Viime vuosikymmeninä keskustelussa vanhemmuudesta ja perheestä painopiste on otettu joitakin askelia äitiydestä kohti isyyden käsittelyä. Erityisen voimakkaasti tämä muutos on näkynyt ei-tieteellisten, isyyttä käsittelevien kirjojen määrän voimakkaana kasvuna 1990-luvun aikana. Tämä Aallon ja Kolehmaisen toimittama monitieteinen Isäkirja tarjoaa tervetulleen – ja paikoin tuoreitakin näkökulmia tuovan – lisän tieteelliseen isä-kirjallisuuteen.

Isäkirja on ottanut 11 artikkelin ja 12 kirjoittajan voimin tarkasteltavakseen sekä viime aikaisen, että historiallisenkin isyyskeskustelun. Toisaalta kirjan kirjoittajat myös sanovat luovansa isyyskeskustelua. Kirja ottaa ansiokkaasti määriteltäväkseen isyyteen liittyvää käsitteistöä ja purkaa isyyttä ilmiönä. Läpi kirjan johtolankana näyttäisi kulkevan isyyden ja miessukupuolen välisen suhteen selvittäminen ja arviointi. Kirjan artikkelit edustavat ansiokkaasti erilaisia näkökulmia ja isyys otetaan monimerkityksisenä; kirjassa ei tyydytä isyyden kapeaan määrittelyyn. Pääasiallinen lähestymistapa isyyteen tapahtuu kirjassa isien omien kuvausten ja isyyskeskustelun kautta.

Isänä minua on usein kuitenkin ihmetyttänyt se, kuinka isyys otetaan aina esille suhteessa äitiyteen. Välillä tuntuu jopa siltä, että isien vastuista, oikeuksista ja isyyden luonteesta ei voi puhua lainkaan suhteuttamatta niitä ensin äiteihin ja äitiyteen. Samaan aikaan erilaiset lehdet ja kirjat pursuavat äitiyttä ilman, että isyyttä tuskin mainitaan. Kärjistetysti tuntuu, että vanhemmuuteen liittyvissä kysymyksissä isä ei voi olla koskaan itsenäinen – isä voidaan määritellä ainoastaan äidin kautta. Kaikista ansioistaan huolimatta myös Isäkirja sortuu useissa artikkeleissa määrittelemään isyyden ainoastaan äitiydestä riippuvaisena ilmiönä.

Osittain isyyden käsittely vain äitiyteen liittyvänä ilmiönä on seurasta yhteiskunnallisesta keskustelusta ja isyyteen liittyvästä kerronnasta, jota Isäkirjakin purkaa. Silti esimerkiksi Jaana Vuoren artikkelissa sorrutaan useisiin, nähdäkseni, stereotypioihin. Vuori puhuu kuinka vanhemmille kirjoitettujen oppaiden jättävän usein huomiotta kokonaan, että ”vastuu lastenhoidon järjestelyistä kuuluisi myös esimerkiksi työpaikoille, ammattiyhdistyksille, puolueille tai muille miesten järjestöille.” (s.55) Puolueista ja ammattiyhdistyksistä puhuminen miesten järjestöinä on kyllä tänä päivänä nähdäkseni hivenen kaukaa haettua. Vuoren artikkeli ei ollut ainoa, jossa vanhat stereotypiat perhekeskeisyyteen sidotusta äidistä ja isästä elannonhankkijana nousevat esille, vaikka niitä samaan aikaan pyritäänkin purkamaan.

Isäkirjan ehdottomiin ansioihin kuitenkin kuuluu erilaisten näkemysten esille tuominen. Erityisen hyvin perinteistä käsitystä isyydestä murtaa erityisesti Juha Jämsä, joka käsittelee näkemyksiä homoudesta ja vanhemmuudesta. Jämsä osoittaa, että vanhemmuuden perinteisen määrittelyn ja homomiehen kokeman vanhemmuuden välillä on selkeä kuilu. Irtautuessaan perinteisistä heterorooleista Jämsä myös onnistuu käsittelemään isyyttä ilman, että hänen tarvitsee koko ajan hakea vertailupohjaa äitiydestä.

Nyky-isyys ja nykyisyys

Isäkirjan artikkelit on jaettu kolmeen teemakokonaisuuteen. Ensimmäisessä käsitellään isyyden historiallista muutosta, sekä puhetta nyky-isyyden väitetystä muutoksesta. Kirjoittajien mukaan nykykeskustelussa usein viitataan menneisyyden isyyteen jonkinlaisena muuttumattomana monoliittina ja annetaan ymmärtää isyyden muuttuneen varsinaisesti vasta 1960-luvulta tähän päivään. Artikkelissaan Ilana Aalto osoittaa, kuinka isyydestä puhutaan jonkinlaisena suurena kertomuksena, jossa isyys on koko ajan matkalla parempaan. Varsinaisesti Aallon artikkeli ei käsittele isyyden historiallista muutosta, vaan ennen kaikkea isyyskertomuksissa esiintyvää muutosta. Tarkkailtavana on siis varsinaisen muutoksen sijasta ihmisten (tässä tapauksessa isien) historiakäsitys. Aallon tutkimissa isien kertomuksissa isyyden muutosta kuvataan juuri tällaisena suurena kertomuksena.

Jani Kolehmainen pohtii artikkelissaan käsityksiä osallistuvasta isyydestä ja maskuliinisuuden suhteesta isyyteen ja vanhemmuuteen. Hän arvioi näkemystä siitä, tarkoittaako osallistuva isyys mahdollisesti samalla luopumista maskuliinisuudesta, tai ainakin sen muuttumista. Myös Minna Ruckensteinin tarkasteltavina on maskuliinisuuden suhde isyyteen, mutta maskuliinisuuden yhtenä ilmentymänä pidetyn väkivallan kautta. Ruckenstein analysoi parisuhteessa väkivaltaisten isien kertomuksia suhteestaan lapsiin, sekä omaan isäänsä.

Samaan teemaan kuului myös Vuoren artikkeli, joka käsitteli ensisijaisesti isyyden luonnetta suhteessa äitiyteen, sekä muutosta näissä suhteissa. Vuoren artikkelissa käydään lävitse isyyden eri malleja ja toisin kuin Kolehmaisella, Vuori nostaa esille eron hoivaavan ja maskuliinisen isyyden välillä. (s. 62) Hoivaava vanhemmuus siis näyttäisi näin ollen feminiinisenä luonteeltaan. Samalla äitiys kantaisi sisällään yhteiskunnallisen vastuun lapsen hoidosta, mutta isällä olisi mahdollisuus valita haluaako hän olla läsnä, vai keskittyä esimerkiksi työn tekoon. Äideillä ei tätä vapautta valintaan näin ollen olisi. Tähän voisi sanoa kritiikkinä sen, että kyllä meidänkin yhteiskuntamme tuntee vanhempia, joissa äiti on tehnyt valintansa olla hoitamatta lasta. Vuori ilmeisesti hakee sitä, että on isän on yhteiskunnallisesti hyväksytympää tehdä valintoja vanhemmuutensa suhteen.

Isien töistä sukupuolten tasa-arvoon

Kirjan toisessa osassa huomio kiinnitetään sukupuolten välisiin suhteisiin vanhemmuuden osalta. Sevónin ja Huttusen artikkelissa huomioni kiinnittyi väitteeseen, että neuvolajärjestelmämme Suomi olisi jaetun vanhemmuuden keulakuvamaita. (s. 136) Omat kokemukseni ovat osoittaneet varsin toista – äitiyttä korostetaan äitiysneuvolajärjestelmässämme varsin huomattavasti. Isän läsnäoloon ei toki suhtauduta nurjasti, mutta käytännössä valtaosa ohjeista ja puheesta suunnataan äitiin. Käytäntö on minun kokemusteni mukaan enemmän ”isät voivat sitten istua tuolla takana” -tyyppistä, kuin jaettua vanhemmuutta korostavia.

Sevón ja Huttunen löytävät isien ja äitien kokeman vanhemmuuden välillä varsin merkittävän eron. Äidit korostivat isyyttä toissijaisena vanhemmuutena ja painottivat äidin ja lapsen välistä ainutlaatuista suhdetta. (s. 163) Uskaltaisinkin väittää, että tässä on yksi suuri este tiellä tasa-arvoiseen ja jaettuun vanhemmuuteen. Kun puhutaan siitä, että miehet eivät osallistu tai vetäytyvät haluaisin itse nähdä asian myös joskus esitettynä toisinpäin – isille ei anneta mahdollisuutta. Korostamalla äitiyden erityisluonnetta, äitiyden ensisijaisuutta, sekä äidin ja lapsen jonkinlaista maagista suhdetta työnnetään samalla isä toissijaiseen asemaan, perheen varavanhemmaksi.

