Ohittamaton opas Helsingin historiaan

Miltä Helsinki näytti silloin, kun Kluuvinlahti vielä työntyi nykyisen Esplanadin puiston seuduille ja sen erotti Eteläsatamasta vain korttelinlevyinen kannas? Tai miltä kaupungin keskusta näyttäisi nyt, jos ajatus ”pikku-Pietarista” olisi viety pidemmälle ja Esplanadin puiston halkaisisi Kolera-altaan ja Töölönlahden yhdistävä kanava (J.A. Ehrenströmin asemakaavasuunnitelma vuodelta 1817)? Tai mitä, jos Eliel Saarisen Pro Helsingfors -suunnitelma olisi toteutunut ja täytetyn Töölönlahden paikalla kulkisi kaupungin pääliikenneväylä, Kuningasavenue, kohti Pasilaan sijoitettua päärautatieasemaa?

Marjatta Hietala; Martti Helminen; Merja Lahtinen (toim.): Helsinki – Helsingfors. Historiallinen kaupunkikartasto – Historic Towns Atlas. Helsingin kaupunki, Tietokeskus ja Helsingin kaupunginarkisto, 2009. 209 sivua. ISBN 978-952-223-330-1.

Tähän jo kadonneeseen, tai vastaavasti ei koskaan toteutuneeseen, Helsinkiin avautuu kiehtova näkymä Helsingin kaupungin Tietokeskuksen julkaiseman Helsinki – Helsingfors. Historiallinen kaupunkikartasto -teoksen välityksellä. Suomen- ja englanninkielinen teos esittelee Helsingin karttoja noin vuodesta 1650 nykypäivään. Painojälki on kauttaaltaan korkealaatuista, ja teoksen suuren koon ansiosta hienot kartat pääsevät oikeuksiinsa. Suomalaisten muistiorganisaatioiden lisäksi lähteinä on käytetty muun muassa Ruotsin sota- ja valtionarkistoa. Kartta-aineistoa säestää erittäin havainnollinen, pääasiassa historiallinen, valokuvamateriaali kaupunkinäkymistä, yksittäisistä rakennuksista ja historiallisista tapahtumista.

Viime vuonna ilmestynyt Helsingin historiallinen kaupunkikartasto on osa Kansainvälisen kaupunkihistoriallisen komission kaupunkikartastojen sarjaa. Komissio on perustamisvuodestaan 1955 lähtien pyrkinyt kaupunkikartastojen sarjalla rekonstruoimaan kuvan toisen maailmansodan raunioittamien eurooppalaiskaupunkien historiasta ja fyysisestä kehityksestä pitkällä aikajänteellä. Työn motiivi on ollut tarjota välineitä kaupunkien keskinäiseen vertailuun sekä kaupunkien sisäisen kehityksen ymmärrykseen muun muassa niiden kasvun, kerroksellisuuden ja sosiaalisen rakenteen osalta. Vuoteen 2008 mennessä kartastoja on julkaistu jo lähes 400:sta Euroopan kaupungista. Ennen Helsinkiä sarjassa on julkaistu suomalaiskaupungeista Turun (1977), Porvoon (1977) ja Kokkolan (1990) kaupunkikartastot.

Kansainvälinen kaupunkihistoriallinen komissio ei vaadi julkaistuilta kartastoilta tiukkaa yhdenmukaisuutta ja siten esimerkiksi aiemmin ilmestyneet suomalaiskartastot ovat Helsinki-kartastoa huomattavasti suppeampia. Vuonna 1968 luotujen periaatteiden mukaan jokaisen kaupunkikartaston täytyy kuitenkin sisältää kaupungin nykykartta sekä kaksi karttaa noin vuodelta 1850. Näistä toisen tulee eri värisymbolien avulla osoittaa maanomistajat, maan käyttötarkoitus, julkiset rakennukset, korttelit ja tontit. Toisen tulee kuvata kaupunki ympäristöineen. Edellä mainittujen kasvun, kerroksellisuuden ja sosiaalisen rakenteen lisäksi, kartat mahdollistavat siten myös vertailut esimerkiksi kaupunkien tonttipolitiikan suhteen vaikkapa julkisten rakennusten sijoittelun kautta. Kuten teoksen pääasialliset kirjoittajat, Tampereen yliopiston yleisen historian professori ja kaupunkihistoriallisen komission Suomen edustaja Marjatta Hietala ja Helsingin kaupunginarkiston erikoistutkija Martti Helminen kirjan johdannossa sanovat, näin on esimerkiksi Helsingin kohdalla mahdollista tutkia ”miten monisatavuotinen Ruotsin aika (1550–1809) tai autonomian aika Venäjän yhteydessä (1809–1917) näkyvät Helsingissä.” (s. 5.)

