynyt artikkeli. OG:n ”tärkeiksi” merkitsemät julkaisut näkyvät luettelossa lihavoituina. OG:n keskeisistä julkaisuista on Käyhkön artikkelissa neljä graafista esitystä. Näiden murrettu väriskaala on tyylikäs, mutta sen lukeminen tuottaa vaikeuksia puutteellisesta värinäöstä kärsiville, ehkä normaalisti näkevillekin. – Kirjan lopussa on vielä henkilöhakemisto mutta ei asia- eikä paikkahakemistoa.

Jokaisesta hyvästäkin teoksesta löytyy jotakin, mikä olisi voitu tehdä paremmin. Mutta lukija antaa erheet tai puutteet anteeksi, jos kirja on harkiten laadittua ja painavaa asiaa, joka kiinnostaa ja koskettaa, niin kuin Maantieteen rannoilla, tiedepolitiikan saaristossa tekee. Tässä tuhdissa teoksessa riittää lukemista pitkäksi aikaa. Siihen kannattaa tutustua vähitellen ja oman kiinnostuksen mukaan.

– Käytän seuraavassa tekstissä Olavi Granöstä useimmiten nimikirjaimia OG, jotka näyttävät kirjan kannessa upeilta. Sitä paitsi monet kutsuivat akateemikkoa tuolla nimellä erotukseksi hänen isästään, jota kutsuttiin JG:ksi.

SUOMALAISEN TIETEEN VOIMAHAHMO

Timo Niitemaa aloittaa näin otsikoidun artikkelinsa luvulla ”Kaikki alkaa Tirmosta”. Tämä Porvoon saaristossa sijaitseva niemi perheen kesäpaikkoineen oli OG:n henkilökohtaisessa elämässä ja tutkimustyössä tärkeä. Maantieteen professori Johannes Gabriel Granön ja hänen puolisonsa Hilman neljäs lapsi Olavi Johannes syntyi Helsingissä toukokuun 27. päivänä 1925, mutta jo ensimmäisen kesänsä hän vietti Tirmossa. Vuosien mittaan poika isänsä kanssa tutki sieltä käsin luontoa, kalasti sekä keräsi sieniä ja marjoja. Hän seikkaili yksinkin saarissa ja rannoilla saaden niiltä myöhemmin innoituksen useisiin tutkimuksiin. – Kannattaa muistaa, että myös Olavin äiti oli maantieteilijä.

Olavi oli vuoden ikäinen perheen muuttaessa vuonna 1926 Turkuun, kun J. G. Granö ryhtyi hoitamaan Turun yksityisen yliopiston maantieteen professuuria. Poika kävi kaupungissa koulunsa ja suoritti ylioppilastutkinnon sotakeväänä 1944. Niinkin arkinen asia kuin laktoosi-intoleranssi pelasti hänet silloin sotapalvelukselta. Tuolloin vaivaa ei vielä osattu diagnosoida, mutta kutsunnoissa todettiin Olavin olevan ”liian kalpea ja kevyt”.

Syksyllä Olavi aloitti opintonsa Turun yliopiston luonnontieteellisessä tiedekunnassa kasvitiede pääaineenaan. Kun isä palasi maantieteen professoriksi Helsingin yliopistoon 1945, myös Olavi siirtyi sinne jatkamaan opintojaan. Samalla hän alkoi suuntautua enemmän maantieteeseen ja otti vielä geologian ja paleontologian oppiaineekseen. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän suoritti maantiede pääaineenaan. Joulukuussa 1949 hänen tutkielmansa Saaristorannikon maantieteellinen vaihettuminen ja vyöhykkeisyys Porvoon – Pernajan alueella valittiin vuoden parhaaksi maantieteen pro gradu -tutkielmaksi. – Se oli ensimmäinen Tirmon ympäristön innoittama tieteellinen työ. Myös 1953 valmistuneen väitöskirjan, Natur und Wissenschaft and der Schärenküste vor Porvoo in Süd-Finnland, aihe oli sieltä peräisin. Kirja painettiin 1955 Suomen Maantieteellisen Seuran Fennia-sarjassa. Filosofian tohtorin arvon Olavi Granö sai 1957.

Tulevan puolisonsa, maantieteen opiskelija Eeva Kalevan, Olavi tapasi vuonna 1948 ylipiston piirustussalissa, kun hän ohjasi maantieteen kurssiassistenttina opiskelijoiden piirustusharjoituksia. Vuonna 1953 nuoret menivät naimisiin. Neljä lasta toi perheen elämään iloa ja onnea, mutta heidän myötään tuli myös suurta surua, joka oli murtaa Eeva-äidin ja kosketti syvästi myös Olavi-isää. Ensimmäinen lapsi, Matti, syntyi keskosena 1956 ja menehtyi pian; Hannu syntyi 1958 ja jäi 1974 keskikoulun päätöstilaisuudesta palatessaan kuorma-auton alle ja kuoli saamiinsa vammoihin; 1964 syntyneellä Leenalla todettiin Down-syndrooma, jonka vuoksi hän päätyi hoitokotiin. Vuonna 1967 syntyi vielä Anna-Maaria, joka auttoi muisteloillaan kirjan artikkelien kirjoittajia.

Niitemaa toteaa useiden ystävien ja kollegojen kertoneen, että Hannun menehtymisen jälkeen OG:tä oli lähes mahdotonta saada puhumaan henkilökohtaisista asioistaan tai tuntemuksistaan. Akateemikko ei myöskään jättänyt jälkeensä tekstejä, joissa hän olisi niistä kertonut. Siitä, etsikö hän joskus apua korkeammalta taholta, emme tiedä. Kotona ja koulussa hän oli omaksunut peruskristillisen maailmankatsomuksen ja säilytti sen koko ikänsä. Niitemaa luonnehtii OG:n suhdetta uskonasioihin hartaaksi mutta samalla hiukan tiedemiesmäisen epäileväksi.

OG:n julkiselle toiminnalle ja tutkimukselle voi löytää vaikutteita ja merkityksiä varhaisvuosilta ja suvusta. Hänen luontevuutensa ihmissuhteissa juontanee juurensa lapsuudenkotiin ja kouluun, missä arvostettiin hyviä käytöstapoja ja sivistystä. Jo kouluiässä hän solmi helposti ystävyyssuhteita, jotka säilyivät vuosikymmeniä. Toisaalta kielteistenkin kohtaamisten jäljet saattoivat säilyä pitkään. Kotona Olavi kasvoi sekä isänmaallisuuteen että kansainväliseen ilmapiiriin. Ylioppilaskunnassa hän hoiti yhteisiä asioita opintovaliokunnan jäsenenä ja opintoneuvojana sekä osallistuen luonnontieteiden opiskelijayhdistyksen toimintaan. Hän oli myös 1945 ylioppilaskunnan edustajana tiedepoliittisessa työryhmässä, jota sanottiin ”juntaksi”. Sitten piirit vain laajenivat.

Isän esimerkki ja lapsuuden kesien ympäristö lienevät vetäneet Olavin maantieteen pariin. Myös kiinnostus Viroa ja virolaisia kohtaan oli isän peruja. Äidinisä, merikapteeni Isak Ekholm puolestaan istutti kiinnostuksen merenkulkuun sekä sen tutkimukseen ja koulutukseen. Hänen vaikutuksensa näkyi myös OG:n innossa toimia Saaristomeren tutkimuslaitoksen ja Merenkulkualan koulutus- ja tutkimuskeskuksen hyväksi. Kiinnostus siirtolaisia ja Siirtolaisinstituuttia kohtaan näyttää nousseen isänisän, Johannes Granön toiminnasta Venäjän aikana suomalaisten ja inkeriläisten siirtolaisten ja karkotettujen pappina Omskissa, Siperiassa. – Joitakin valintoja saattoi ohjata pelkkä sattuma tai se, että OG oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Mutta lahjakkuutta sekä taitoa neuvottelijana ja sovittelijana menestyminen on kuitenkin vaatinut.

ASSISTENTISTA PROFESSORIKSI

OG:n yliopistonopettajan ura alkoi Helsingin yliopistossa jo opintojen loppuvaiheessa. Hän toimi maantieteen ylimääräisenä assistenttina 1948–1950 ja vt. assistenttina 1951–1952. Vuonna 1950 hän toimi myös Kööpenhaminan yliopistossa tutkimusassistenttina. Vuosina 1954–1957 hän työskenteli Helsingin Kauppakorkeakoulun talousmaantieteen assistenttina. – Akateemisten tehtävien välillä OG oli 1952–1954 toimittajana Otavan kustantamossa, ja 1952–1956 hän hoiti Suomen Maantieteellisen Seuran julkaiseman aikakauslehti Terran toimitussihteerin tehtäviä. Vuonna 1954 hänet nimitettiin Suomen Kartaston uuden laitoksen toimitussihteeriksi.