Lammi-Taskula ottaa artikkelissaan esille vanhempainvapaat ja puhuu mielestäni asiaa sanoessaan että ”vanhempainvapaa mielletään lähes itsestään selvästi äidille kuuluvaksi vapaaksi.” Monet naiset jopa puhuvat vanhempainvapaasta äitiyslomana – aivan kuin mies ei voisi edes käyttää sitä. (s. 168) Lammi-Taskula on nähdäkseni oikeassa todetessaan, että sosiaalipolitiikka ei yksin kykene muuttamaan vanhempainvapaiden epätasaista jakamista – kyse on pitkälti myös asenteista. Vikaa ei tulisi etsiä yksinomaan miehistä.

Osion kahdessa muussa artikkelissa Eeva Jokinen tarkastelee kertomakirjallisuudessa esitettyjä kuvia isyydestä ja tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia kirjallisuuden isä-maailmaan. Jämsän jo aiemmin mainittu artikkeli taas ottaa käsittelyyn isyyden pitkälti huomiotta jääneen – tai vähintäänkin väärin tulkitun – lajin, homoisyyden. Jämsän artikkeli herätti kysymyksen, että täytyykö todella hylätä perinteinen heterovanhemmuus, että isyyttä on mahdollista tarkastella itsenäisenä ilmiönä, koska siltä välillä vaikuttaisi?

Kirjan kolmannessa osassa käsitellään isyyttä työn kautta. Merja Korhonen ottaa artikkelissaan esille yhden isän kertomuksen työssäkäynnin ja isyyden sovittamisesta yhteen. Korhonen toteaa aluksi että isyyttä pidetään ”miehen mallin” takia jotenkin erityislaatuisena, koska ”naisen mallista” ei kuule puhuttavan. Korhosen mukaan hoivatehtävän suhteen vanhempia pidettäisiin tasa-arvoisina. (s. 245) Lähtökohtaisesti sanoisin, että ”miehen mallin” korostaminen on vain keino nostaa isyyden arvoa – äidin osalta tämmöistä korostusta ei tarvitse tehdä, koska äitiyttä pidetään yleensä automaattisesti isyyttä korkeampana vanhemmuutena. Miesten tasa-arvo vanhempana on nähdäkseni yhteiskunnallisesti totta aivan yhtä paljon kuin naisten tasa-arvo työelämässä. Molemmista puhutaan, mutta täysin toteutuneina niitä tuskin voidaan pitää.

Sari Kokkosen tutkimuskohteena ovat työttömät isät ja työttömyyden vaikutus isyyteen. Kokkosen mukaan osalle isistä työttömyys on avautunut mahdollisuutena arvioida vanhemmuuttaan uudelleen, kuitenkin tavalla, josta työtön isä vain harvoin uskaltaa puhua. Työorientoituneessa yhteiskunnassamme on kyseenalaista olla työtön ja samaan aikaan onnellinen. (s. 288) Kirjan viimeisenä artikkelina on Heikellin tutkimus merimiesten isyydestä. Heikellin mukaan isyys ja vanhemmuus mahdollistivat pitkään poissa oleville merimiehille kiinnittymisen mahdollisuuden yhteiskuntaan. Isyys antoi näille miehille jotain hyvää mihin palata.

Mitä on olla hyvä isä?

Yksi kirjan kantavista teemoista on nähdäkseni ollut määritellä uudelleen isyydelle asetettuja odotuksia ja toisaalta pyrkiä purkamaan sitä, mitä on hyvä isyys. Äitiydelle asetetaan monia yhteiskunnallisia paineita. Erityisesti niin sanottujen naisten- ja perhelehtien sivuja lukiessa vaikuttaisi siltä, että äidit osaavat automaattisesti monia lasten hoitoon liittyviä asioita toisin kuin isät: Äidit osaavat imettää, äidit tunnistavat lasten itkut, äidit tietävät mitä lapsi tarvitsee. Todellisuudessa myös äitien täytyy opetella tämä kuten isienkin. En usko että naiset osaavat automaattisesti yhtään sen enempää kuin miehetkään lastenhoidosta.

Äiti ei tarvitse kätilön tai kokin koulutusta ollakseen hyvä äiti tai kodin askareiden hoitaja. Miksi siis mieskään tarvitsisi. Olen pitkään ollut sitä mieltä, että vanhemmuutta sukupuolitetaan aivan liikaa ja ruokitaan näin entisestään stereotypioita.

Kaikesta kritiikistä huolimatta Isäkirja on erinomaista luettavaa sekä isille että kaikille isyydestä kiinnostuneille. Kirja käsittelee niin isyyden ongelmia, iloja kuin arkipäivääkin. Isäkirja on tervetullut lisä tämän päivän isä-keskusteluun.