Olemmeko yhtä erilaisia vai eri lailla samanlaisia?

Suomen kielellisten ja uskonnollisten vähemmistöjen muodostama mosaiikki on kuin lapsuuden lelu, kaleidoskooppi: kun välillä ravistaa, se näyttäytyy aina uusin värisävyin. Pasi Saukkonen on tarttunut laajaan ja vaikeasti hahmotettavaan aiheeseen, jossa pääpaino on tällä kertaa ruotsin kielessä ja maahanmuuttajissa.

Saukkonen, Pasi: Erilaisuuksien Suomi - Vähemmistö- ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Gaudeamus Oy, 2013. 252 sivua. ISBN 978-952-495-295-8.

Katsellessani kirjaa nimeltään Erilaisuuksien Suomi nousi mieleeni kohtaus elokuvasta Brianin elämä, jossa päähenkilö pitää puhetta väkijoukolle ja yrittää tolkuttaa, että kaikki ihmiset ovat erilaisia – väkijoukko toistaa kuorossa samat sanat, minkä jälkeen yksi vielä erilaisempi kiistää olevansa erilainen. Olisiko tämäkin kirja tavanomaista suvaitsevaisuuden ylistystä? Ilokseni jouduin pettymään, sillä Pasi Saukkonen pohtii aihetta kattavasti, eri näkökulmista, kiihkottomasti ja vankalla asiantuntemuksella. Kirja täytti odotukseni lähinnä sikäli, etten itsekään keksinyt hyviä vastaväitteitä. Koska liian laaja yksimielisyys on aina huolestuttava, yritän kuitenkin kaivella kivien alta ja rivien välistä.

Ensimmäisessä luvussaan Saukkonen esittelee Topeliuksen luoman ”kansallisen kulttuurin prototyypin”, jota hän pitää ristiriitaisena, koska ”aidon suomalaisuuden malli sijoitettiin nimenomaan sisämaan suomenkieliseen talonpojistoon” (s. 21), vaikka Topelius ja muut 1800-luvun suomalaista kansallisuusaatetta luoneet olivat itse pikemminkin ruotsinkielisen rannikon ja kaupunkien älymystöä. Tässä he kuitenkin toimivat täysin aikansa romantiikan hengessä. Myös monikansallisen Sveitsin sankarihahmot Wilhelm Tell ja pikku-Heidi löydettiin köyhästä ja turmeltumattomasta alppimaisemasta, jossa ihmiset olivat juroja ja hienostelemattomia, mutta nauttivat vapaudestaan rehellisinä ja hyväsydämisinä luonnonlapsia. Yhdysvalloissa itärannikon yliopistot, sanomalehdet ja kirjailijat hellivät mielikuvaa ”Villin Lännen” uudisraivaajien ankarasta mutta oikeudenmukaisesta cowboyetiikasta, joka tarjosi jokaiselle mahdollisuuden uuteen alkuun ja onnellisuuden tavoitteluun kovalla työllä. Kun kapinalliset 1970-luvun nuoret alkoivat kirjoittaa kirjoja ja tehdä elokuvia, joissa Jesse James olikin pelkkä rosvo ja karjapaimenet vastenmielisen törkyturpaisia syljeskelijöitä, jotka kylpivät kerran vuodessa vaatteet yllään, eivätkä ratsuväen komeat keltahuivit rientäneetkään aina apuun viime hetkellä, he kuvittelivat keksineensä jotain uutta ja myyttien murskaamisen palvelevan jonkinlaista inhorealismin ihannetta. Todellisuudessa he vain yrittivät kartuttaa mainettaan ja varallisuuttaan pilaamalla itseään parempien tutkijoiden ja taiteilijoiden vaivalla luoman kauniin kansallisen kertomuksen.

