Ollako vai eikö olla vasemmistopopulisti?

Brittiläinen politiikan teorian professori Chantal Mouffe on kirjoittanut tiiviin kirjan "populistisesta momentumista" läntisessä nykypolitiikassa. Hän tekee eron oikeistopopulismin ja vasemmistopopulismin välillä. Molemmat pitävät eliitin ja kansan ristiriitaa nyky-yhteiskunnan käymistilan syynä, mutta määrittelevät sen eri tavoin.

Mouffe, Chantal: For a Left Populism. Verso, 2018. 98 sivua. ISBN 978-1-78663-755-0.

Voiko poliittinen liike menestyä ja voittaa vaaleja olematta populistinen? Chantal Mouffe vastaa pienessä (93 s.) punavalkoisessa kirjassaan, että ei. Vasemmisto – sekä sosiaalidemokraatit että näitä vasemmalla olevat – voivat lisätä vaikutusvaltaansa vain tarttumalla hetkeen kiinni. Poliittinen momentum on 2000-alun rikkaissa maissa populistinen: uuskapitalismin kehitys on tuottanut eliitin ja kansan syvän ristiriidan, joka tulee ratkaista. Vasemmisto voi kirjoittajan mukaan menestyä vain oikeistopopulismista selvästi eroavana vasemmistopopulistisena liikkeenä.

Brittiläisellä politiikan teorian professorilla on kanttia rohkeaan väitteeseensä. Hän on menestynyt ei vain tutkijoiden vaan myös politiikan ideologien ja aktivistien piirissä ”taistelevan tutkimuksen” edustajana. Kirjalla For a Left Populism (Verso 2018) on selkeä sanoma ja se on suunnattu ensisijaisesti poliittisille ja yhteiskunnallisille aktivisteille. Populismin akateemiset tutkijat ovat kirjoittajan mukaan juuttuneet joko väittelemään siitä, mikä on oikea populismin määritelmä tai mitkä puolueet ja poliittiset johtajat ovat populisteja. Jotkut tutkijat mieltävät populismin retoriikan, mutta ei poliittisen toiminnan sisällön perusteella.

Toki Mouffekin määrittelee populismin. Populismi tekee 2000-luvun alun liberaalikapitalistisissa maissa eron hallitsevan eliitin ja kansan välille asettuen kansan palvelukseen. Oikeisto- ja vasemmistopopulismi eroavat kuitenkin toisistaan kuin yö ja päivä. Tätä eroa eivät vallitsevan konsensuspolitiikan ”kauppamiehet” (tietyt poliitikot, toimittajat ja tutkijat) näe. He leimaavat tällä samalla negatiivisella leimakirveellä populisteiksi kaikki ne, jotka kyseenalaistavat vallitsevan uusliberalistisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan.

Pyramid of Capitalist System, Industrial Worker 1911. Wikimedia Commons.

Oikeisto- ja vasemmistopopulismin käsitykset eliitistä

Oikeisto- ja vasemmistopopulismi määrittelevät eliitin eri tavoin. Populismin oikeistolaisessa versiossa eliitti koostuu ennen muuta poliittisesta ja hallinnollisesta eliitistä (virkamiehet) sekä moniarvoisuutta painottavasta eliittisivistyneistöstä omine medioineen. Vasemmistopopulismissa eliitti rakentuu uusliberalistisessa yhteiskunnassa pääoman edustajista sekä vaihtoehdottomuutta painottavista hallitsevista politiikoista.

Toiseksi oikeistopopulismille kansa koostuu joko kansallisvaltion aidoista kansalaisista (”perussuomalaiset”) tai koko kansakunnasta (”Suomen kansa”). Sen mukaan kansaa edustavat vain kansan etua palvelevat poliittiset liikkeet ja puolueet. Vasemmistopopulismille ei ole olemassa yhtenäistä kansaa. Kansa koostuu erilaisista kansalaisryhmistä ja – liikkeistä, joilla millään – ei edes työväenluokalla – ole monopolia ilmentää kansan etua.

Kolmanneksi nämä populismin haarat eroavat siinä, millaisena ne näkevät poliittisen toiminnan luonteen. Oikeistopopulismi painottaa edustuksellista demokratiaa. Kansan ei tule käyttää valtaa suoraan, vaan ”oikeiden edustajiensa” eli oikeistopopulististen puolueiden ja johtajien välityksellä. Vasemmistopopulismin mukaan eri kansalaisryhmät edustavat ja vaikuttavat yhteiskuntaan suoraan edustaen itseään; toki käyttäen yhtenä välineenään vasemmistopuolueita.

Mouffe korostaa, että vasemmistopolitiikan tulee ajaa demokratian syventämistä ja radikalisointia. Demokratia todellisena kansan valtana ei toteudu äänestämällä ”kerran neljässä vuodessa”. Se muuttuu lihaksi ainoastaan siten, että eliittiin kuulumattomat kansalaisryhmät voivat päivittäin, viikoittain ja kuukausittain vaikuttaa omiin asioihinsa työpaikoilla, asuinalueella, mediassa ynnä muilla yhteiskunnan kentillä. Tällä politiikalla on selvä vastustaja eli globaalin pääoman kasvupakko ja sitä toteuttavat talouselämän ja politiikan johtajat. Vasemmistopopulismi pyrkii radikaaleihin uuskapitalismin rakenteellisia ”pakkoja” purkaviin uudistuksiin. Mutta tämä ei – välttämättä – Mouffen mukaan johda kapitalismin kumoutumiseen. Tilanteet vaihtelevat ja historiaa tekevät ihmisjoukot eri lailla eri maissa. Kirjoittaja painottaa, että uuden vasemmistopolitiikan tulee vastustaa taloudellista liberalismia mutta ei poliittista liberalismia.

Poliittinen kanta ei määrity luokka-asemasta

Mouffe kyseenalaistaa vanhan marxilaisen kannan työväenluokasta kapitalismin vastaisena kriittisenä voima. Työväenluokan olemukseen ei välttämättä kuulu halu syventää demokratiaa ja arvostella kapitalismia. Tämänkaltaista väärää ajattelua hän kutsuu ”essentialismisi”. Työväenluokka (ytimenä teollisuuden ja palvelusektorin palkkatyöntekijät) voivat hyvinkin kannattaa olemassa olevaa kapitalismia perinteisesti tukevia puolueita, oikeistopopulistisia ryhmiä tai olla yhteiskunnallisesti täysin välinpitämättömiä. Politiikassa on omat lakinsa.

Taloudellisesti määräytyneet luokka-asemat eivät suoraan määrää poliittista ryhmäytymistä eikä yksittäisen henkilön poliittista kantaa. Uuskapitalismin eliittiä ja uusliberaalia politiikkaa voivat vastustaa taloudellisesti määräytyneiden ryhmien (kuten palkkatyöntekijät) lisäksi monet muut yhteiskunnalliset ryhmät: kuten esimerkiksi erilaiset kansalliset, uskonnolliset ja seksuaaliset vähemmistöt, työttömät, feministit ja ekologiset aktivistit.

Vasemmistopolitiikkaa voi ja tulee tehdä sekä luokkalähtökohdista että identiteettipoliittisista kulmista. Kiintoisaa on kuitenkin huomata, että Mouffen mielestä ainakin Englannissa on vasemmistolaisessa nykypolitiikassa liian vähän kiinnitetty huomiota juuri työväenluokan ongelmiin.

”The protectors of our industries”. Puck, 1883. Wikimedia Commons.

Tunteet mukaan politiikkaan

Arvostellessaan vasemmistolaista politiikkaa kirjan tekijä painottaa myös sitä, että politiikassa tunteet ja elämykset on jätetty liian vähälle huomiolle; kun taas oikeistolaiset ovat osanneet käyttää hyvin tunnepolitiikkaa muun muassa nationalistisilla sankaritaruillaan. Mouffen mukaan rationalistiset perustelut ja niihin tukeutuvat poliittiset ohjelmat ja argumentit eivät pelkästään riitä vaan tarvitaan elämyksiä: toivon ja uskon luomista. Tässä vasemmiston tulee tukeutua vasemmistolaisen taiteen tukeen.

Mielestäni Mouffe esittää lyhyessä ja selkeästi kirjoitetussa kirjassa, joka olisi syytä myös suomentaa, hyvän kysymyksen uudelle punavihreälle vasemmistopolitiikalle: Mitä tehdä, miten toimia ja mihin pyrkiä?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *