Jussi Parikka pohtii kirjassaan "Koneoppi" ihmisen ja koneen suhdetta teoreettisella tasolla lähestyen aihetta humanististen tieteiden näkökulmasta. Kirja keskittyy kolmeen keskeiseen teemaan: teknologiakasvatus, hybridisyys ja ambivalenssi. Teemat on valittu, koska ne kuvaavat Parikan mukaan moderniteetin olennaisimpia osia. Teknologiakasvatuksen Parikka määrittelee keskittyvän "nykykulttuuriin teknologian kyllästämänä maailmana, jota miehittävät tietokoneet, kännykät, kodinkoneet ja mediakoneet". Hybridisyydellä hän puolestaan tuo esiin ajatustaan ihmisen ja koneen sekoittumisesta nykyisessä maailmassamme ja ambivalnssilla teknologian vastakohtaisia ajatuksia herättävän luonteen.

Parikka ei esitä kirjassa varsin keskeiselle teknologia-termille selkeää määritelmää vaan lähestyy omaa käsitystään teknologiasta muiden esittämien kuvausten kautta, joka avaakin lukijalle useita ikkunoita teemaan. Keskeinen ajatus kuitenkin näyttäisi olevan teknologian ja ihmisen kaksisuuntainen vuorovaikutus, jossa kumpikin luo toista. Lisäksi Parikka näkee teknologian faktan sijaan mielikuvina, fiktioina, virheellisinä käsityksinä ja kulttuurisina ennakkoluuloina.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee ihmisen ja teknologian suhdetta konkreettisesta, vaikkakin enimmäkseen fiktiivisestä näkökulmasta pohtien ihmisen ja teknologian sulautumista yhdeksi. "Kyberpunk ja kyborginen identiteetti" -luku lähestyy kyborgin käsitettä niin kirjallisuuden, näytelmän, tutkijoiden ajatusten kuin myös performanssin kautta yrittäen ymmärtää ihmisyyden rajoja ja tapoja suhteessa teknologiaan. Kolmannessa luvussa, "Gilles Deleuze ja koneellisen ruumiin kyvyt", Parikka jatkaa ihmisen ja koneen välisen rajan käsittelyä keskittyen Deleuzen ajatusmalleihin, mutta hyppien jatkuvasti muihinkin näkökulmiin ja palaten yhä uudelleen peilaamaan esitettyjä ajatuksia kertomakirjallisuuteen ja elokuviin. Kirjan ensimmäinen osa heittää kokonaisuudessaan lukijalle tosissaan pohdittavaksi ihmisen ja koneen välisen rajan olemassaolon, niiden määrittelyn ja suhtautumisen ihmiskehon ja teknologian sulauttamiseen.

Avattuaan rajaa ihmisen ja teknologian välillä Parikka ottaa esille ambivalenssin teemansa mukaisesti teknologian rajoittavat ominaisuudet. Luvussa "Aivokontrolli: ajattelu kybernetiikan aikakudella" hän sukeltaa virtuaalisuuden-käsitteeseen, jonka Parikka määrittelee aktiiviseksi luomiseksi ja aktualisoitumiseksi ilman ennalta määrttyä päämäärää. Luku rakentuu edellisten lukujen tavoin eri ihmisten esittämistä ajatusmalleista, joita havainnollistetaan elokuvien fiktiivisten henkilöiden kautta. Välillä tehdään hyppy ajatuskoneiden historiaan tutustuen pinnallisesti mm. Boolen ja Turingin saavutuksiin ja palaten sen jälkeen tähän päivään aistiärsytyksineen ja infoähkyineen päätyen lopulta ajatukseen kontrollista. Kuudennessa luvussa, "Kirjoituksesta algoritmeihin: ihminen mediateknologioiden kaiverruspintana", Parikka lähestyy teknologian rajaavaa luonnetta eri aikakausien mediateknologioiden kautta kaivaen esiin näkemyksiä niiden vaikutuksesta ihmisen ajatteluun. Kittlerin, Gadamerin, Heideggerin, Foucaultin ja lukuisien muiden henkilöiden ajatusten kautta Parikka päätyy lopulta kyseenalaistamaan humanististen tieteiden taipumuksen ihmislähtöiseen tulkintaan.

Viimeisessä luvussa, "Loppusanojen sijasta: koneopin syventävät", Parikka ennakoi yleisön esittävän epäilyjä esittämiensä teoreettisten pohdintojen tarpeellisuudesta. Hän kuitenkin perustelee työnsä tarpeellisuuden kehottamalla ihmistä pysähtymään ja "ajattelemaan uudelleen ja uudelleen sitä ontologista pohjaa, jolla käsitykseme meistä itsestämme ja teknologiastamme lepäävät", koska sillä on vaikutuksensa teknologisen arjen tuotantoon. Nietzschen ajatuksia mukaillen hän jättää pohdittavaksi myös, "mikä on tietyn teknologiasuhteen hyöty ja haitta elämälle". Loppuun Parikka heittää vielä ajatuksen, joka viimeistään herättää lukijan. Koska teknologia voidaan nähdä itsessään toimivana oikeudellisena subjektina, on ihmisten syytä pohtia, miten voisimme suhtautua koneisiin paremmin.

Vaikka olin lukenut aiemmin Jussi Parikan kirjan esittelytekstin, oli kirjan kansi hämmentävä kokemus. Etukannessa sekoittui paljon sanoja arjesta, tieteestä, elämästä ja ihmisistä. Takakannesta lukian silmille lenteli näennäisesti irrallisia lauseita. Lopulta luettuani teoksen totean kannen kuvanneen kirjan sisältöä sangen osuvasti. Yksissä kansissa Parikka esittelee lukuisan määrän fiktiivisiä hahmoja kirjoista ja elokuvista sekä vielä lukuisamman määrän ajattelijoita ja heidän ajatuksiaan. Vaikka lukijana jouduinkin perehtymään infoähkyyn niin Parikan kirjassaan esille nostamana ilmiönä kuin myös realistisena kokemuksena kirjaa lukiessani, koin kirjan kuitenkin avaavan itselleni lukuisia ikkunoita erilaisiin lähestymistapoihin ihmisen ja teknologian suhdetta pohdittaessa. Myös kysymys teknologian, ihmisen ja luonnon suhteesta toisiinsa heräsi, kun kirjassa toistuvasti viitattiin ihmisen määrittämiseen suhteessa teknologiaan. Minä kun olin aiemmin kuvitellut ihmisen määrittelyn tapahtuvan suhteessa luontoon.

Eri teorioita havainnollistettiin kirjassa pitkälti fiktiivisten tarinoiden kautta, mikä toisaalta toimi juuri havainnollistamisen välineenä onnistuneesti. Toisaalta se kuitenkin irrotti teoreettiset pohdinnat reaalimaailmasta ja heikenti näin ehkä jonkin verran ajatusten painoarvoa. Toisaalta reaalimaailmasta ei olisi ehkä kyettykään löytämään lukijaa samalla tavoin herättäviä ääriesimerkkejä. Vaikka lukuisiin eri ajatuksiin ja ajattelijoihin tutustuminen oli omalla tavallaan ainakin minulle mielenkiintoinen ja oman tutkimustyöni kannalta hyödyllinen kokemus, jäin kuitenkin kaipaamaan Parikalta runsaampaa omien ajatusten esille tuomista.