OG oli 33-vuotias, kun hänet nimitettiin maantieteen apulaisprofessoriksi Turun yliopistoon joulukuussa 1958. Vuoden verran hän kulki viikoittain Helsingistä Turkuun ”matkalaukkuprofessorina” hoitamaan tehtäviään, kunnes perhe muutti Turkuun. Ilmeisesti häneen oltiin tyytyväisiä, sillä kevään 1961 hän sai toimia professori Oiva Turpeisen sijaisena, ja vuoden 1962 alusta lähtien hänet määrättiin hoitamaan vasta perustettua maantieteen toista varsinaista professuuria. Tähän virkaan OG nimitettiin kutsuttuna, ilman viranhakumenettelyä, toukokuussa 1962. Kauaskantoisen virkaanastujaisluentonsa hän piti helmikuussa 1963. OG hoiti professorin virkaa 26 vuotta ja jäi siitä eläkkeelle 1988. Vuosina 1984–1994 hän toimi yliopiston kanslerina. Tämän tehtävän hän koki erityisen merkitykselliseksi siksi, että hänen isänsä oli toiminut samassa tehtävässä.

Turun yliopistossa OG ehti vuosien varrella luennoida monista aihepiireistä; näitä olivat mm. luonnonmaantiede ja sen erikoismenetelmät, rannikkomaantiede, kartografia, geomorfologia, klimatologia ja biogeografia. Ulkomaanmatkat taas innoittivat häntä luennoimaan eri maiden maantieteestä. Oppilaille OG:n johtamat opintoretket ulkomaille jäivät lähtemättömästi mieleen. 1970-luvulla OG alkoi luennoida maantieteen historiasta ja teoriasta ja jatkoi rakkaasta aiheesta eläkkeelle jäämiseensä asti. Hoitaessaan tiedehallinnon ja -politiikan tehtäviä Helsingissä hän keskitti opetuksensa torstaihin, perjantaihin ja lauantaihin. 1980-luvulla akateemikosta tuli opiskelijoiden keskuudessa eräänlainen instituutio, joka puhui niin isoista asioista, ettei niitä välttämättä ymmärretty.

Kahden oppilaan, Leena Laurilan ja Sanna Mäen, mielestä OG vaikutti opettajana alkuun melko etäiseltä. Mutta kun häneen tutustui hieman paremmin, hän osoittautui hyvinkin läsnä olevaksi ja kiinnostuneeksi opiskelijan pulmista. Markku Roto puolestaan kertoo olleensa yksi OG:n ”lempioppilaista”, joille opettajalla oli aina aikaa ja joille hän mielellään avasi maantieteellisiä filosofioitaan. Professori saattoi toisaalta vaikuttaa kärsimättömältä ja ylimieliseltäkin, sillä hän sanoi näkevänsä opiskelijasta viidessä minuutissa, onko tässä menestymisen ainesta.

ELÄMÄ TIEDEHALLINNON JA -POLITIIKAN PIIRISSÄ

Samaan aikaan kun OG aloitteli yliopistouraansa, hän päätyi myös tiedehallinnon piiriin. Hän oli 32-vuotias, kun hänet pyydettiin 1957 vuosikymmen aikaisemmin perustetun Suomen akatemian luonnontieteellisen toimikunnan sihteeriksi. Englannista lähtenyt toimikuntajärjestelmä oli voimassa jo muissa Pohjoismaissa, ja OG kävi heti Ruotsissa tutustumassa siihen. Toimikunnan sihteerinä OG toimi kaikkiaan seitsemän vuotta. ”Matkalaukkuprofessorista” tuli ”matkalaukkutiedehallintomies”, kun perhe muutti 1962 Turkuun. Hän matkusti joka toinen viikko Helsinkiin hoitamaan hallintotehtäviä, joissa hän koki olevansa pikemminkin opetusministeriön kuin tiedemaailman edustaja.

Urho Kekkonen oli vastustanut Suomen akatemian perustamista ja halusi presidentiksi tultuaan lakkauttaa sen. Hän pystytti 1958 tieteellisen tutkimuksen organisaatiokomitean, johon kuului myös poliitikkoja. Eduskunta hyväksyi kesällä 1961 komitean mietinnön pohjalta laaditun lain tieteellisen tutkimuksen järjestämisestä sekä asetuksen uudesta valtion tieteellisten toimikuntien järjestelmästä. Valtion ote tiedehallinnosta vahvistui vielä, kun opetusministeriöön perustettiin tiedetoimisto. Kuusi uutta toimikuntaa ja niiden yhteinen neuvottelukunta järjestäytyivät vuosina 1961–1964. OG toimi 1960-luvun alussa neuvottelukunnan sihteerinä, ja 1964 presidentti nimitti hänet uuden luonnontieteellisen toimikunnan puheenjohtajaksi. Hänestä tuli myös pääministerin vetämän Valtion tiedeneuvoston jäsen.

Joulukuussa 1964 Kekkonen aiheutti melkoisen hämmingin, kun hän nimitti taiteilija Sam Vannin akateemikoksi ja vaati vanhan akatemian lakkauttamista ja varojen käyttämistä ”tarkoituksenmukaisemmin tieteellisen tutkimuksen ja luovan taiteen edistämiseksi”. Hän asetti työryhmän professori Oiva Ketosen johdolla selvittämään, miten tieteellinen tutkimus ja korkeakouluopetus voitaisiin pitää kansainvälisen kehityksen tasalla. Selvityksen pohjalta saatiin uusi korkeakoulujen kehittämislaki jo vuonna 1966.

OG arvosteli lakia tutkimuksen väheksymisestä opetuksen kustannuksella. Suomen Akatemian historiasta kirjoittaneen Marita Pohlsin mukaan hän käynnisti uuteen Suomen Akatemiaan johtaneen lainsäädäntöprosessin. Vuonna 1967 hänet valittiin tieteellisten toimikuntien neuvottelukunnan puheenjohtajaksi sekä jäseneksi työryhmään, joka valmisteli lakiesitystä tieteellisen tutkimuksen järjestelystä. Vanha akatemia lakkautettiin ja uusi Suomen Akatemia perustettiin 1969 lailla tieteellisen tutkimuksen järjestelystä. Akatemia oli nyt tiedepoliittinen rahoitus- ja ohjausorganisaatio, joka rakentui tieteellisten toimikuntien ja niiden keskustoimikunnan pohjalle. Aikaisemmat 12 akateemikon virkaa korvattiin 15 tutkijaprofessuurilla. Vuonna 1970 OG nousi uuden akatemian ensimmäiseksi esimieheksi ja jatkoi jäsenenä myös Valtion tiedeneuvostossa.

Akatemian tehtäviin kuuluivat myös kansainväliset tiedesuhteet, ja OG vieraili jo 1971 Moskovassa Akatemian valtuuskunnassa. Hän oli kansainvälisten tiedesuhteiden rakentamisessa aktiivinen varsinkin sitten, kun hän sai englannin kielen hallintaansa entistä paremmin. Pohjoismainen yhteistyö oli hänelle kuitenkin läheisintä, ja hän jatkoi sitä akatemiakauden jälkeenkin toimien Pohjoismaiden ministerineuvoston tutkimuskomitean varapuheenjohtajana 1972–1975 ja puheenjohtajana 1976–1978. – Kaikkiaan toistakymmentä vuotta OG toimi tiedehallinnon tehtävissä. Timo Tarmio kertoo tuosta ajasta omassa artikkelissaan vielä tarkemmin.

Presidentti Kekkonen myönsi OG:lle akateemikon arvonimen vuonna 1980. Tämä kruunasi hänen uransa yhtenä suomalaisen tiedehallinnon ja tiedepolitiikan merkittävimmistä uudistajista. Hänen asemansa valtakunnallisena tiedevaikuttajana jatkui edelleen, mutta hän omistautui ennen muuta Turun yliopiston aseman kehittämiseen.

Artikkelinsa lopussa Niitemaa käsittelee vielä muutamia OG:lle tärkeitä aiheita. Hän pohdiskelee mm. rannikkomaantieteen ja tieteen teorian merkitystä OG:lle sekä käväisee tämän suvun jäljillä. Aivan herkullinen on selostus 1970-luvun alussa käydystä Suomen ensimmäisestä ympäristösodasta. Siinä OG oli napit vastakkain vanhan kiistakumppaninsa, Neste Oy:n pääjohtaja Uolevi Raaden kanssa, joka halusi uuden öljyjalostamon Tvärminnen tutkimusaseman lähistölle. Mielenkiintoisia ovat myös kuvaukset kolmesta laitoksesta, Saaristomeren tutkimuslaitoksesta, Merenkulkualan koulutus- ja tutkimuskeskuksesta (MKK) sekä Siirtolaisinstituutista, joiden syntyyn OG vaikutti ja joiden toimintaa hän seurasi eläkkeelle jäämisen jälkeenkin. – Olavi Johannes Granö kuoli 19.4.2013.

MONIPUOLINEN MAANTIETEILIJÄ

Kirjan toisen pitkän artikkelin, ”Maantieteen moniottelija”, on laatinut Turun yliopiston maantieteen professori Jukka Käyhkö. Hän on hoitanut vuodesta 2004 lähtien virkaa, jonka ensimmäinen haltija OG oli. Hän tarkastelee edeltäjänsä kirjallista tuotantoa sekä merkitystä maantieteen tutkijana ja opettajana. Hän esittelee myös tämän käsityksiä maantieteen historiasta sekä tiedepoliittisia ja tieteenteoreettisia näkemyksiä. Käyhkön teksti alkaa suorastaan kaunokirjallisesti ja etenee luistavasti runolliseen loppuun asti.

OG aloitti kirjallisen tuotantonsa jo opiskellessaan 1940-luvulla ja julkaisi kirjoituksiaan seitsemällä vuosikymmenellä suomeksi sekä ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi. Löysin hänen julkaisuluettelostaan myös muutaman viron-, espanjan-, ranskan- ja venäjänkielisen tekstin. OG aloitti julkaisemisen Terrassa pienillä kirja-arvosteluilla ja tiedeuutisilla.

Käyhkö ei ota näitä lyhyitä kirjoituksia eikä myöhempiä konferenssiesitelmiä ja -abstrakteja mukaan neljään graafiseen esitykseensä, joissa hän kuvaa OG:n keskeisiä julkaisuja erittelemällä niitä lukumäärän, julkaisutyypin, temaattisen luokan ja ”tärkeyden” mukaan. Julkaisutyypit ovat tieteellinen, ei-vertaisarvioitu, ammattilehtiartikkeli ja sanomalehtiartikkeli. Temaattiset luokat ovat tiedepolitiikka, merenkulku, J. G. Granön perintö, rannikkomaantiede, luonnonmaantiede, aluemaantiede, maantieteen metodologia/historia, maisemamaantiede ja talousmaantiede.

Jossakin vaiheessa OG on merkinnyt teosluettelonsa yli kahdesta sadasta julkaisusta 46 ”tärkeiksi”. Sitä ei tiedetä, missä mielessä ja kenen kannalta ne ovat olleet tärkeitä. ”Tanskan marskirannikko” (1952) on OG:n ensimmäinen ja ”tärkeäksi” merkitsemä tieteellinen julkaisu. Useimmat tekstinsä OG kirjoitti yksin; yhteisjulkaisuja on vain 29. Peräti 81 julkaisua liittyy tieteentutkimukseen ja tiedepolitiikkaan; rannikkomaantieteen alalta tekstejä on 42; metodologiaa ja historiaa käsittelee 27 sekä J. G. Granön perintöä 25 julkaisua. Alle kymmenen julkaisua löytyy aluemaantieteestä, merenkulusta, luonnonmaantieteestä ja maisemamaantieteestä. Vuonna 2008 ilmestynyt lyhyt historiikki merenkulkualan yhdistyksen alkuajoista jäi OG:n viimeiseksi tieteelliseksi julkaisuksi.

Rannikkomaantiede oli OG:n keskeinen tutkimusalue, josta hän kirjoitti jo 1950-luvulla. Käyhkön mukaan hänen sitä koskevat työnsä kulminoituivat artikkeliin ”Environment and land use in the shore and the coast of Finland” (1999). Sen hän laati yhdessä Markku Roton ja Leena Laurilan kanssa Turun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisusarjaan. Vuonna 2007 Viron maantieteellisen seuran vuosikirjassa ilmestynyt artikkeli ”Coastal Studies in Finland – Reciprocal relations between the coastal environment and institutional structure” kokosi Suomen rannikkomaantieteen ja OG:n oman merkittävän panoksen alaan. – OG on merkinnyt kummankin artikkelin ”tärkeäksi”.

”Rohkeasti yleistäen” Käyhkö erottaa OG:n tuotannossa kuusi noin vuosikymmenen mittaista ajanjaksoa, jotka vaihtelevat intensiteetiltään ja temaattisilta painotuksiltaan. – 1940-luku oli pienten uutisten kautta; 1946–1951 ilmestyi seitsemän julkaisua. – 1950-luku merkitsi meritoitumisvaihetta; 1952–1960 ilmestyi 21 julkaisua, joista seitsemän laajaa työtä, väitöskirja mukaan lukien, liittyi rannikkomaantieteeseen ja merenkulkuun. – 1960-luku oli tiedehallinnon tehtävien vuoksi vertaisarvioitujen töiden suvantovaihetta; 1961–1969 ilmestyi 18 julkaisua. – 1970-luvulla julkaisutahti tiivistyi, niin että 1970–1978 ilmestyi 36 julkaisua tiedepolitiikasta ja maantieteen metodologiasta. 1980-luku merkitsi yhä kasvavan tuotannon kautta; 1979–1989 ilmestyi 56 julkaisua, joista useat koskivat rannikkomaantiedettä ja joukossa oli myös tiedepolitiikkaa. Osa oli yhteisjulkaisuja. – 1990- ja 2000-luku merkitsivät monipuolisten, eri teemoja käsittelevien ammattijulkaisujen ja tiedeartikkeleiden jaksoa; 1990–2008 ilmestyi 96 julkaisua. – Oman aikansa mittareilla OG oli Käyhkön mukaan ”kilpailukykyinen”. Yhteisjulkaisut eivät olleet vielä yleinen käytäntö niin kuin nykyisin. ”Hyvä, parempi, paras tutkija” -tietolaatikossa Käyhkö toteaa:

Hän myös näki ja koki muutoksen tuulet ja käsitteli tutkimuksen evoluutiota vuosikymmenien aikana monissa julkaisuissaan: kuinka taloudellisen hyödyn tavoittelu tieteen avulla ja teknologian kytkeminen tieteeseen synnyttivät soveltavaa tutkimusta ja tuotekehittelyä, ja kuinka muu tutkimus ”jäi” perustutkimukseksi. (s 167)

MAANTIETEEN ASEMA TIETEIDEN JOUKOSSA

Virkaanastujaisluennossaan 6.2.1963 ”Maantieteen asema tieteellisessä tutkimuksessa” OG tarkasteli maantiedettä osana tieteiden kenttää ja korosti sen muuttuvan jatkuvasti. Käyhkön mukaan luento ei yllätä jälkikäteen, kun voi nähdä kokonaiskuvan hänen akateemikon urasta maantieteilijänä sekä varsinkin ajattelijana ja vaikuttajana. OG korosti maantiedettä sekä koulun että yliopiston oppiaineena ja katsoi maantieteen kuuluvan paikkatieteisiin erotukseksi aikatieteistä kuten historiasta ja geologiasta sekä kaikista systemaattisista tieteistä. Hän pohti myös maantieteen eri lohkojen suhdetta naapuritieteisiin.

Käyhkö katsoo, että OG:n kuvaus maantieteestä oli synteesi monien teoreetikoiden metodologisista ajatuksista. Hän toteaa myös, että akateemikon varhaisista mietteistä löytyy yhä maantieteen perusrakenne. Viidellä vuosikymmenellä OG pohti maantieteen metodologiaa ja julkaisi sitä koskevia kirjoituksia, joissa hän kiinnitti huomiota erityisesti maantieteen institutionaalistumisen ja alan tieteellisen sisällön kehityksen vuorovaikutukseen. Sekä OG:n virkaanastujaisluennossa että eräissä myöhemmissä julkaisuissa voi halutessaan nähdä yhteyksiä Thomas S. Kuhnin paradigma-ajatteluun.

Lukija saa Käyhkön esittelystä hyvän kuvan siitä, mitä OG on kirjoittanut maantieteen teoriasta ja suhteesta aluesuunnitteluun, maantieteestä ympäristötieteenä sekä maantieteen asemasta tieteiden ja tiedepolitiikan kentällä. Siitä selviää myös OG:n käsitys maantieteen ytimestä, aluemaantieteen kehityksestä sekä maantieteen kehityksen ulkoisista ja sisäisistä syistä ynnä sisällöistä ja instituutioista. Varsin usein OG palaa julkaisuissaan samoihin teemoihin.

”Maantieteen asema tieteiden kentässä tänään” -tietolaatikossa Käyhkö kirjoittaa maantieteen institutionaalisesta asemasta, jota OG pohti 1985 maantieteen päivillä, ja selvittää, mikä tilanne on nyt. Hän toteaa, ettei vuodelta 2010 peräisin oleva opetus- ja kulttuuriministeriön tieteenalaluokitus tunnista maantiedettä kokonaisuutena lainkaan, vaan maantiede on siinä käytännössä viipaloitu eri aloille. Kuudessa yliopistossa, joissa nyt opetetaan maantiedettä ja tehdään maantieteellistä tutkimusta, oppiala kuuluu eri laitoksiin ja tiedekuntiin. – Kehitys ei liene mennyt ihan OG:n ajatusten mukaan.

J. G. GRANÖN TIETEELLISEN PERINNÖN VAALIMINEN

OG:llä ei ollut aikomusta jatkaa JG:n jalanjäljissä maantieteilijänä tai hallintomiehenä, eikä isä painostanut poikaansa millekään alalle, vaan kannusti tämän omia pyrkimyksiä. OG suuntautui silti maantieteeseen. Muitakin yhtäläisyyksiä isän ja pojan elämäntyöstä löytyy. JG (1885–1956) oli ollut perustamassa Tarton yliopiston maantieteen professuuria 1919–1923 ja toimi Helsingin yliopiston maantieteen professorina 1923–1926 ja 1945–1950. Hän toimi myös Turun yliopiston maantieteen professorina 1926–1944, rehtorina 1932–1934 ja kanslerina 1945–1955. OG puolestaan toimi Turun yliopiston maantieteen professorina 1962–1988 ja kanslerina 1984–1994.

JG:n julkaisuja ilmestyi 54 vuotena ja OG:n julkaisuja 63 vuotena. Kumpikin aloitti luonnonmaantieteilijänä ja keskittyi myöhemmin tieteenfilosofisiin aiheisiin. Isä kartoitti Altain vuoriston geomorfologiaa, ja poika tutki Suomen eteläistä saaristorannikkoa. Isä kiinnostui aluemaantieteen metodologiasta ja maisematutkimuksesta, kun ei enää päässyt Venäjälle tutkimaan. Poika keskittyi tiedepolitiikkaan sekä maantieteen historiaan ja metodologiaan, kun tiedepoliittiset tehtävät veivät ajan empiirisiltä tutkimuksilta. – Kumpikin halusi ymmärtää ja ohjailla maantieteen kehitystä tieteenalana ja oppiaineena.

Melkein koko tieteellisen uransa ajan OG koki tehtäväkseen isänsä tieteellisen perinnön vaalimisen. Käyhkö tarkastelee JG:n elämäntyötä OG:n linssien läpi ja pyrkii hahmottamaan tämän roolia ja merkitystä isänsä töiden näkyvyyden kannalta. Jo JG:n kuolinvuonna 1956 OG laati Terraan hänen bibliografiansa ja 1963 artikkelin isästään tutkimusmatkailijana ja maantieteilijänä. OG rakensi kuvaa isästään nimenomaan maantieteen metodologina ja maisemamaantieteen pioneerina. Koska isä oli jo eläessään maailmalla laajalti tunnettu ja yleisesti tunnustettu Altain glasiaalihistorian tutkijana, ei OG:n kirjoituksilla ollut erityistä merkitystä isän tunnetuksi tekemisessä.

JG saattoi paneutua kirjallisiin töihin muutettuaan 1926 Turkuun maantieteen professoriksi. Jo 1929 ilmestyi teos Reine Geografie: Eine Methodologische Studie mit Beispielen aus Finnland und Estland Suomen Maantieteellisen Seuran Acta Geografica -sarjassa. Teos sai laajaa huomiota Euroopassa, mutta sen vastaanotto oli ristiriitainen. Englanninkielisessä maailmassa vain harva pystyi sitä lukemaan, ja hanke teoksen kääntämiseksi englanniksi jäi kesken. Puhdas maantiede ilmestyi suomeksi 1930.

Vuosituhansien vaihteessa kirjan ympärille syntyi melkoinen innostus, jota OG:n julkaisut vielä lisäsivät. Artikkelissa ”Puhdas maantiede aikansa kuvastimessa” (1998) poika tulkitsee isänsä perintöä ja roolia ajan tieteellisessä keskustelussa sekä teoksen merkitystä maisemamaantieteen kehityksessä. Toisessa, Origin of Landscape Science -kokoelman (2003) artikkelissa OG kuvaa JG:n tutkimusintressien muutosta geomorfologiasta maantieteen metodologiaan; Puhdas maantiede oli juuri tuon muutoksen huipentuma.

YLOPISTONOPETTAJA JA MENTORI

OG opetti maantiedettä yliopistotasolla vuosina 1948–1988. Ensin hän toimi assistenttina Helsingissä ja vuodesta 1958 lähtien Turun yliopistossa maantieteen apulaisprofessorina ennen kuin hänet nimitettiin varsinaiseksi professoriksi. Aluksi OG opetti luonnonmaantiedettä, rannikkomaantiedettä, matemaattista maantiedettä ja kartografiaa. Hän piti myös seminaariharjoituksia. Luento-opetus väheni varsinaisen professuurin myötä vuonna 1962 ja tilalle tulivat syventävät opinnot, seminaarit, erikoiskurssit sekä opintoretket niin kotimaahan kuin ulkomaillekin.

Entisten oppilaiden mukaan OG:n ajatuksenjuoksu vaati pinnistelyä. Opinnäytteiden kirjoittajat kaipasivat konkreettisia neuvoja, mutta professori odotti kirjoittajilta itsenäistä työskentelyä. OG hyödynsi opetuksessaan ajankohtaisia tutkimusteemojaan ja virikkeitä, joita hän sai ulkomaanmatkoilla. Vuodesta 1976 eläkkeelle jäämiseensä asti hän opetti maantieteen historiaa ja teoriaa sekä kirjoitti niistä samaan aikaan julkaisuja.

OG ei uransa aikana ohjannut valmiiksi yhtään väitöskirjaa, ja hänen ainoa virallinen jatkokoulutettavansa siirtyi työelämään kesken väitöskirjan teon. Silti hän oli monille tärkeä henkilö opettajana ja mentorina, joka rohkaisi ottamaan yhteyttä kansainvälisesti tunnettuihin tutkijoihin ja tuki suosituksillaan. Käyhkön näkemyksen mukaan iso osa OG:n vaikutuksesta syntyi luentosaleissa ja kenttäretkillä käydyissä keskusteluissa, mutta niistä ei ole jäänyt näkyviä jälkiä. Käyhkö katsoo myös, että osittain arvailujen varaan jäävät myös OG:n perimmäiset ideat, onnistumisen tunteet tai ammatilliset turhautumisen aiheet.

Artikkeliaan kirjoittaessaan Käyhkö saattoi perehtyä asiaan objektiivisesti, koska OG ja hän eivät olleet erityisen läheisiä kollegoja – olihan OG jäänyt eläkkeelle virastaan jo 1988. Kollegansa uran ja tuotannon kautta hän pääsi tutustumaan myös oman tieteenalansa historiaan, ja monet hänelle tutut asiat saivat uusia merkityksiä. OG näyttäytyi Käyhkölle

– – charmanttina vanhempana herrasmiehenä, jolla oli hauraasta ulkomuodosta huolimatta erityistä luontaista karismaa. – – Päällimmäiseksi mielikuvakseni on jäänyt laaja kiinnostus ja osaaminen, maantieteellinen sivistys. – – Hän edusti old school -maantieteilijää, joka hallitsee laajasti niin luonnon- kuin ihmismaantieteen perusaineksen ja metodologiat ja käyttää niitä sujuvasti omissa tutkimuksissaan. Hänen kaltaisiaan holistisia tutkijoita tapaa yhä harvemmin. (s. 260)

Käyhkön mukaan OG oli ennen kaikkea innokas tieteellinen keskustelija, joka toi julki oppihistoriallisia ja tieteenfilosofisia pohdintojaan suomenkielisissä julkaisuissa ja maantieteilijöiden tapaamisissa. Vaikka hänellä oli yhteyksiä tunnettuihin kansainvälisiin tutkijoihin, häneltä itseltään jäivät kirjoittamatta merkittävät vertaisarvioidut tieteelliset julkaisut. Tiedehallinto ja akateeminen meritoituminen lienevät silti tukeneet toisiaan.

Akateeminen perehtyminen tieteenalan historiaan ja kehitykseen antoi selkänojaa tiedepoliittisiin linjauksiin, ja toisaalta valtion hallintokoneiston realiteetit suuntasivat akateemista kiinnostusta tieteen ja päätöksenteon rajapinnalle ja antoivat eväitä tehtäviin esimerkiksi yliopiston kanslerina. Eikä tieteellisten julkaisujen vähäisyys lopulta Olavin urakehitystä jarruttanut. (s. 263)

Tarkistin OG:n julkaisuluettelosta, että siihen on merkitty 28 julkaisua ennen vuotta 1962, jolloin hänet nimitettiin professoriksi. Olen voinut myös sivusta todeta, että vielä 1970-luvulla usean professuurin saaneen tutkijan julkaisuluettelo oli paljon lyhyempi kuin OG:n luettelo. Myös Tarmio huomauttaa omassa artikkelissaan, että akateemikkoja on paljon vähäisemmilläkin ansioilla ja julkaisumäärillä nimitetty professoreiksi.

Akateemikon ajatuksista lähtien Käyhkö pohdiskelee vielä artikkelinsa lopussa maantieteen kehitysmahdollisuuksia ja tulevaisuutta. Mistä ne riippuvat ja kenellä on mahdollisuus niihin vaikuttaa? Miten maantieteilijän urapolku voi kehittyä? Missä lopulta kulkevat maantieteen ja – ihmiskunnan – rajat? – Lukija voi jatkaa pohtimista mielessään.

TIEDEPOLITIIKKAA JA -HALLINTOA

Kolmannen laajan artikkelin, ”Tiedepolitiikka, tieteen institutionaaliset rakenteet ja operaatio Suomi-yliopisto”, on kirjoittanut Timo Tarmio, oppi- ja aatehistoriaan erikoistunut tietokirjailija. Hän kertoo OG:n toiminnasta ja motiiveista kansallisen tiedehallinnon kärjessä, kun tehtiin nykyaikaista tiedepolitiikkaa, ja valottaa myös OG:n tieteenteoreettisia näkemyksiä. Hän kirjoittaa vauhdikkaasti ja värikkäästi kuvaavia sanontoja viljellen. Tekstistä löytyy kuningasajatusta, kädenjälkeä ja -vääntöä sekä kasvojen uusimista, takapirua ja ruotuun tai varpaille astumistakin.

Turun yliopiston maantieteen apulaisprofessori OG tuli 1957 mukaan valtakunnalliseen tiedehallintoon, kun Suomen Akatemian luonnontieteellisen toimikunnan puheenjohtaja P. J. Myrberg pyysi hänet toimikunnan sihteeriksi. Vuonna 1964 presidentti Kekkonen nimitti hänet toimikunnan puheenjohtajaksi oppi-isänsä ja ykkösehdokkaan, Myrbergin, ohi. Vakanssin myötä OG pääsi jäseneksi pääministerin vetämään Valtion tiedeneuvostoon, jonka sihteerinä oli uusi toimistopäällikkö Matti L. Aho (1932– 1996). –Tarmio katsoo, että OG:n nimitykseen saattoi vaikuttaa, että tämä oli ollut joulukuussa 1959 kokoamassa presidentin uudenvuodenpuhetta professori Kustaa Vilkunan kanssa.

OG edusti edeltäjiään nuorempaa ja vähemmän meritoitunutta polvea, mutta sai tieteen ja yliopistojen kannatuksen. Tästä paras esimerkki oli Tarmion mukaan OG:n nousu toimikuntien neuvottelukunnan puheenjohtajaksi 1967 ensimmäisenä Helsingin yliopiston ulkopuolelta tulleena. Tiedehallintouudistuksen yhteydessä hänestä tuli tieteen keskustoimikunnan puheenjohtaja ja Suomen Akatemian esimies vuosiksi 1970–1973. Tiedehallinnon ja -politiikan parissa OG toimi kaikkiaan viitisentoista vuotta.

Toisen maailmansodan jälkeen Euroopan poliitikot kiinnostuivat tieteestä kehityksen veturina, ja eri maissa toteutettiin kansallisia suunnitelmia valtiojohtoisuuden, talouden, tieteen ja koulutuksen pohjalta. Toimintaan vaikuttivat myös 1960 perustetun OECD:n (Organization for European Cooperation and Development) ohjeistukset, jotka linjasivat tieteen suhdetta yhteiskuntaan. Suomi kutsuttiin järjestön jäseneksi 1969. Täällä edettiin pienellä viiveellä, mutta jo aikaisemminkin oli pyritty saamaan kansalaiset tasavertaisesti sivistyksen ja tiedon pariin. Esimerkiksi korkeakouluverkoston ja opiskelijakiintiöiden kasvattamisohjelma oli valmistunut 1965.

TIEDEPOLIITTINEN OHJELMA JA SEN TAUSTAA

Tarmio alkaa tarkastella OG:n roolia valtion tiede- ja tutkimushallinnon kehityksessä siitä, kun OG tieteen keskustoimikunnan puheenjohtajana helmikuussa 1972 luovuttaa Tieteen keskustoimikunnan tiedepoliittisen ohjelmanopetusministeri Ulf Sundqvistille. Hän myös osoittaa, millaisista taustoista ja tavoitteista taitekohtaan päästiin ja millaisin panoksin, korostuksin ja tukinnoin OG osallistui tapahtumiin.

Ohjelman myötä tiedepolitiikan painopiste muuttui radikaalisti, kun talouskasvun rinnalle nostettiin mm. huoli ympäristön saastumisesta. Ohjelmaa luovuttaessaan OG totesi, että tiedeajattelun fokus oli siirtynyt talouskasvun pönkittämisestä uusiin elämän laadullisen tason ja jatkuvan kasvun ympäristöjalanjäljen problematiikkaan. Hän oli esittänyt samoja ajatuksia jo tammikuussa 1971 eli puoli vuotta ennen kuin OECD julkaisi Science, Growth and Society – New Perspective -raportin tiedepolitiikan uusista suuntauksista.

Myös laki tieteellisen tutkimuksen järjestelystä (1969) oli ohjelman taustalla. Sen mukaan Suomen Akatemia (tieteen keskustoimikunta ja valtion tieteelliset toimikunnat) toimii tiedehallinnon keskuselimenä, ja sen tehtävänä on tieteellisen tutkimuksen edistämiseksi tehdä aloitteita, antaa lausuntoja ja laatia runkosuunnitelmia tutkimukselle, jota tehdään eri laitoksissa ja hallinnonhaarojen alaisena. – Tarmio toteaa, että ilman OG:n panosta lakia olisi tuskin koskaan saatu syntymään tällaisena.

Vielä aikaisemmin OG oli ohjaillut Suomea koskevan ympäristöselvityksen yhdeksi SITRA:n – Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 1967 rahaston – ensimmäisen toimintavuoden kärkihankkeista. Tarmio löytää vielä kauempaa ohjelman taustalta mm. Urho Kekkosen puheita ja toimia 1950-luvun lopulta sekä Valtakunnansuunnittelu-lehdessä jo 1940-luvulla ilmestyneitä Väestöliiton hätähuutoja tieteen ja korkeimman opetuksen tarpeista.

TIEDEPOLITIIKAN SUUNTAVIIVOJA 1973

Tiedepoliittinen ohjelma vaikutti seuraavan eli Kalevi Sorsan ensimmäisen hallituksen (1972–1975) ohjelmaan niin, että hallitus ilmoitti uudistavansa korkeakoulujen kehityslainsäädäntöä tavoitteenaan tasa-arvon täydentäminen ja otti tiedepolitiikan kehittämisen mukaan hallitusohjelman lisäpöytäkirjaan. Runko-ohjelmasta muokattiin melko nopeasti Suomen tiedepolitiikan suuntaviivat 1970-luvulla -ohjelma, jonka hallitus hyväksyi ja esitteli eduskunnalle keväällä 1973. Valtio oli poikkeuksellisen vahvasti mukana hankkeessa, ja opetusministeri Sundqvistin toteamus osoittaa, että kyse oli erityisestä akatemia-ideologiasta:

Tiettävästi vain erittäin harvoissa markkinatalousmaissa on tiedepolitiikan suuntaviivoja määritelty näin korkealla poliittisella tasolla käydyn keskustelun perusteella. – – Pitkällä tähtäyksellä tämä merkitsee sitä, että akatemia ei jää vain harvojen / akatemiaksi, vaan siitä tulee tiedettä ohjaava elin, johon tutkijat ja eri kansalaispiirit voivat tuntea luottamusta. (s. 297–298)

Ohjelmaan sisältyi ajatus yhteiskuntapolitiikkaa ja yhteiskunnallisia palveluja tukevasta tutkimuksesta, joka tunnettiin myöhemmin YPP-tutkimuksena. Vielä 1970-luvulla ohjelman toteutus hapuili, mutta 1980-luvulla löytyi poliittinen yksimielisyys sektoritutkimuksen nimikkeen myötä. Tiedettä ja tutkimusta alkoi olla aivan luonnollista ohjata vallitsevin poliittisin perustein eli ylläpitäen, uusien ja hyödyntäen kulloistakin YPP-tutkimusta.

Suomen Akatemia oli edelleen yliopistojen ja korkeakoulujen tutkimuksen suurin ulkopuolinen rahoittaja ja leimallisesti etenkin perustutkimuksen sekä humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tukija. Mutta se menetti nopeasti merkitystään tiedepolitiikan tavoitteiden kirjaajana ja varsinkin toteuttajana, kun rahavirrat kääntyivät öljykriisin myötä yhä enemmän soveltavan tutkimuksen ja teknologia-aatteen suuntaan.

Yliopisto- ja korkeakoululaitos koulutti tulevia tekijöitä uusimman tutkimuksen pohjalta ja Akatemian rahoituksen turvin. Sen rooli oli yhtä keskeinen kuin aiemminkin mutta suuremmassa mittakaavassa. Opetusministeriö oli aluksi nimittänyt toimikuntien puheenjohtajat, mutta vuodesta 1964 sen teki presidentti. Vuodesta 1973 puheenjohtajat ja jäsenet nimitti hallitus oman kuulemisensa pohjalta. Se halusi varmistaa, että tieteellisen asiantuntemuksen lisäksi ”yhteiskunnan poliittinen tavoitteenasettelu” tuli edustetuksi tutkimuksen painoalasuunnitelmia laativissa toimikunnissa. Puoluepolitiikka rantautui korkeakoulukentälle entistä voimakkaammin heikentäen tiedeyhteisön ja toimikuntien yhteyttä. – Tarmion mukaan Akatemian vastatuuli alkoi OG:n kauden päättyessä.

Käyhkön tavoin Tarmio olettaa, että OG:n työnkuvat yliopistomiehenä sekä tiedehallinnon ja -politiikan parissa veivät aikaa mutta myös tukivat toisiaan. OG näki maantieteen kehityksen liittyvän tieteen ja tutkimuksen historiaan sekä tiedepolitiikan syntyyn. Perehtyminen tieteenalan kehitykseen antoi hänelle selkänojaa tiedepoliittisiin linjauksiin, ja valtion hallintokoneiston realiteetit suuntasivat hänen akateemista kiinnostustaan tieteen ja päätöksenteon rajalle antaen eväitä esimerkiksi yliopiston kanslerin tehtäviin.

TIETEEN INSTITUTIONAALISET RAKENTEET

Puheenvuoroissaan ja julkaisuissaan OG hahmotteli ahkerasti tieteen ja tutkimuksen kehitystä vahvasti tieteen historian pohjalta. Hänen mukaansa tieteeseen vaikuttivat sen sisäiset, rationaaliset, ja ulkoiset, irrationaaliset, muutostekijät. Varsinkin ulkoisilla tekijöillä oli keskeinen rooli institutionaalisten rakenteiden kannalta.

Maantieteen institutionalistuminen yliopiston oppiaineeksi Suomessa kiinnosti OG:tä jo opiskelijana. Hänen käsityksensä mukaan tieteen kehityksen suuret linjat kuvastuivat tieteen ja yhteiskunnan keskinäisen suhteen ja etenkin tieteen institutionaalisten rakenteiden muutoksina. Näitä rakenteita ovat tieteenalat ja oppiaineet, tieteelliset seurat ja akatemiat, yliopistot, tutkimuslaitokset, sopimustutkimusrakenteet sekä valtiojohtoinen, suunnitelmallinen tiedepolitiikka.

OG oli luvannut kirjoittaa teoksen suomalaisen maantieteen historiasta, mutta hyvä aikomus ei toteutunut. – Allan Tiitan kirjoittama kartoitus The History of Geographical Studies in Finland 1809–1921 ilmestyi 2015. – Eri esityksissään OG kuitenkin hahmotteli tieteen rakenteiden pitkää historiaa. Hän näki, että tieteen kentässä vaikuttavat sisäiset ja ulkoiset seikat synnyttävät ”yleisrakenteita”, joina tiede, tieteen teko ja tekijät institutionaalistuvat kulloisessakin ympäristössä. – Tarmio katsoo OG:n ajatusten taustojen palautuvan hänen henkilöhistoriaansa, jossa tieteen institutionaalisten toimijoiden asettamat realiteetit olivat hänen toimintaympäristönsä.

Vaikka OG:n ajatus institutionaalisista rakenteista ja niiden vaikutuksesta muutoksissa näytti Tarmion mielestä aluksi sekavalta, hän havaitsi pian, että institutionalisoitumisen viitekehys selittää hyvin tiedehallinnon tapahtumien suurta kuvaa 1950-luvulta 1970-luvulle. Näkökulma näyttää kirkastavan OG:n toiminnan ja tavoitteiden logiikan suuret linjat toimikuntajärjestelmiä rakennettaessa.

Suomen Akatemian esimiehenä OG onnistui 1970-luvun alussa muotoilemaan tieteen uutta valtiovetoista rakennelmaa, mutta hänen jälkeensä tehtävä vaikeutui, kun poliittinen ilmasto ja tiedeinstituutiot joutuivat törmäyskurssille. Mielipiteitä jakoi voimakkaasti mm. tasa-arvon ja demokratian tutkimushanke TANDEM (1973–1976), jonka loppuraportti Demokratian rajat ja rakenteet ilmestyi 1977. – Puhuttiin jopa nollatutkimuksesta ja tehtiin eduskuntakyselyjä uuden tiedepolitiikan tarkoituksenmukaisuudesta.

INSTITUTIONAALISET MUUTOKSET JA SUOMI-YLIOPISTO

OG:n mielestä tieteen kehityksen suuret linjat voidaan nähdä tieteen ja yhteiskunnan suhteen muutoksina. Hän katsoi myös, että yliopistovetoinen tieteen historia oli jättänyt vähälle huomiolle tiedeakatemioiden, tutkimuslaitosten ja projektitutkimuksen roolin ja merkityksen. Omassa historiantutkimuksessaan hän pyrki kartoittamaan juuri näitä seikkoja. Tarmion mukaan hän näki tieteellisten toimikuntien järjestelmän valtakunnallista Suomi-yliopistoa ylläpitävänä toimintana, joka liittää tutkimuksen ja opetuksen toisiinsa.

Suomen itsenäistymisen jälkeen 1918 perustettiin opetusministeriöön Valtion tieteellinen keskuslautakunta, ”avustamaan hallitusta tieteiden edistämiseksi tarkoittavien asioiden käsittelyssä”. OG:n mukaan sen tärkeimmäksi tehtäväksi jäi jakaa tieteellisten seurojen valtionavustukset, vaikka sen johtosäännössä mainittiin jo toimintamuotoja, jotka alkoivat 1960-luvulla ohjata tieteellisten toimikuntien rahoitusta.

Institutionaalisten rakenteiden muutos 1900-luvulla koski nimenomaan tiedeseuroja, yliopistoja, korkeakouluja ja tutkimuslaitoksia. Vuosisadan alkupuoliskolla valtio sekä eri alojen teollisuuslaitokset ja muut toimijat perustivat tiedettä soveltavia tutkimuslaitoksia yhteiskunnan eri osien tarpeisiin, kun taas vuosisadan jälkipuoliskolla alettiin tehdä projektitutkimusta. Kun soveltava tutkimus kasvoi ja tutkimustyö eriytyi omaksi ammatikseen, yliopistojen ja korkeakoulujen merkitys tutkimuslaitoksina väheni.

Valtiovetoisista tiedehallintoa koskevista aloitteista toteutui toisen maailmansodan jälkeen 1947 esitys Suomen Akatemiasta, johon kuului 12 huipputiedemiestä, humanistinen ja luonnontieteellinen toimikunta sekä valtion tieteellinen keskustoimikunta. Aluksi Suomen Tiedeseuran (per. 1838) ja Suomalaisen Tiedeakatemian (per. 1908) edustajat valitsivat toimikuntien kaikki jäsenet, mutta vuodesta 1961 vain neljäsosan, kun yliopistot ja korkeakoulut vastasivat vielä ehdollepanon selvästä enemmistöstä. Vuodesta 1967 tieteellinen korkein arvovalta voitiin valinnassa sivuuttaa. 1970-luvulle tultaessa tieteen yleisseurojen vaikutus tutkimuspolitiikkaan oli jo olematon. Vasta 1990-luvun alussa seurat tekivät taas paluuta instituutioihin ja pääsivät otollisissa olosuhteissa taas vaikuttamaan Suomen Akatemian nimityksiin.

ORGANISAATIOKOMITEASTA UUTEEN AKATEMIAAN

Tieteellisen tutkimuksen organisaatiokomitea työskenteli vuosina 1958–1964. Se herätti jo osamietinnöillään ministeriöiden välistä kyräilyä ja reviirikamppailua. Vuonna 1961 yhden osamietinnön pohjalta säädettiin laki tieteellisen tutkimuksen järjestelystä. Se antoi tehtävän toimikuntajärjestelmälle, jolla ei ollut suoraa yhteyttä valtioneuvostoon. Komitean jo 1950-luvun lopulla esittämä ajatus ”tieteen ministerivaliokunnasta” heräsi kuitenkin henkiin. Maatalousministeri Johannes Virolainen totesi tammikuussa 1962, että opetusministeriötä on vahvistettava ja luotava siitä todellinen kulttuuriministeriö, joka voi harjoittaa aktiivista kulttuuripolitiikkaa.

Valtion tutkimuslaitokset ja valtionvarainministeriö esitti kehittämissuunnitelmansa syksyllä 1962. Opetusministeriön tiedetoimiston toimistopäällikkö Matti L. Aho reagoi siihen järjestämällä OG:n laatimaan tieteellisten toimikuntien neuvottelukunnan vastauksen, joka toimitettiin joulukuussa 1962 presidentti Kekkoselle. Näin OG:n ja Ahon välille syntyi yhteistyökumppanuus. – Tarmion mukaan ”Ahon karriäärin askelmerkeissä Olavi Granölle petautui vuosikymmeneksi tiedepoliittinen näköalapaikka”.

”Tieteen ministerivaliokunta” saatiin helmikuussa 1963, jolloin perustettiin pääministerin johdolla kokoontuva Valtion tiedeneuvosto. Siihen pääsivät viiden ministerin lisäksi tieteellisten toimikuntien puheenjohtajat. Sen nimi muutettiin 1987 Valtion tiede- ja teknologianeuvostoksi.

Viimeisessä osamietinnössään komitea korosti syksyllä 1963 tieteenalojen, erityisesti teknistieteellisen tutkimuksen yhteyttä taloudelliseen kasvuun. Se myönsi tutkijoiden kouluttamisen olevan lähinnä yliopistojen ja korkeakoulujen asia, mutta näki tieteen teknologia- ja tutkimuslaitosvetoisena sekä tieteen tulevaisuuden entistä selvemmin ratkaisukeskeisenä ja poikkitieteellisenä ryhmätyöskentelynä. Mitään konkreettista tutkijakoulutuksen osalta mietintö ei kirjannut, eikä se antanut evästeitä tieteellisille toimikunnillekaan. Tavallaan se siirsi tehtävänsä toimikuntajärjestelmän vastuulle.

OG arvosteli mietintöä heti syksyllä 1963 siitä, ettei sen sisällöstä annettu käydä julkista keskustelua, ei edes siitä, missä määrin yliopistojen, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten tieteellistä toimintaa olisi kohennettava. Vuodenvaihteessa hän erosi luonnontieteellisen toimikunnan ja toimikuntien neuvottelukunnan sihteerin toimista, mutta palasi alkukesästä 1964 takaisin tehtäviinsä. – Tarmio toteaa kritiikin liittyneen yliopistojen puolustustaisteluun ja olleen OG:n hallintouran avaintapahtuma. Tulihan OG julkistaneeksi ajatuksen ”Suomen yhteisestä tutkimusyliopistosta”, jota ylläpidettiin tieteellisten toimikuntien ja sittemmin uuden Suomen Akatemian nimissä.

Granö tuli yliopistovetoisine vaatimuksineen sanoneeksi, ettei tieteen senhetkistä institutionaalista tilaa tullut tyystin murtaa. Tutkijoita ja tutkimusta ei tullut erottaa yliopistoista ja niissä harjoitetusta opetuksesta. Tämän painottaminen ja esilläpito teki Granöstä yliopistosektorin luottomiehen ja avasi hänelle nousupolun parhaillaan rakentuvassa tiedehallinnossa. Tällaista henkilöä tarvittiin. (s. 339)

Heinäkuussa 1964 presidentti näet nimitti OG:n luonnontieteellisen toimikunnan uudeksi puheenjohtajaksi, ja hänet valittiin myös toimikuntien neuvottelukunnan puheenjohtajaksi.

Joulukuussa 1968 OG toi taas esille ”kuningasajatuksensa”, vision toimikuntajärjestelmästä eräänlaisen valtakunnallisen Suomi-tutkimusyliopiston ylläpitäjänä. Jo samana vuonna toimikuntajärjestelmän uudistamista ja vanhan Suomen Akatemian lakkauttamista koskeva uudistus lähti liikkeelle kolmen ”musketöörin”, OG:n, Pekka Jauhon ja Matti L. Ahon, voimin. Maaliskuussa 1969 he luovuttivat valtion tiedeneuvostolle esityksen tieteellisen tutkimuksen järjestelyä koskevaksi laiksi.

Eduskunta hyväksyi lain ilman äänestyksiä syksyllä 1969, ja vuoden 1970 alusta tuli voimaan laki tieteellisten toimikuntien hallintojärjestelmästä. Vanha Akatemia lakkautettiin ja toimintansa aloitti uusi Suomen Akatemia. Tämä tutkijanvirkojen ja niihin liittyvien tutkimusmäärärahojen kokonaisuus soveltui OG:n mukaan yhteiskunnan tutkimustarpeisiin paljon paremmin kuin monien muiden maiden hajanaiset toimikuntajärjestelmät.

Presidentti Kekkosen siunauksella OG nimitettiin Suomen Akatemia johtoon vuosiksi 1970–1973. Nimitykseen saattoivat vaikuttaa edulliset kontaktit, mutta ennen muuta siihen vaikutti miesten yhteinen näkemys tiedepolitiikasta ja sen opetusministeriö- ja yliopistovetoisuudesta. Vuonna 1980 presidentti myönsi OG:lle akateemikon arvonimen.

HUOLI YMPÄRISTÖSTÄ  JA SITRA

Ympäristötutkimus oli yksi OG:lle läheinen aihe. 1960-luvun loppu oli Suomessakin ympäristötietoisuuden aikaa, ja myös OG osallistui keskusteluun ympäristön pilaantumisen tutkimisesta. Suomen Pankin pääjohtajana (1956–1967) toiminut Klaus Waris oli luonut Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 1967 rahaston, SITRA:n. OG onnistui ohjailemaan rahaston ensimmäisen vuoden yhdeksi kärkihankkeeksi Suomea koskevan ympäristöselvityksen – Valtakunnallinen suunnitelma veden, maan ja ilman saastumisen ehkäisemiseksi – vaikka rahaston piti ensi sijassa rahoittaa kansainvälistä kilpailukykyä parantavia ja taloudellista kasvua edistäviä tutkimuksia ja hankkeita.

SITRA:n ensimmäisen toimintavuoden tiedotustilaisuudessa keväällä 1968 puhuessaan OG muistutti, että maan, veden ja ilman saastumisaste on elintason kohoamisen myötä lisääntynyt kaikkialla ja että ympäristön pilaantuminen on keskeinen seikka ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Vuonna 1969 hän kirjoitti Terrassa, että 1960-luvulla on ihmisen tai paremminkin ihmisyhteisön ja ympäristön keskinäinen suhde muuttunut tieteen tutkimuskohteesta koko yhteiskunnan kysymykseksi. OG puhui ympäristöongelmista jo ennen OECD:n tiedepoliittista uudistusraporttia (1971) ja Tukholman ympäristökokousta (1972). Tuolloin ei vielä puhuttu kestävästä kehityksestä. Käsite otettiin käyttöön vasta vuonna 1988 ns. Bruntlandin komission raportissa Yhteinen tulevaisuutemme.

Keväällä 1970 ilmestyi SITRA:n ympäristöhankkeen 600-sivuinen raportti Ympäristön pilaantuminen ja sen ehkäisy, joka avasi tietä ympäristötutkimuksen jaoston perustamiselle uudistetun Suomen Akatemian ensimmäisenä toimintavuonna 1970 ja toi 1972 ympäristökysymyksille painopistealueen aseman tieteen keskustoimikunnan tiedepoliittisessa runko-ohjelmassa.
***
Kun Tarmio kirjoittaa lopuksi tiedehallinnon ja -politiikan kehityksestä OG:n kauden jälkeen, tuntuu kuin siirryttäisiin toiseen maailmaan. Tiedepolitiikan sijasta aletaan puhua yhteiskuntapolitiikasta. Tieteen rinnalle nousevat teknologiat ja innovaatiot. 2010-luvulla työ- ja elinkeinoministeriö löytää viisastenkiven, ”transformatiivisen innovaatiopolitiikan”. Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan se

– – voidaan katsoa ratkaisukeskeiseksi tai tavoitelähtöiseksi (missio-orientoituneeksi) politiikaksi siinä mielessä, että se kohdentuu ongelma- tai ilmiöspesifien yhteiskunnallisten haasteiden ratkaisemiseen, sen sijaan että se kohdentuisi taloudellisen kasvun tai uudistumisen tukemiseen. (s. 362)

En usko, että OG olisi käyttänyt tuollaisia ilmaisuja.

OLAVI GRANÖ KANSLERINA

Turun yliopiston entinen rehtori ja kulttuurihistorian professori Keijo Virtanen kirjoittaa artikkelissaan hillittyyn tyyliinsä OG:n vuosista (1984–1994) Turun yliopiston kanslerina. Vuonna 1975 OG oli 50-vuotiaana ensimmäisen kerran ehdolla kansleriksi, mutta ei tullut valituksi. Kun hän asettui ehdolle vuonna 1984, hänet valittiin enemmistöäänin. Sitä Virtanen ei pohdi, vaikuttiko valintaan hänen vuonna 1980 saamansa akateemikon arvonimi. Vuosina 1988 ja 1991 OG valittiin yksimielisesti jatkokaudelle.

Turun yliopiston ylioppilaskunta oli aikaisemmin vastustanut kansleri-instituutiota vanhana, tarpeettomana jäänteenä, ja vuonna 1988 se katsoi edelleen, että kanslerin asema ja toimivalta on osoittautunut ”lievästi sanottuna ongelmalliseksi”. Se ei kuitenkaan vastustanut ketään ehdokasta ja tuki tuolloin yksimielisesti ”parasta mahdollista käytettävissä olevaa ehdokasta”. Sen mielestä OG:llä oli vankka tiedepoliittinen asiantuntemus, ja hän oli oikeudenmukainen. Sitä paitsi hän suhtautui opiskelijoihin ja ylioppilaskunnan pyrintöihin myötämielisesti. Samoilla perusteilla ylioppilaskunta kannatti OG:tä myös 1991 kanslerinvaalissa.

Kanslerina OG:n tehtäviin kuului nimittää apulaisprofessorit, dosentit, yliassistentit, lehtorit ja apulaisopettajat, joita Turun yliopistossa oli 1980-luvulla lähes 700. Hän sai ratkaista, täytetäänkö professorin virka kutsusta eli haettavaksi julistamatta. Kanslerin tuli olla sivussa yliopiston hallintoelimistä, sillä hän toimi tuolloin myös puheenjohtajana muutoksenhakulautakunnassa, josta voitiin hakea muutosta yliopiston hallintoelinten esittämien virkojen ja toimien ehdollepanoihin ja päätöksiin. – Professuurien viranhaussa Turun yliopistossa kansleri teki esityksen valtioneuvostolle useimmiten asianomaisen tiedekunnan laatimasta ehdotuksesta.

OG näki tutkimustyön yliopistojen olennaisena osana, joka antaa yliopistoille nykyajan vaatimusten edellyttämän koulutustason. Siksi hän korosti, että tutkimus ja opetus ovat yliopiston ytimessä ja että valtion on turvattava perusrahoituksella yliopistojen tutkimustyön perusedellytykset. Lisäksi opettajien ja tutkijoiden ajankäyttöä on kehitettävä niin, että opettajat voivat myös harjoittaa tutkimusta. Hän tähdensi suomen kielen merkitystä tieteen kielenä ja piti yhteiskunnan kehityksen kannalta tärkeänä pystyä lyhentämään varsinkin tohtorin tutkintoon tähtäävien opiskeluaikoja.

Kymmenen kanslerivuotensa arkea OG luonnehti kokonaisuudessaan miellyttäväksi ja katsoi, että tähän vaikutti merkittävästi hänen syvällinen ja pitkäaikainen kokemuksensa valtakunnallisen tiedehallinnon piirissä. Ehkä siihen vaikuttivat myös apulaiset: sihteeri ja lainopillinen sihteeri. Muutoksenhakulautakunnan puheenjohtajana hän joutui kuitenkin jatkuvasti ratkaisemaan hankalia asioita, joissa oli huomioitava sekä yksityisen henkilön oikeusturva että yliopiston etu.

Yksi esimerkki hankalista asioista oli maantieteen professorin viran täyttö OG:n jäätyä siitä vuonna 1988 eläkkeelle. Harmikseen hän joutui käsittelemään peräti yhdeksän valitusta tai lisälausuntoa edellyttävää kirjelmää, jotka koskivat professuurin täyttämistä. Sitä vastoin miellyttävää OG:n kanslerikaudella oli yliopiston ja alueen kansaedustajien säännöllisen yhteydenpidon aloittaminen. Keijo Virtasen sanoin:

Granö oli näiden tapaamisten alkuvaiheessa juuri oikea henkilö kehittämään yliopiston ja maakunnan välisiä yhteistyösuhteita. Hänen tapansa perehtyä asioihin, neuvotteleva tyylinsä ja arvovaltansa loivat nopeasti luontevat yhteydet eri puolueiden välillä. (s. 394)

Kirjoituksissaan ja puheissaan OG otti kanslerikautensa jälkeenkin kantaa tutkimuksen, opetuksen ja opiskelun keskeiseen vuorovaikutukseen ja merkitykseen yliopistoissa. Hänen mielestään opetuksen täytyi aina kuulua yliopistoon, ja tutkimuksen rinnalla oli myös opetuksen edellytysten kehittämisestä huolehdittava. Hän oli huolissaan siitä, että

–– yliopistojen ulkopuolella sijaitsevat tutkimuslaitokset vievät yhteiskunnan tutkimusvoimavaroista ja samalla suuntaavat tutkimusta liian yksipuolisesti kulloisiinkin yhteiskunnassa tärkeinä pidettyihin kohteisiin kuten teknologian ja tekniikan edistämiseen. (s. 389)

OLAVI GRANÖ JA VIRO

Maantieteen rannoilla, tiedepolitiikan saaristossa -teoksen päättää Pekka Kanerviston artikkeli OG:lle rakkaasta asiasta, eli suomalaisten ja virolaisten yhteyksistä toisen maailmansodan jälkeen. Lapsesta asti Olavi sai seurata isänsä, J. G. Granön, yhteydenpitoa entisiin virolaisiin oppilaisiinsa, mm. August Tammekanniin ja Edgar Kantiin, jotka pakenivat maailmansodan aikana Ruotsiin. Sodan jälkeen Tammekann asettui Suomeen, ja 1953 hänestä tuli Helsingin yliopiston maantieteen professori. Tässä asemassa hän toimi Olavin opettajana ja vastaväittäjänä. Olavista tuli tavallaan Edgar Kantinkin oppilas 1950, kun hän Tanskassa stipendiaattina ollessaan kävi myös Lundissa professorin luennoilla.

Suomen ja Viron suhteita ruvettiin sodan jälkeen availemaan uudelleen erityisesti presidentti Kekkosen vierailtua 1964 Neuvosto-Virossa. OG vieraili siellä ensimmäisen kerran vuonna 1973 Suomen Akatemian esimiehenä. Professori Ott Kurs toimi silloin tulkkina ja vieraili itse vuonna 1986 Turussa sekä 1988 Suomen Maantieteellisen Seuran 100-vuotisjuhlassa. Turun ja Tarton yliopiston välinen yhteistyösopimus solmittiin 1987, ja sen allekirjoitti kansleri Granö.

Neuvostoaikana yhteydenpito oli hankalaa, sillä 1980-luvulle asti Moskova ei hyväksynyt kaikkia vierailuja eikä esimerkiksi OG:n esittämistä Tarton yliopiston kunniatohtoriksi 1982 yliopiston perustamisen 350-vuotisjuhliin. Syynä oli ehkä muistokirjoitus Ruotsiin paenneen Edgar Kantin kuoltua. Kun kontrolli löystyi vähitellen, OG voitiin nimittää Tarton yliopiston kunniatohtoriksi 1989 Tarton nykyisen yliopiston juhliessa 70-vuotistaivaltaan. Näin OG:stä tuli JG:n tavoin saman yliopiston kunniatohtori.

Viron itsenäistyttyä uudelleen vuonna 1991 Turun yliopisto sai opetusministeriöltä erityistehtävän yliopistosuhteiden kehittämisessä Baltian ja erityisesti Viron yliopistojen kanssa. Yhteydet Tartoon tiivistyivät maantieteessä ja muissakin oppiaineissa. OG oli mukana 1987 Turussa alkaneessa saariston kehittämisprojektissa, ja sen kokemusten siirtäminen Saarenmaalle oli luontevaa. Kesällä 1993 Saarenmaalla avattiin Turun yliopiston Täydennyskoulutuskeskuksen Länsi-Viron toimitila. Hankkeessa olivat mukana Viron kaikki yliopistot. Toimintaa rahoittivat Viron ministeriöiden ja paikallishallinnon lisäksi useat julkiset ja yksityiset organisaatiot. Hankkeesta muodostui merkittävä elinkeinoelämän kehittäjä Länsi-Virossa.

Kulttuurihistoriallisesti kiinnostavin hanke, jossa OG oli mukana, oli Villa Tammekannin hankkiminen. Jo poikasena 1930-luvulla hän sai seurata, kun hänen isänsä JG, silloinen Turun yliopiston rehtori sekä Tarton yliopiston maantieteen professori Tammekann ja Turussa tuolloin asunut arkkitehti Alvar Aalto keskustelivat omakotitalosta, joka rakennettaisiin Tammekannin ostamalle tontille Tarton Tähtveren kaupunginosaan. Hanke eteni nopeasti, ja tyyliltään funktionalistinen rakennus valmistui 1933. Mutta kun talon sisätiloja ei materiaalipulan takia toteutettu ihan piirustusten mukaan, Aalto ei vieraillut kertaakaan työmaalla, eikä kohdetta sisällytetty Aallon toteutettujen töiden luetteloon.

Tammekannit joutuivat jättämään talonsa 1940, mutta itsenäisessä Virossa perhe sai sen omistusoikeuden takaisin 1994. Talon korjaus ei näyttänyt perillisistä realistiselta, ja he alkoivat etsiä rakennukselle uutta omistajaa. OG sai kuulla asiasta sattumalta vuoden 1997 alkupuolella tavatessaan Tammekannin tyttären, eduskunnan ylikirjastonhoitaja Eeva-Maija Tammekannin. OG pani heti toimeksi ja otti yhteyden Turun Yliopistosäätiöön.

Hanke Villa Tammekannin ostamiseksi ja peruskorjaamiseksi Turun ja Tarton yliopistojen yhteistyökeskukseksi alkoi edistyä. Kiinteistön hankintaa puolsivat yliopiston rehtori Keijo Paunio, kansleri Jaakko Nousiainen ja Yliopistosäätiön hallituksen varapuheenjohtaja, arkkitehti Benito Casagrande. Tallinnan kaupunki ja Tarton yliopistokin innostuivat asiasta. Kauppakirja allekirjoitettiin lokakuussa 1998 Tarton yliopiston päärakennuksessa.

Kulttuurihistoriallisesti merkittävä hanke sai runsaasti julkisuutta sekä Suomessa että Virossa. Vuonna 1999 sille myönnettiin Europa Nostra -mitali. Yliopistosäätiö hankki ahkerasti varoja yhteistyökeskuksen hyväksi järjestämällä erilaisia retkiä ja tapahtumia. OG oli tapahtumissa aktiivisesti mukana ja rohkaisi säätiötä julkaisemaan teoksen Alvar Aalto – Villa Tammekann (2000).

Kunnostettu Villa Tammekann kiinnosti ihmisiä, ja vierailijoita riitti. Alkuinnostuksen hiipuessa 2010-luvulle tultaessa Yliopistosäätiön hallitus alkoi myöntää talvikuukausiksi ns. Granö-oleskelustipendejä viikoksi tai kahdeksi hakijoille, jotka tekisivät yhteistyötä Tarton yliopiston kanssa tai joilla oli tarve päästä tekemään tutkimustaan rauhassa. 2020-luvulla keskuksen tiederesidenssitoimintaa kehitettiin edelleen, sillä se sopii hyvin säätiön toiminnan kokonaisuuteen, onhan säätiön tehtävä tukea Turun yliopiston tarkoitusperiä.

Kanervisto näkee Granö-keskuksen eräänlaisena akateemikko Olavi Granön elämäntyön huipennuksena. Sen mukana Turun yliopiston tehtävä Baltian maiden yliopistoverkoston kehittämisessä on saanut laajaa näkyvyyttä. Nykyisin Villa Tammekann kuuluu Euroopan neuvoston nimeämään Alvar Aalto Route – 20th Century Architecture and Design -kulttuurireitistöön sekä maailmanlaajuiseen Iconic Houses -ketjuun.

***

Maantieteen rannoilla, tiedepolitiikan saaristossa – Akateemikko Olavi Granön elämä antaa monipuolisen kuvan Olavi Johannes Granöstä, hänen elämästään ja toiminnastaan. Kirjassa riittää lukemista ja pohdiskelemista pitkäksi aikaa. Niille, jotka ovat joskus tunteneet OG:n opiskelijana, tutkijana, professorina, kanslerina, tiedehallintomiehenä, akateemikkona tai ystävänä, teos herättää varmasti muistoja noista kohtaamisista ja antaa mahdollisuuden verrata omia kokemuksia artikkelien kirjoittajien luonnehdintoihin.

Päätän tämän kirjoituksen Jukka Käyhkön runollisiin sanoihin:

”Aaltoliikettä.
Hiekanjyviä Tirmon rannalla.” (s.267)