Ei kai kukaan Suomessakaan oikeasti kaipaa tuohivirsuja, eikä usko suohon laulamisen voimaan? Silti en varmastikaan ole ainoa isä, joka toivoisi lastensa – ja kaikkien maahanmuuttajien – edes kerran maistavan mämmiä pahvilaatikosta, läiskivän sääskiä sateessa kytevän juhannuskokon äärellä, oppivan muutaman vaikeaselkoisen säkeen tiernapoikien esityksestä, hiljentyvän joulurauhan julistukseen, kuuntelevan kärsivällisesti veteraanien juttuja, kokevan kuinka Suomen jääkiekkojoukkue löytää vielä uuden tavan hävitä nöyryyttävästi, hakkaavan halkoja, kestävän urheasti löylynheittoa ja hiihtävän puusuksilla… Kyse on ikään kuin aikuistumisriitistä, joka jokaisen suomalaisen pitäisi kärsiä lunastaakseen itselleen oikeuden istua lopun ikäänsä lattea litkimässä, kännykkäänsä hiplailemassa tai golfia pelaamassa swahilinkielisten kaveriensa seurassa. Olisiko siinä sittenkään mitään niin kovin paradoksaalista, vaikka kohottaisimme Runebergin ja Leinon rinnalle kansakunnan syvimpien tuntojen kuvaajana Irwin Goodmanin, jonka mukaan ”Tää maa on suomalaisten, ryynästen ja horttanaisten! Täällä kunnon hiki on miehen deodorantti ja joka jätkä melkein kuin Isontalon Antti – ellei puhe auta, niin puukko, jumalauta!”

 

Kansalliset kuten muutkin itseymmärrykset ovat aina stereotypioita, joita muutama sukupolvi ehtii häpeillä ennen kuin huumorintajuisemmat jälkeläiset pystyvät suhtautumaan niihin itseironialla. Australialaiset eivät enää nolostele vankisiirtolamenneisyyttään, eivätkä yritä brändätä maataan vastapainoksi Waltzing Matildalle ja Krokodiili-Dundeelle. Myös kosmopoliittiset suomalaisjupit voivat arvostaa nostalgista maalaismaisemaa ja retro-Kekkosta, vaikkeivät pitäisikään niitä enää poliittisesti relevantteina esikuvina tulevaisuudelle. Varmasti jo 1800-luvun kansallisromantikotkin ymmärsivät, että heidän kuvailemansa impivaarat ja saarijärvenpaavot olivat kaukana alati muuttuvan maailman ja kansainvälisen kilpailukyvyn edellyttämästä selluloosateollisuudesta.

Saukkosta ei kuitenkaan voi arvostella siitä, etteikö hänkin tunnustaisi tiettyä oikeutusta topeliaaniselle identiteetille. Ainakin se korosti kansalaisten yhdenvertaisuutta kielestä ja säädystä riippumatta. Topeliuksen maailmankuvassa kansallisen yksimielisyyden ihanteen piti rakentua kohtalonyhteyteen ja jumalanpelkoon, joka oli monenlaisen arkipäiväisen erilaisuuden ja erimielisyyden yläpuolella. Saukkonenkin näkee suomalaisen kulttuurin ominaispiirteiksi jatkuvuuden, yhteistyön ja sovittelun. Suomalaiset ovat oppineet ratkaisemaan ongelmiaan maltilla – ja yhtä hyvin voisi todeta Topeliuksen vanhahtavan maalailevin sanoin: ”Tämä on minun isänmaani. Jos nimitän sitä suomen kielellä Suomenmaaksi tai ruotsalaisella nimellä Finland, se on kuitenkin aina sama maa. Kaikki sen pojat ja tyttäret ovat samaa kansaa, puhukoot he mitä kieltä hyvänsä. Jumala on pitänyt heitä yhdessä samassa kotimaassa monta sataa vuotta, samojen lakien ja saman hallinnon alla. Mitä hyvää tai pahaa on tapahtunut toiselle, sen on kokenut toinenkin. He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen toisensa vieressä saman Pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla, tehdessään samaa ankaraa työtä henkensä elatukseksi. Heillä on sama kristinusko…” (s. 99)

Voiko kauniimmin kuvailla liberaalista kansalaisyhteiskuntaa? No, puheet samasta kristinuskosta kuuluvat tietenkin omaan aikaansa, eikä ole mitään syytä rajoittaa suomalaisten äidinkieliä kahteen. En myöskään ole viettänyt elämästäni montaa päivää tuntureilla ja taivasalla, mutta sehän on ”besides the point”. Topeliuksen sanoista kumpuava henki on ajaton ja kutsuu niin juutalaisen (Topeliuksella oli itselläänkin juutalaisia esi-isiä) kuin somalinkin yhteisen isänmaan palvelukseen.

 

Sisäasiainministeriön ”Perustietoa Suomesta” -oppaassa kerrotaan (kaikkien?) suomalaisten olevan hiljaisia, rauhallisia, hyviä ystäviä, täsmällisiä… Suomessa sinutellaan, mutta ei halailla, eikä autoilla ajeta punaisia valoja päin. Tätä nykypäivän topeliaanisuutta ei toki tarvitse ottaa turhan tosikkomaisesti, kuten Saukkonen tekee penätessään ”sijaa erilaisille tavoille olla suomalainen” (s. 144).

Saukkonen pohtii luvuissa 5 ja 8 kielipolitiikkaa. Hän ei ota ainakaan häiritsevästi kantaa ”pakkoruotsin” puolesta tai sitä vastaan, vaan tuo reilusti esiin eri osapuolten näkemyksiä. Monelle ”aitosuomalaiselle” tekisi varmaankin hyvää tutustua henkilökohtaisesti ruotsinkielisiin maanmiehiinsä ja siihen, kuinka Runebergin Maamme-laulusta ja Topeliuksen Maamme-kirjasta alkaen suomalaista kansallistuntoa rakennettiin ruotsin kielellä. Jo alkeellinenkin kunnioitus valtionrakennuksen ja vapaustaistelujen aseveljiä kohtaan edellyttäisi ruotsin erityisaseman suvaitsemista, vaikka moni sai traumoja koulunpenkillä ja tiedostamattaankin epäilee, ovatko suomenruotsalaiset varmasti finaalissa leijonien puolella. Saukkosen asiapitoinen esitystapa ei ehkä luotaa tarpeeksi syvältä kielikysymyksen usein julkilausumattomia emotionaalisia vaikuttimia, mutta hän varoittaa ruotsinkielen puolustajia lankeamasta kohtuuttomaan elitismiin (s. 111-113). Suomalaisissa on synkkää herravihaa, joka harmittomimmillaan tukee tasa-arvon ihannetta ja ”talvisodan henkeä”, mutta voi myös kääntyä koppaviksi koettuja vähemmistöjä vastaan.

 

Luvut 2-3 ovat omistettuja kansainväliselle muuttoliikkeelle. Saukkonen vertailee useamman maan maahanmuuton historiaa ja luonnetta, mutta horjahtaa yhteenvedossaan: ”Maastamuutto on tärkeä osa monien eurooppalaisten maiden historiallista itseymmärrystä, maahanmuutto sitä vastoin ei ole yhdenkään.” (s. 39). Uskoakseni Alankomaissa, Sveitsissä tai Maltalla moni olisi tästä eri mieltä, sillä kyllä näissä maissa on jo vuosisatojen ajan tunnustettu vierasperäisen työvoiman ja pakolaisten suuri merkitys. Myöhemmin (s. 43) Saukkonen myöntääkin viimeistään 1500-luvun lopulta juontuvat perinteet.

Vaikka Saukkonen muulloin muistaakin Suomen maahanmuuton pitkän historian, muutaman kerran hänet yllättää muistikatko ja hän väittää (s. 59-60), ettei maahanmuutto olisi ollut ennen 1980-lukua politisoitunutta eikä julkisen keskustelun aiheena. Saukkonen on kuitenkin varmasti lukenut, kuinka politisoitunutta ja kiihkeää keskustelua Suomessa käytiin vaikkapa 1920-luvulla. Jo silloin niin äärioikeisto kuin -vasemmistokin lietsoi muukalaiskammoa, eikä juutalaisvastaisuus poikennut paljoakaan nykyaikaisesta islamofobiasta. Saukkosen mukaan Suomi oli Ruotsiin verrattuna ”myöhäinen laajamittaisen maahanmuuton kohdemaa” (s. 86), mutta Suomessa oli viime sotiin saakka enemmän ulkomaalaisia kuin Ruotsissa, joten mielikuva myöhäisyydestä riippuu täysin perspektiivistä – samoin ”laajamittaisen” määrittely on suhteellinen ja tulevat sukupolvet saattavat hyvinkin naureskella sille, että Saukkosen mittakaavassa 1990-luku oli käänteentekevää aikaa.

 

Väite, jonka mukaan ”Suomi ei ole koskaan ollut suurten kansainvälisten muuttovirtojen kohdemaa. Syrjäisen maantieteellisen sijaintinsa vuoksi se ei ole sitä tulevaisuudessakaan.” (s. 163) on ristiriidassa sen kanssa, mitä Saukkonen kirjoittaa edellisessä kappaleessa: nuorten kielitaito ja tiedonvälityksen tekninen kehitys (unohtamatta lentohintojen halpenemista ja niihin riittävän elintason saavuttamista köyhimmissäkin maissa) takaavat kansainvälisen muuttoliikenteen kasvun, eikä silloin Suomen maantieteellinen syrjäisyys ole enää samanlainen este kuin purjelaivojen aikakaudella tai Neuvostoliiton pitäessä rajojaan lähes suljettuina.

Kuin menneen maailman – mutta tervetulleena – kaikuna Saukkonen uskoo, että Suomeen värvätään ulkomaista työvoimaa eläköityvien suomalaisten tilalle (s. 165). Olin jo ehtinyt luulla, että minussa oli jotain vikana, koska elävästi muistelin muidenkin maahanmuuton tutkijoiden ja jopa aikaansa seuranneiden poliitikkojen pitäneen tällaista väistämättömänä vielä muutama vuosi sitten. Sen jälkeen alkoi kuitenkin maamme alasajo – pankki- ja postikonttorit, kunnat ja varuskunnat, synnytyslaitokset ja Finnairin reitit sekä viimeksi lähikauppamme Pikku-Huopalahdessa lakkautettiin ilmeisesti siinä uskossa, että väki vähenee ja viimeinen jää sammuttamaan valot Suomesta. Säästöistä on kiistelty ja ulkopuolisia syytelty – milloin Brysselin herroja, milloin markkinataloutta, milloin itse ilmastonmuutosta – mutta kukaan ei ole keksinyt ehdottaa, että mitäpä jos toisimme maahan sen verran ahkeria ja hyvätapaisia ulkomaalaisia, että saisimme taas juna-aseman Haapamäelle, mitaleja olympialaisista ja vilskettä synnytyksiin?

 

Luvut 6-7 ja 9 vertaavat monikulttuurillisuutta ja ”multikulturalismia”. Saukkonen viittaa indekseihin, joiden mukaan Suomi on kansainvälisessä vertailussa ”yksi Euroopan myönteisimmin vähemmistöihin ja niiden kulttuurillisiin oikeuksiin suhtautuvista maista, mahdollisesti jopa kaikista multikulturalistisin.” (s. 118). Tällaisilla huomioilla Saukkonen provosoi sitä ”suvaitsevaistoa”, jonka mielestä suomalaisten junttius karisee vain tuomalla Ruikonperään mustia miehiä, vegeravintoloita ja Pride-paraateja. Kun heidät yllätetään kehumalla esi-isiemme vieraanvaraisuutta ja viisaudessaan säätämiä lakeja, jotka ovat jo pitkään tuoneet maallemme enemmän mainetta ja kunniaa kuin Hiihtoliitto, muukalaiskammoinen paniikinlietsonta ja väkivaltaisuus muuttuukin epäisänmaalliseksi hötkyilyksi. Sen enempää Topeliuksen kuin Irwininkään ihmisihanteena ei ollut ulkomaalaisille ilkeilevä nilkki, joka ”suuren maailman” tapaan pokkailee hämähäkkilipun edessä ja ruikuttaa kebapgrillin pitäjän vokottelevan kylän naiset. Topeliaaninen Suomi voi olla rehvakas ja viinaanmenevä, mutta selvin päin lainkuuliainen ja aina suoraselkäisen luottavainen haasteiden edessä.

Suomen ansioille monikulttuurisuuden vaalimisessa voi löytyä selitys myös kansakunnan pienestä koosta ja nuoresta iästä. Kun ulkomaalainen asettuu Suomeen ja oppii kotimaisen kielen, mutta senkin jälkeen posmottaa lapsilleen kummallista äidinkieltään, josta ei ole mitään hyötyä koko sivistyneessä maailmassa, hän saa osakseen ehkä säälinsekaistakin kunnioitusta ja tukea, koska kaikki suomalaiset ymmärtävät kunnioittaa pienempiään ja kuinka arvokasta on vaalia outoa kieltä mitä toivottomimmissa olosuhteissa. Eikä kukaan pahoita mieltään, vaikka ulkomaalainen olisikin raivoraitis ja vierastaisi näkkileipää. Jossain Saksassa tai Ranskassa, anglosaksisista maista ja Venäjästä puhumattakaan, kantaväestölle on helpompaa uskoa ulkomaalaiselle riittävän, että hän oppii maailmankielen ja mielellään myös maan ruoka- ja juomatavat, jotka nekin tunnetaan kaikkialla. Ulkomaalaisen sopeutuminen Suomeen on varmasti hitaampaa kuin Lontoossa, mutta kun se vaiva on aikanaan nähty, vierasperäisen ihmisen on luultavasti helpompaa saada yleinen hyväksyntä. Turisti on turisti, mutta jos puhuu suomea (vaikka aksentilla) ja vieläpä sinnittelee saunan lauteilla, ei voi enää koskaan olla täysin muukalainen. Suomalaiset ovat liian pieni kansa, jotta meillä olisi varaa jakautua murteen mukaan tai niihin, jotka osaavat syödä sammakonreitensä oikeaoppisesti ja niihin, jotka ovat auttamattomasti barbaareja passistaan huolimatta. Vain hieman Suomea suuremmassa Ruotsissa on tapana olettaa, että maahanmuuttajille itselleen parasta olisi ruotsalaistua mahdollisimman täydellisesti ja luuserit pitäisi ottaa holhoukseen – Suomessa vaatimattomuus ja muut körttihyveet hillitsevät tällaista ylimielisyyttä, eikä hitautta koeta haitaksi, kunhan yritys on hyvä ja oikeansuuntainen. Hiljaa hyvää tulee, pojasta polvi paranee…

Saukkonen jättää monikulttuurisuutemme menestysten taustojen arvioinnin lukijalle, mutta kun ensin on lähtökohtaisesti kehuttu yleisarvosanaa, on jo paljon helpompi siirtyä arvostelemaan käytännön haasteita: ”Suomalaisen multikulturalismin arki on karumpaa kuin lait, periaatteet ja juhlapuheet antavat ymmärtää.” (s. 127). Tätä tuskin kukaan viitsii kiistää, kun posket vielä punoittavat aiemmista kehuista. Perisuomalaisen vaatimattomasti tunnustamme, että niinpä niin, naapurin kakaroiden ei pitäisi hiekkalaatikolla nimitellä maahanmuuttajalapsia, jotka ylpeinä kulkevat Suomi-paidassa – hiljaista mutinaa voi vielä kuulua niitä huivipäitä kohtaan, joista ei oikein päälle näe, ovatko tulleet tänne jäädäkseen vai kitisevätkö vain kaiken aikaa kuinka ikävään maahan ja naapurustoon ovat joutuneet.

 

Suomi on yhdistysten luvattu maa ja myös Saukkonen näkee maahanmuuttajayhdistysten ja neuvottelukuntien tukemisen tärkeänä (s. 133-136 ja 140). Valtionavustuksilla tuetaan myös niitä uskonnollisia yhdyskuntia, jotka eivät nauti kahden ”kansankirkon” etuoikeuksista (s. 211). Tässä olisi voinut huomauttaa, että tällainen perisuomalainen järjestäytyminen on joissakin kulttuureissa tutumpaa kuin toisissa ja johtaa helposti myös taloudellisiin tai sosiaalisiin väärinkäytöksiin. Äänekkäät tahot esiintyvät omien ryhmiensä edustajina viranomaisiin, mediaan ja myös vähemmistöihin päin, mikä voi vääristää mielikuvia, vahvistaa vierasperäisiä heimo- tai puoluekytköksiä hierarkioineen ja jopa hidastaa joidenkin kotoutumista. Aktivistien olisi ehkä sittenkin parempi käyttää vapaa-aikaansa yhdistystoimintaan valtaväestön parissa (kansalaisjärjestöt ja puolueet ottavat mielellään maahanmuuttajajäseniä) kuin käpertyä omiin yhdistyksiinsä. Myös uskontokuntien järjestäytyminen kristillisen mallin mukaisiksi seurakunniksi tai kymmennysten maksaminen, niin luonnolliselta kuin se suomalaisista tuntuukin, on suurimmalle osalle ihmiskunnasta vieras tapa ilmaista uskonnollista vakaumustaan.

 

Saukkonen ihmettelee, miksi useimmat seka-avioliitoista syntyneet lapset rekisteröivät kotimaisen kielen äidinkielekseen, mutta toteaa mahdolliseksi syyksi sen, ettei kaksikielisyyttä tilastoida (s. 140-141 ja 152). Tämä lieneekin pääasiallinen syy, joten tilastot vähättelevät vieraiden kielten osuutta. Esimerkiksi tataareja on Suomessa tuhatkunta, joista valtaosa puhuu myös äidinkieltään (vieläpä viidennessä sukupolvessa), mutta virallisten tilastojen mukaan tataarinkielisiä olisi vain 166 (Saukkosen s. 151-152 lainaamassa vanhassa tilastossa 150). Osa on rekisteröitynyt turkinkielisiksi ja osa järkeillyt, että tietoa tarvitaan lähinnä veroilmoituslomakkeiden valitsemiseen ja viranomaisissa asioimiseen, jolloin kotimaisen kielen taito ratkaisee. Tilastot eivät myöskään kata kaikkia maailman puhuttuja kieliä, vaan ainoastaan YK:n jäsenmaiden virallisia kieliä. Niinpä ”kurdi” tarkoittaa sorania ja ”kiina” mandariinikiinaa, mutta kurmandzhia tai kantoninkiinaa ei tilastoida erikseen, eikä niitä puhuvalle välttämättä löydykään esitteitä tai tulkkeja omalla äidinkielellään. Filippiinien satamiljoonaisesta väestöstä valtaosa puhuu muuta äidinkieltä kuin valtion virallista kieltä, mutta Suomen tilastoista löytyy vain 1871 tagalogin- eli pilipinon-kielistä, vaikka Filippiineillä syntyneitä on 2385 – osa on tyytynyt valitsemaan virallisen kielen ikään kuin kannatuksen vuoksi tai englannin käytännön syistä. Tällaiset esimerkit selittäisivät myös äidinkielen opetukseen osallistumisen laimeutta. Suuri osa multikulturalismin näennäisyydestä johtuu siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että vireät vähemmistöt – kuten vaikkapa kuningasgambiittia harrastavien naispuolisten kirgiisishakinpelaajien ikioma kerhotoiminta – tarvitsevat suuremman väestöpohjan ja enemmän rahaa tai aikaa kuin nykyisellään on käytettävissä.

 

Koska arkitodellisuus on kauniita juhlapuheita karumpaa, eräiden maahanmuuttokriitikoiden julkaiseman ”Nuivan vaalimanifestin vaatimuksiin myöntyminen ei muuttaisi suomalaista yhteiskuntaa kovin paljon.” (s. 146). Saukkonen toteaa aivan oikein, että maahanmuuttokriittisissä piireissä vallitsee varsin epärealistisia kuvitelmia vähemmistöjen hyysäämisestä. Tähän ovat syyllistyneet – niin paradoksaaliselta kuin se tuntuukin – usein vastapuolen idealistit, joiden vaatimuksiin suuri yleisö uskoo aivan liian herkästi. Kaikki julkiset puheet ja hallinto-oikeuksien päätökset, joilla ulkomaalaisten oikeusturva ja etuisuudet näyttäytyvät maahanmuuttokriittisen kansanosan oikeustajun vastaisina, ovat omiaan lietsomaan väärinkäsityksiä, ennakkoluuloja ja ulkomaalaisvastaisuutta. Kun kansanedustaja Ben Zyskowicz äskettäin TV-keskustelussa yritti rauhoittaa mieliä vakuuttamalla, että turvapaikanhakijoiden määrän sääntely on poliittisen päätöksenteon kontrolloitavissa, häntä vastaan hyökkäsivät ensin juontajan myötäilemät kanssakeskustelijat, joiden mielestä ihmisoikeuksille ei ole mitään hintaa ja kansainväliset sopimukset ovat riistäneet Suomen valtiolta itsenäisen päätösvallan, ja heti perään tietenkin perussuomalaiset (sekä katsojien enemmistö), joiden mielestä juuri näin kauheasti on tainnut käydä kun suvereniteetti luovutettiin Brysseliin. Ulkomaalaisasioissa ääripäiden yhteislaulu hukuttaa järjen äänen.

 

Saukkonen vertailee useita konkreettisia vaihtoehtoja esimerkiksi ruotsinkielisten ja vierasperäisten kielivähemmistöjen aseman järjestämiseksi. Tuskin kiihkeinkään maahanmuuttokriitikko voi periaatteesta vastustaa sitä, että maahanmuuttajille järjestettäisiin enemmän äidinkielensä ja kotimaisten kielten opetusta, mikä pitäisi heidät poissa pahanteosta. Saukkonen tähyää myös korkeammalle: ”Tarvitaan uusi kokonaisnäkemys, jonka varaan voidaan luoda johdonmukainen kokonaisuus erilaisista kieli- ja kulttuuripoliittisista järjestelyistä.” (s. 205). Tämä on erinomaisen totta ja on hämmästyttävää, kuinka pitkään Suomessa on jaksettu keskustella keskustelun tarpeesta ja tuottaa komiteamietintöjä tai strategiapapereita, jotka pölyttyvät kirjastoissa samanaikaisesti kun osa kansasta valittaa, ettei asioista puhuta – varsinkaan niiden oikeilla nimillä. Ehkä olisikin syytä miettiä keinoja aitoon dialogiin, joka kunnioittaisi mielipide-eroja ja hakisi yhteisiä intressejä sellaisten vanhanaikaisten hyveiden kuin ”itsekkään kansallisen edun” nimissä. Vanhaan huonoon aikaan 1970-luvulla ulkopoliittinen harkinta hallitsi myös ulkomaalaispolitiikkaa, vaikka eri tahoilla oli tuotu esiin tarvetta aktiivisempaan asenteeseen – se ei ollut ihan huono asia sekään, sillä tuolloin ulkopoliittinen itsesensuuri vastasi siitä mihin sittemmin poliittinen korrektius on huonommalla menestyksellä pyrkinyt. Kekkosen aikaan kaikki ymmärsivät ”yleiset syyt”, joiden vuoksi ruotsin asemaa ei horjutettu, kukaan ei ehdotellut venäjälle vastaavaa asemaa rajaseudulla, eikä laittomia rajanylittäjiä houkuteltu Suomeen, mutta ortodoksinen kirkko nautti ”kansankirkon” asemasta. Nykyisin keskustelu lainehtii vuolaana, mutta aidosti yhteiset perusarvot ovat kadoksissa kun osapuolet linnoittautuvat omiin norsunluutorneihinsa ja käyvät varjonyrkkeilyä kuvittelemiaan vihollisia vastaan.

 

Saukkonen varoittaa käyttämästä holtittomasti ”rasismin” kaltaisia käsitteitä, jotka helposti tukahduttavat avoimen keskustelun kulttuurista (s. 232-233). Loppusanoissaan hän esittää vetoomuksen, johon on helppo yhtyä: ”Erilaisuuksien Suomi ei toimi ilman huomaavaisuutta, halua ymmärtää toisia ja kykyä puhua vaikeistakin asioista maltillisesti.” (s. 238). Tässä hän itse kirjallaan antaa kiitettävän esimerkin.

 

Luullakseni löysin muutaman asiavirheen, mutta en ole niistäkään kovin varma: Saukkosen mukaan retoromaani olisi virallinen kieli ainoastaan Graubündenin kantonissa (s. 172), mutta vuonna 1999 Sveitsin perustuslakia muutettiin niin, että siitä tuli virallinen kieli myös liittovaltiotasolla retoromaanien kanssa asioitaessa, vaikkei täysin yhtäläinen kolmen virkakielen kanssa; Saukkosen mukaan 1990-luvulla ”Saksan kansalaisuuslainsäädäntö rajasi valtion poliittisen jäsenyyden käytännössä ainoastaan syntyperäisille saksalaisille.” (s. 68), mikä lienee väärinkäsitys, sillä jo ennen vuosituhannen vaihdetta voimaan tullutta lakiuudistusta kansalaistaminen oli toki mahdollista tietyin edellytyksin, jotka olivat osavaltiokohtaisia ja harkinnanvaraisia, mutta eivät suinkaan estäneet 45.000 ulkomaalaisen harkinnanvaraista kansalaistamista pelkästään vuonna 1993, jolloin heistä 12.000 oli turkkilaisia – ehkä saksalaisittain vähän ja sodanjälkeisissä katumusharjoituksissaan saksalaisjuristit pitivät tärkeänä riistää viranomaisilta harkintavallan, joka heillä useimmissa maissa lienee edelleenkin.

Lähdeviitteet ovat tekstin lomassa ja lähteiden lyhyt esittely sekä aakkosellinen kirjallisuusluettelo lopussa. ”Suomen kieli ei ole Suomessa millään lailla uhanalainen,” Saukkonen vakuuttaa (s. 161) ja siihen on ilo yhtyä, sillä kirja on kirjoitettu niin virheettömällä ja selkokielisellä suomella, että olin jo luullut sitä kadonneeksi taidoksi. Kirjallisesti huolellinen ulkoasu on aina omiaan lisäämään tekstin vakuuttavuutta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *