Leena Majander-Reenpään Kirjatytön ilmestyessä oivalsin, että hän todellakin on ensimmäinen kirja-alalla toiminut suomalaisnainen, joka julkaisee omaelämäkertansa. Alan miesten muistelmateoksia ja elämäkertoja pystyisin suoralta kädeltä luettelemaan kymmenkunta, pienen miettimisen jälkeen huomattavasti enemmän.

Kirjatyttö kylläkin asettaa riman sen verran korkealle, että ihan vähäisillä ansioilla tämän teoksen kanssa ei kannata ryhtyä kilpailemaan. Majander-Reenpää on toiminut kirja-alalla neljäkymmentä vuotta, jopa hieman yli, jos opiskeluaikojen kirjakauppakokemus lasketaan. Jonkinlaisia viitteitä uravalinnasta näkyi jo aikaisemmin: tyttö oppi lukemaan Aku Ankkaa selaamalla ja kirjoitti kirjoista koulun lehteen. Perhe vietti kesiään Mika Waltarin mökkinaapurina Pornaisissa.

Miesten työt, naisten puuhat

Kirjan rakenne on periaatteessa kronologinen, mutta välillä aikajärjestyksestä poiketaan ja kerrotaan kyseiseen tapahtumaan liittyvät lisätiedot ja jatkojutut saman tien. Luvut on nimetty eri aikakausilta peräisin olevien romaanien ja tietokirjojen mukaan. Aluksi ratkaisu saattaa hieman hämmentää, mutta luontevalta se alkaa tuntua viimeistään silloin, kun ”Mammutti” käsittelee Jörn Donneria ja ”Pojanpoika” on syksyllä 2020 edesmennyt professori Heikki A. Reenpää. Hän oli Otavan perustajan Alvar Renqvistin pojanpoika, joka vielä yli yhdeksänkymppisenäkin jaksoi pohtia kustannusalan ajankohtaisia asioita.

Ensimmäinen luku, ”Vanhempieni romaani”, esittelee Majanderin lapsuudenperheen: Isän, joka lähti kymenlaaksolaisesta maalaiskylästä opintielle ja päätyi pankinjohtajaksi Helsinkiin. Äidin, joka oli maalaistalon tytär ja sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Neljästä sisaruksesta kolme on tavalla tai toisella tekemisissä kirjojen kanssa: Leena kustantajana, Antti suuren päivälehden kirjallisuuskriitikkona ja Mikko historiantutkijana, joka on julkaissut useita kirjoja.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen nuori nainen aloittaa opinnot Kauppakorkeakoulussa. Hänen mielestään se on parempi valinta kuin kirjallisuustiede, vaikka uravalinta on selkeä: kustannusalalle pitää päästä. Kotimaiset alan perusteokset, Unto Lapin Kirja kirjasta ja Untamo Utrion Kauppatavarana sivistys, hän on lukenut moneen kertaan jo teinivuosinaan.

Työpaikka löytyy Otavasta, jonka markkinointiassistenttina tuore kauppatieteiden maisteri Majander oppii tuntemaan alan ja ihmiset. 1970-luvun kirjamaailma on nykytilanteeseen verrattuna suorastaan paratiisimainen. Kustantamot elävät kultaisia vuosia, kauppa käy ja Suomi lukee. Ellei muuta, niin kirjakerhon kuukaudenkirjaa, jonka posti tuo kotiin, jos asiakas ei ole sitä ennakolta erikseen peruuttanut. Alalla toimii kaksi suurta ja puolenkymmentä keskisuurta kustantamoa, oppikirjat takovat useimmille yrityksille tasaista tuloa.

Anglosaksinen traditio näkyy siinä, että kustannuspomot ovat miehiä – elegantteja herrasmiehiä, sanoo Leena Majander-Reenpää – mutta melkoinen osa toimihenkilöistä on akateemisesti koulutettuja ja varsin vaatimattomalla palkalla työskenteleviä naisia. Otava ei ole poikkeus: ”Asioiden hoitaminen täällä on aina ollut naisten vastuulla ja johtaminen miesten”, toteaa pari yhtiössä pitkään työskennellyttä kustannustoimittajaa tulokkaalle.

Huikean uran yllättävä käänne

Leena Majander, josta avioliiton myötä tulee Leena Tarkka, rikkoo lasikaton. Hänet rekrytoidaan ensin Weilin+Göösin kustannuspäälliköksi sekä kustannusjohtajaksi ja pyydetään sitten takaisin Otavalle. Paluu epäilyttää: itselleen kirjoittamassaan muistiossa hän kysyy, antavatko Reenpäät uudelle kustannusjohtajalleen riittävästi vapautta nähdä ja tehdä. Myöhemmin, kun takana on jo kosolti työvuosia ja Majander-Reenpäästä on tullut kustantajasuvun jäsen, käy ilmi, että perheyrityksessä vapaus on hyvin suhteellinen käsite.

Kirjatyttö ei kerro ainoastaan tekijästään, vaan lukuisista ihmisistä ja muutamista yrityksistä tämän lähipiirissä ja matkan varrella. Kustannustoiminta rakentuu kirjailijoiden varaan, mutta juuri he ovat arvaamattomin ja hankalin osanen siinä koneistossa, joka tuottaa meille lukijoille punnittua puhetta, kauniisti paketoituja kokemuksia ja mieleenpainuvia elämyksiä vuosi toisensa jälkeen. Kokeneenkin tekijän luovuus saattaa yhtäkkiä ehtyä tai tämänvuotisen käsikirjoituksen taso ei vastaakaan sitä, mitä kirjoittajalta on totuttu odottamaan. Tai sitten yhteistyö kustantamon ihmisten kanssa takkuaa muuten vain, syystä tai toisesta.

Suuret menestykset taas syntyvät usein sattumalta; ne versovat arvaamattomuudesta, jostakin ihan uudesta, ilmiöstä jolla ei ehkä ole vielä nimeäkään. Kansainvälisellä tasolla, esimerkiksi Frankfurtin, New Yorkin ja Lontoon kirjamessuilla, päätökset on tehtävä nopeasti, jottei kilpailija pääse iskemään väliin. Kertomukset näistä matkoista sisältävät myös hauskoja anekdootteja – kaikki kun ei milloinkaan suju ihan suunnitelmien mukaan eikä toiminta ole aivan niin hohdokasta kuin sivusta katsoen luulisi.

Leena Majander-Reenpään kustantajanuralle mahtuu sekä menestyksiä että pettymyksiä. Hän tuo Suomeen Nobel-voittajia ja muita superjulkkiksia sekä on mukana kätilöimässä sekä kotimaisia kärkikirjoja että kohuteoksia. Näistä kuvaavia esimerkkejä ovat Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat, Panu Rajalan ensimmäisestä vaimosta kertova Enkeli tulessa ja Maarit Tyrkön toimittajamuistelmat, joissa presidentti Kekkonen on keskeisessä osassa. Kirjan sivuilla marssii melkoinen kirjailijakaarti – lopun henkilöhakemistokin on kahdeksan sivun mittainen.

Mikään suuren yleisön julkkis Majander-Reenpää ei missään uransa vaiheessa ollut, mutta kustannusalan kärkikaartiin hän kyllä kuului koko ajan. Luottamustoimia riitti, samoin lehtihaastatteluja. Kirjan mukaan erään alkuvuodesta 2010 julkaistun jutun jälkeen Otavan konsernijohtaja, vuorineuvos Olli Reenpää väitti miniänsä yllyttäneen henkilökuntaa kapinaan: ”Näyn liikaa julkisuudessa, olen huomionhakuinen ja anastanut Otavan kasvot itselleni, vaikeutan toisten työtä, vahingoitan yhtiötä tahallani ja tietoisesti.”

Syytetty ällistyi, samoin hänen puolisonsa ja esimiehensä, toimitusjohtaja Antti Reenpää. Ilmeisen pitkään kyteneet, mutta nopeasti julkiseksi leimahtaneet erimielisyydet johtivat siihen, että vajaat 20 vuotta aiemmin avioitunut pari jätti yhtiön. Asiaa puitiin tuolloin iltapäivälehdissä, ja alan ihmisten keskuudessa se oli vähintään yhtä iso puheenaihe kuin Leenan ja Antin avioliitto 1990-luvun alussa. Muistelmissaan Leena Majander-Reenpää kirjoittaa välirikosta Otavan johdon kanssa jokseenkin pidättyvästi.

Vaikka kirja on avoin kertomus siitä, mitä tekijä on urallaan tehnyt ja nähnyt, hän ei sano ilkeästi silloinkaan, kun aihetta ilmeisesti olisi, eikä kerro ikävien sattumusten yhteydessä ihmisten nimiä. Poikkeuksena on vuorineuvos Olli Reenpää, jonka kanssa käytyjä keskusteluja Majander-Reenpää siteeraa päiväkirjaansa nojaten. Toki muutama muukin uran vaiheisiin ja alan yrityksissä tapahtuneisiin muutoksiin liittyvä keskustelu on taltioitu sanatarkasti.

Pysyvää on vain jatkuva muutos

Kuvaus kevään 2010 turbulenttisista viikoista ja kuukausista sellaisina kuin Majander-Reenpää, hänen lähipiirinsä, ystävänsä ja tukijansa ne kokivat, on lukijastakin suorastaan ahdistava. Välillä kyllä huvittaa: huikean uran tehnyt nainen pohtii, ryhtyisikö pitopalveluyrittäjäksi vai perussuomalaisten eduskuntaehdokkaaksi. Aviomies toppuuttelee: joku tolkku työnhaussakin.

Seuraavassa luvussa huonoon kuntoon joutunut kustantamo nostetaan takaisin raiteilleen. Kyse on WSOY:stä, jonka fuusio Sanoma Oy:n kanssa ei onnistunut, mutta jonka ruotsalainen Bonnier osti, ja mitä ilmeisimmin myös pelasti perikadolta. Leena Majander-Reenpäällä oli keskeinen rooli tuossa tapahtumasarjassa – Bonnierin johto tarjosi töitä, ja hänestä tuli WSOY:n varatoimitusjohtaja. Selvää on, että Otavassa tämä käänne ei johtanut riemuhuutoihin.

Kirjatyttö antaa lukijalle mahdollisuuden kurkistaa kirjamaailman kulissien taakse, sinne missä teokset syntyvät, missä niitä myydään ja arvioidaan. Siellä päivät täyttyvät strategiakokouksista, markkina-analyyseistä, aikataulujen paimentamisesta, uusien kirjantekijöiden etsimisestä ja entisten työvireen ylläpidosta. Kirjan voi lukea menestyneen ja pitkälti työlleen omistautuneen naisen selvityksenä siitä, miten päätöksiä tehdään, kuinka vastuuta kannetaan ja miten alaisten tai yhteistyökumppanien kanssa toimitaan.

Työelämän rinnalla kirjassa kulkee myös tekijän perhe, vapaa-ajan harrastukset, matkat, ystävät ja viimeisimpinä vuosina vakava sairaus. Se pakottaa luopumaan uudesta kiinnostavasta työstä suomalaisen kirjallisuuden viennin johdossa ja opettaa ymmärtämään, että ”jokainen päivä on paras päivä”, kuten kirjan loppuluvussa todetaan.

Ja tottahan teoksesta selviää sekin, miten kirja-ala on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut. Kustantamot ovat keskittyneet, suuret yritykset sulauttaneet pienempiä itseensä yritysryppäiksi, joiden rinnalle nousee jatkuvasti uusia toimijoita. Perinteisen kirjan kanssa kilpailee joukko uudenlaisia tarinankerrontatapoja, eikä tuoreimmassa ammattislangissa enää puhuta kirjankustantamisesta, vaan sisällöntuotannosta. Kirjantekijöistä ja toimittajista on tullut sisällöntuottajia, mikä hämmästyttää heistä monia. Jatkuvalle muutokselle ei näy loppua.

Hauskat anekdootit, nokkelat henkilökuvaukset ja huima määrä sisäpiiritarinoita tapahtumien terävän analysoinnin lomassa nostavat Kirjatytön syksyn kiinnostavimpien kulttuurimuistelmien joukkoon. Kirjan kuvitus on pääosin tekijän perhealbumista, ja jos kustannusalan kehitys alkaa kiinnostaa enemmänkin, lopusta löytyy neljän sivun mittainen lähdekirjallisuuden luettelo.