Brita Kekkosen muistelmat ovat ilmeisesti olleet mitä melkoisin iisakinkirkko, ainakin jos on uskominen Helsingin Sanomia. Lehden kulttuuriosastossa muistelmat arvioinut VTT Veli-Pekka Leppänen nimittäin toteaa, että teoksen kirjoittaja Pia Maria Montonen oli Kekkosen kuudes yhteistyökumppani – muistelija nimittäin hylkäsi viisi edellistä käsikirjoitusta, minkä mistäkin syystä.

Tämä viimeinen ilmestyi postuumisti: Brita Kekkonen kuoli syöpään 85-vuotiaana 10.5.2013. Muistelmien loppuun liittämässään epilogissa Montonen kertoo, kuinka Brita Kekkosta lähdettiin viemään sairaalaan ja tuolloin hänet pyydettiin paikalle. Kekkonen ojensi kätensä hyvästiksi ja kehotti: ”Var inte orolig, börja bara skriva, det blir nog bra!”

Naiset olivat tutustuneet yhteisen tuttavan esitteleminä, havainneet asuvansa lähekkäin, alkaneet tavata toisiaan ja puhua elämäkerran kirjoittamisesta. Montosen mukaan muistelmien kirjoittaminen oli Kekkoselle tärkeää siksi, ettei omille lapsille jäisi vanhempien elämästä mitään epäselvää. Mutta ne tuli myös julkaista, sillä Brita Kekkonen koki olevansa viimeinen oman sukupolvensa edustaja, joka oli elänyt arkea legendaarisen presidenttiparin rinnalla.

Niinpä kirjan nimeksi on valittu ”Valtakunnan miniä”, ja suhde appivanhempiin nousee vahvasti esiin jo takakansitekstissä. (Mainitsen takakansitekstin siksi, että useimmat kuitenkin lukevat sen ennen kirjan hankintaa, ja nykyisenä nettikaupan aikana tuo kirjan markkinoinnissa käytetty teksti on yleensä lähes ainoa lukijan ennen ostopäätöstä näkemä tieto.)

Avioon appivanhempien tietämättä

Viime vuosisadan Suomi näyttäytyy useiden muistelmien ja aikalaiskirjallisuuden valossa suurena luokkaretkenä, jossa köyhät mutta eteenpäinpyrkivät nuoret nousevat vaatimattomista oloista eritasoisiin johtotehtäviin, korkeimmillaan koko valtakunnan kärkimiehiksi.

Näin teki myös Brita Kekkosen (o.s. Fagerholm) isä Karl-August (1901–1984). Isättömästä, parturinoppiin hakeutuneesta pojasta tuli lehtimies, pitkäaikainen kansanedustaja, moninkertainen ministeri ja pääministeri, lopulta eduskunnan puhemies ja Alkon pääjohtaja. Hänen sukunsa, lapsuutensa ja osin nuoruutensakin vaiheet käydään läpi K-A. Fagerholmin 1970-luvulla ilmestyneiden muistelmien alkukappaleissa, jotka tytär nimenomaan halusi oman kirjansa ensimmäiseksi luvuksi. Ratkaisu on kieltämättä hieman erikoinen. Ehkä Brita halusi alleviivata olleensa enemmän Fagerholmin tytär kuin Kekkosen miniä – tuon ajatuksen hän esittää kirjan loppupuolella.

Fagerholmeilla oli kolme lasta, Brita (s. 1927) heistä vanhin. Helsingin Vallilaan ja Taka-Töölöön sijoittuvat lapsuus- ja nuoruusmuistot kertovat keskiluokkaisen perheen elämästä kolmikymmenluvun Helsingissä. Kotiapulaista pidettiin, vaikka asuttiin kaksiossa eikä äiti käynyt töissä. Sotavuosinakaan lapset eivät tunteneet oloaan turvattomaksi: talvisotaa he pakenivat Hämeeseen ja Ruotsiin, jatkosodan aikana Brita ja hänen sisarensa olivat sotalapsina Tanskassa.

Kun Brita kirjoitti ylioppilaaksi 1946, hän ei tiennyt, mitä ryhtyisi opiskelemaan. Perheen talous oli niin hyvässä jamassa, että tyttö voitiin lähettää Pariisiin, jossa hän opiskeli ilmeisen innottomasti ja lähinnä turistoi eli katseli nähtävyyksiä. Pariisissa oleili muitakin suomalaisnuoria, kuten Taneli Kekkonen, jonka Brita tapasi muutaman kerran, tunsivathan he toisensa jo sotaa edeltävältä ajalta. Kipinä syttyi kuitenkin vasta muutamia vuosia myöhemmin ja suhteen primus motor oli Brita; hän kertoo jopa kirjoittaneensa kummankin nimen kuulutuspapereihin. Avioliitto solmittiin salassa kesällä 1952; Kekkoset kuulivat siitä vasta kun morsiamen isä kutsui sulhasen vanhemmat samppanjalle ja kahville. Tanelin kaksosveli Matti kylläkin oli todistajana vihkitilaisuudessa.

Kuva: Brita Kekkosen kotiarkisto

Olivatko Kekkoset outoja?

Lähes koko ensimmäisen avioliittovuotensa pariskunta asui lapsuudenkodeissaan. Brita Kekkosen mukaan syynä olivat hänen opintonsa (ranskaa, kirjallisuutta, estetiikkaa, taidehistoriaa) sekä pääkaupungin sodanjälkeinen asuntopula. Koko totuus ei ehkä kuitenkaan ole tässä: 1950-luvun alun nuoretparit asuivat monesti jommankumman vanhempien peräkamarissa tai muuten alivuokralaisina, usein hyvinkin ahtaasti.

Vasta kun Brita Fagerholm-Kekkonen valmistui filosofian kandidaatiksi keväällä 1954, yhteiselämä pääsi alkamaan. Moskovaa, jossa Taneli Kekkonen oli palvellut, seurasi Tukholma, sitten Rooma jossa Brita Kekkonen näyttää viihtyneen loistavasti. Sieltä tarttui mukaan myös italialainen kotiapulainen Pietro Arzilli, joka seurasi perhettä New Yorkiin, jossa Kekkoset asuivat pari vuotta. Välillä palattiin Helsinkiin, ja keväällä 1965 Taneli Kekkonen nimitettiin Suomen suurlähettilääksi Jugoslaviaan. Sen jälkeen hän siirtyi taas Roomaan.

Noihin vuosiin osuvat myös muistelmien ehkä kiinnostavimmat luvut. Takakannen maininnat ”oman aikansa Romeosta ja Juliasta” ja parin myrskyisästä avioliitosta, josta raportoitiin ahkerasti lehdistössä, eivät kyllä mielestäni pidä paikkaansa – tai sitten en osannut lukea rivien välejä. Fagerholmit eivät näytä vastustaneen tyttärensä avioliittoa; sitä paitsi se solmittiin jo ennen Fagerholmin ja Kekkosen vahvinta vastakkainasettelun aikaa eli vuoden 1956 presidentinvaaleja. Toki vaalityö oli aloitettu vuosia aikaisemmin, mutta hyvin perheet silti yhteiseen kahvipöytään mahtuivat, joskaan kanssakäyminen ei kaiketi ollut kovin tiivistä. Ja lehtijutuista olisi ollut hyvä ottaa mukaan jokunen katkelma; toki kirjassa kuvaillaan riitaa, jonka aikana Brita potkaisi miestään piikkikorolla silmään – keskellä Rooman kaoottista liikennettä.

Muistelijan mukaan Kekkosen perhe oli ”vähän outo” mutta vertauskohtana olivat omat vanhemmat, joiden Brita sanoo eläneen koko elämänsä käsi kädessä kun taas Sylvi ja Urho kulkivat osin omia teitään. Kekkosilla ei pussattu eikä halattu, ei riidelty mutta ei myöskään nukuttu samassa sängyssä. Kaksospojat Matti ja Taneli olivat kai enemmän äidin kuin isän poikia; ainakin Tanelin elämää Sylvi pyrki päsmäröimään vielä silloin, kun tämä työskenteli Moskovassa ja oli 25-vuotias diplomaatinalku.

Mitä taas miniän ja anopin väleihin tulee, niin eivät ne kovin kamalilta vaikuta. Aluksi Sylvi ei kai juuri pitänyt miniästään – voi tietysti miettiä, oliko syynä tämän henkilö vai se, että äiti epäili pojan avioliiton myötä vieraantuvan äidistään? Aikana, jolloin lähes ainoa yhteydenpitomuoto olivat pitkät kirjeet, Brita ja Sylvi kuitenkin kirjoittivat toisilleen ilmeisen tiheään tahtiin. Sylvin käydessä Roomassa he shoppailivat yhdessä ja viettivät jopa presidentinrouvan 60-vuotispäivää kaksistaan – Taneli oli lähtenyt työmatkalle kuten usein muulloinkin äitinsä vierailujen aikana.

Kuva: Brita Kekkosen kotiarkisto

Diplomaattiperheen arki ei ollut luksuselämää

Taneli Kekkosen diplomaattivuosiin osui merkittäviä tapahtumia, suurimpana näistä vuoden 1975 Etyk-tapaaminen Helsingissä. Tuolloin Kekkoset asuivat kotimaassa, ja Taneli oli ulkoministeriön neuvotteleva virkamies. Huippukokouksen järjestelyistä jäi hampaankoloon kaivamaan se, että kun Anita Hallama ja Brita Kekkonen järjestivät rouvien ohjelmaa (tai heidän piti tehdä se yhdessä), Hallama otti itselleen koko projektin eikä Kekkosta kutsuttu edes mukaan.

Muutkin 1900-luvun loppupuolen tapahtumat näyttäytyvät näissä muistelmissa kulisseista katseltuna. Euroopan poliittinen kehitys jää dokumentoimatta, vaikka diplomaattiperheen luulisi nimenomaan olleen tapahtumien keskipisteessä, sillä esimerkiksi Taneli Kekkosen Varsovan-kausi 1980–1984 osui Lech Walesan, Solidaarisuuden ja monenlaisen muutoksen aikaan. Se onkin ainoa ajanjakso, missä politiikka edes pistäytyy kirjan sivuilla, vaikka vain lyhyinä referaatteina Taneli Kekkosen ulkoministeriölle lähettämistä raporteista.

Kirjassa eletään perheen arjessa, ei neuvotteluhuoneissa, eikä suomalainen diplomaattiperhe sen mukaan elänyt mitään luksuselämää, vaikka juhlissa käytiin ja erilaisia silmäätekeviä tavattiin. Brita ompeli vaatteensa pääosin itse – tekipä hän pukuja ystävälleen Kyllikki Forssellillekin – ja opiskeli toimeliaasti kieliä. Oli tärkeää oppia kulloisenkin kohdemaan kieltä. Jugoslavian vuosina hän ja tuolloin vasta kouluikäinen Timo oppivat serbokroatian niin hyvin, että Timo toimi tulkkina jopa isoisä Urhon virallisissa neuvotteluissa.

Britalla ja Tanelilla oli kaksi lasta: Timo ja hänen nuorempi sisarensa Tea. He ovat luovuttaneet kirjan kirjoittajan Pia Maria Montosen käyttöön perheen arkiston, johon kuuluu runsaasti kirjeitä ja valokuvia. Lähes koko kirjan kuvitus – ja sitä on paljon! – onkin perheen yksityisistä albumeista. Myös eri aikakausien, enimmäkseen 1950–60-lukujen, kirjeitä lainataan runsaasti, mikä tietysti tuo tapahtumat ja kirjoittajien omat äänet lähelle lukijaa.

Mitä kaikkea jää kertomatta?

1980-luvulle tultaessa Taneli Kekkosen alkoholismi oli jo pitkällä, ja suurlähettilään pesti Tel Avivissa 1984–1985 jäi hänen viimeiseksi virakseen. Kekkosta syytettiin rattijuoppoudesta, komennettiin Suomeen ja asetettiin disponibiliteettiin eli vapautettiin virkatehtävistään. Silti hänen piti olla käytettävissä, joten mies hilautui aamuisin ulkoministeriöön, vaikka töitä ei annettu. Masennus vaivasi, ja heinäkuussa 1985 Taneli Kekkonen hirttäytyi kotonaan koiranremmiin. Hän oli tuolloin 56-vuotias. Presidentti Koiviston surunvalittelukukat Brita Kekkonen kertoo lähettäneensä saman tien takaisin.

Taneli Kekkonen haudattiin hiljaisesti. Seuraavan vuoden syksynä pidetyissä Urho Kekkosen mahtihautajaisissa perhe – Britan mukaan koko suku – osoitti käytöksellään, ketkä heidän mielestään olivat tarinan konnat: Mauno Koivisto ja Paavo Väyrynen. Urho Kekkonen kuoli syksyllä 1986 tietämättä poikansa kuolemasta.

Tämän epäilemättä erittäin rankan ajanjakson – Britan vanhemmat kuolivat lyhyin väliajoin alkuvuodesta 1984 ja appiukko-Urho oli jo tuolloin sairautensa takia muissa maailmoissa – kuvauksen jälkeen kirjasta ikään kuin loppuu veto. Toki siitä selviää, että Brita Kekkonen eli vielä lähes kaksi vuosikymmentä ystävien kanssa seurustellen, kulttuuria, erityisesti klassista musiikkia, harrastaen ja maailmantapahtumia jatkuvasti ja terävästi kommentoiden. Myös teoksen loppulukujen aiheet eli kulttuuririennot, ompeleminen, ruoanlaitto, ystävät ynnä muut olisi voinut sulattaa yhdeksi kokonaisuudeksi. Loppuivatko muistelijalta voimat? Vai kirjoittajalta aika?

Kirja on kirjoitettu vain ja ainoastaan Brita Kekkosen näkökulmasta, hänen muistojaan kuunnellen, hänen arkistoaan penkoen. Muistelmien kohdalla tämä on tietysti ymmärrettävää, mutta kun tekijänä kuitenkin on toimittaja, olisi toivonut, että tämä olisi reippaasti kysynyt siitä, minkä päähenkilö itse jätti kertomatta, jolloin teoksesta olisi kasvanut täysipainoinen elämäkerta. Kirjassa käsiteltyinä vuosikymmeninä tapahtui paljon sekä Suomessa että maailmalla – teräväkieliseksi kuvatulla Brita Kekkosella olisi varmaan ollut monesta asiasta mielipide, jos sitä vain olisi kysytty.

Myös perhetapahtumien kuvauksesta – joka siis kirjan nimenkin perusteella olisi teoksen keskeinen anti – näyttää puuttuvan yhtä ja toista oleellista. Esimerkiksi Sylvi Kekkosen kuoleman joulukuun 1974 alussa luulisi olleen tapahtuma, joka järkytti perhepiiriä, etenkin kun Brita ja Taneli asuivat tuolloin Suomessa ja ainakin varhaisempina vuosinaan Taneli näyttää olleen varsinainen äidinpoika. Kirjaa kirjoitettaessa olisi kai voitu käyttää muitakin lähteitä kuin Brita-rouvan haastatteluja ja Urho ja Sylvi Kekkosen päiväkirjoja (no, on lähdeluettelossa tuorein Sylvi Kekkosen elämäkerta ja ne jo arvioni alussa mainitut K. A. Fagerholmin muistelmat).

Kuva: Brita Kekkosen kotiarkisto.

Kun kirjanteossa on epilogin mukaan avustanut toinenkin toimittaja ja sivustatukena lisäksi Kekkos-tutkija Juhani Suomi, olisi näkökulmaa voinut hyvin laajentaa Brita Kekkosen elämäntarinan siitä mitenkään kärsimättä.

Huhtikuussa ilmestynyt kirja näyttää olevan huikean suosittu: se on kirjakauppojen Mitä Suomi lukee-listalla kymmenen ensimmäisen joukossa, ja kirjastojen varauslistat ovat joka puolella Suomea pitkiä. Sen sijaan kritiikki ei ole kohdellut sitä kovin lempeästi: ronskeimmat arvostelijat puhuvat jopa ”kahvipöytäjuoruilusta”. Minä en ihan noin jyrkästi sanoisi, mutta elämäkerraksi en tätä kyllä kutsuisi, vaan kyseessä ovat yhdenlaisella näköalapaikalla eläneen – ja näkymiään valikoivasti kuvaavan – henkilön postuumisti ilmestyneet muistelmat. Hetkittäin niissä on hyvinkin herttaisia episodeja, välillä taas varsin pisteliäitä mielipiteitä ihmisistä, joita muistelija oli matkansa varrella tavannut tai jotka hän oli itse valikoinut ystävikseen.