Teos on siten paljon muutakin kuin mielikuvitusta kiihottava karttakirja tai matkaopas Itämeren tyttären menneisyyteen ja toteutumattomiin unelmiin. Tätä korostaa erityisesti se, että Helsingin historiallinen kaupunkikartasto avaa kaupungin historiaa myös 11 asiantuntija-artikkelin kautta. Tässä mielessä se eroaa merkittävästi lähimmistä vertauskohdistaan: yllämainituista suomalaiskartastoista, joihin ei liity lainkaan asiantuntija-artikkeleita, ja etenkin Olof Steniuksen toimittamasta Helsingin asemakaavahistoriallisesta kartastosta vuodelta 1969. Helsingin historiallinen kaupunkikartasto on Steniuksen teosta huomattavasti tukevampi tietopaketti, sillä Steniuksen teos keskittyy seikkaperäistä kaupungin kaavoitushistoriakatsausta lukuun ottamatta nimenomaan karttoihin ja asemakaavoihin.

Kirjan artikkelit on järjestetty yleisestä yksityiseen -periaatteella. Kaksi ensimmäistä tekstiä ovat yleiskatsauksia, joista ensimmäinen kartoittaa kaupungin historiaa ja kehitystä sen perustamisesta lähtien, toisen keskittyessä maankäyttöön ja rakentumiseen. Näitä seuraavien Aleksanterinkatua ja Katajanokkaa käsittelevien tapaustutkimusartikkelien kautta siirrytään spesifimpiin kysymyksiin, joissa Helsingin kehitystä valotetaan elintarvikekaupan, liikenteen, kouluolojen, kirkollisen kehityksen, kaupunginkirjaston ja teattereiden, terveyden- ja sairaanhoidon sekä lastentarhojen ja päiväkotien kautta.

Artikkelit ovat teräviä läpileikkauksia aihepiiriinsä, joka monessa tapauksessa avautuu laajemminkin kuin Helsingin paikallisella tasolla. Tästä oiva esimerkki on Martti Helmisen ja Jukka Tukkimäen teksti Helsingin kouluolojen kehityksestä. Toista ääripäätä edustaa Helmisen ja Hietalan Aleksanterinkatua käsittelevä teksti, joka porautuu erittäin syvälle yhden Helsingin vanhimman kadun analyysiin ja valottaa aihettaan kadun historian ja sen poikkikatujen nimihistorian lisäksi niin sanotun sosiotopografisen analyysin avulla. Kadun asukasmäärä ja tontinomistus on taulukoitu vuosina 1850–2000 ja asukkaiden sosiaalinen jakautuminen vuosina 1850–1960. Artikkeli heijastelee mikrotasolla kiinnostavasti kaupungin kasvua, toisen maailmansodan jälkeistä keskustan asukasmäärän nopeaa vähenemistä lähiökehitystä johdosta ja samanaikaista muutosta kohti nykyistä liikekeskustaa. Esimerkiksi vuonna 1900 kadun tonteista oli yksityisessä omistuksessa vielä 21 ja sen varrella asui 1619 henkilöä. Toimisto- ja liiketalojen vallatessa hiljalleen kadun, putosi yksityisomistus vuoteen 1945 mennessä 4 tonttiin ja asukasluku 445:een ja vuoteen 1970 mennessä 64 henkilöön. Vuonna 2000 Aleksanterinkadulla asui enää 16 asukasta ja vain yksi tontti oli yksityisomistuksessa (s. 85–87).

Faktapuolella artikkeleissa on verraten paljon päällekkäisyyttä, mikä häiritsee lievästi, jos tekstit lukee peräkkäin. Toisaalta päällekkäisyydet ovat hyvin ymmärrettäviä, silmälläpitäen tekstien toimimista myös itsenäisesti. Faktojen toistuminen alleviivaa tietysti myös Helsingin kehityksen merkkipaaluja, joita ovat esimerkiksi perustaminen 1550, siirtyminen Vironniemelle 1640, Suomenlinnan rakentuminen 1748 alkaen, pääkaupunkistatus 1812, yliopiston siirtyminen Turusta Helsinkiin 1828, suuri alueliitos 1946, olympialaiset 1952 ja niin edelleen. Kuten Jukka Tukkimäen erinomaisesta Helsingin liikennettä käsittelevästä artikkelista käy ilmi, esimerkiksi olympialaisten järjestäminen vaikutti rakennetun ympäristön lisäksi merkittävästi liikennejärjestelyjen kehittymiseen, kuten Olympiaterminaalin ja Seutulan (Helsinki-Vantaan) lentokentän käyttöönottoon sekä kaupungin ensimmäisten liikennevalojen pystyttämiseen Aleksanterinkadun ja Mikonkadun risteykseen vuonna 1951 (s. 122–126).

Juuri erityisartikkelien kohdalla valokuvamateriaalin herkullisuus tulee parhaiten esiin, konkreettisimpana esimerkkinä kuva Kaivokadulla, rautatieasemaa vastapäätä, sijainneen Kniefin makkarakaupan interiööristä sika-ornamentteineen (s. 104). Toimiva ratkaisu on myös mainos- ja esitemateriaalin käyttö artikkelien kuvituksena. Erillisen maininnan ansaitsevat lisäksi artikkelikohtaiset teemakartat, jotka esittelevät esimerkiksi kaupungin raitiotielinjauksia, sairaaloiden, teattereiden ja lastentarhojen sijaintia kaupungin alueella usealta poikkileikkausvuodelta. Muuten loisteliaan visuaalisen ilmeen ainoa heikko kohta on mustavalkokuvamateriaali, joka jostain syystä on jäänyt osittain kontrastiltaan tukkoiseksi tai vastaavasti loivaksi.

Artikkelien käsittelemät yksittäisteemat lienevät kaupunkien kehityksen kannalta keskeisiä. Koska aihevalintoja ei kuitenkaan sen kummemmin perustella, herää kuitenkin kysymys, avautuuko Helsingin kehitys parhaiten juuri valittujen teemojen kautta? Olisiko esimerkiksi monikulttuurinen Helsinki ansainnut oman artikkelinsa? Ruotsin- ja Venäjänvallan vaikutus on Helsingissä tietysti ilmeinen, mutta kuten elintarvikekauppaa ja kirkollisia oloja käsittelevien artikkelien kautta tulee esiin, on vieraiden kulttuurien vaikutus ollut Helsingissä huomattavan monipuolista.

Helsingin historiallinen kaupunkikartasto on silti mittavan luokan kulttuuriteko, joka ei ammenna arvoaan hetkessä. Kaupunkitutkimus on viimeisten 10–15 vuoden aikana nostanut merkittävästi profiiliaan niin akateemisena tutkimuskohteena kuin poliittisen päätöksenteon ja kaupunkisuunnittelun tukena. On ymmärretty, että monipuolinen historiallinen tieto on välttämätöntä kaupunkien identiteetin ymmärtämiseksi. Vain tätä taustaa vasten on mahdollista tehdä paikallisia, seudullisia, kansallisia ja kansainvälisiä vertailuja, ja kehittää kaupunkien tulevaisuutta. Helsinki – Helsingfors. Historiallinen kaupunkikartasto osana eurooppalaisten kaupunkikartastojen sarjaa luo juuri tätä ymmärryspohjaa ja on siten ohittamaton teos sekä kaikille paikallishistoriasta kiinnostuneille ja sitä tutkiville että kaupungin tulevaisuutta suunnitteleville ja siitä päättäville henkilöille.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *