Eutanasiaa ei sallita Suomessa. Siksi, ennen kuin ryhdyt lukemaan Juha Hännisen kirjaa Auta minut kuolemaan: Armollinen, rikollinen eutanasia, sinun on hyvä tietää, että tekijä kannattaa kuolinavun laillistamista. Ja sitä kannatan minäkin. Hänen mielestään kuolemansairaalla ihmisellä on oikeus saada kuolinapua sitä halutessaan sietämättömien fyysisten tai psyykkisten kärsimystensä takia. Kirjailija toteaa mm. näin:

Oma näkemykseni on, että kun katson asiaa oman lääkärin kokemukseni, huteran kristillisen elämänkatsomukseni tai vankasta sosiaalisesta oikeudenmukaisuuden näkökulmastani, kuolinapu on kärsivän ihmisen oikeus.

Kuolinapu tarkoittaa Hännisen mielestä kärsimyksen lievittämiseksi annettua apua saada kuolla. Hän on perustanut Eutanasialain puolesta -Facebook-ryhmän, joka tutkii kuolinavun myönteisiä piirteitä. Ryhmän jäsenten mielestä on inhimillistä ja kuuluu ihmisen perusoikeuksiin saada apua myös kuolemisessaan, kun ihminen sitä toivoo ja pyytää. He esittävät, että säädettäisiin laki eutanasiasta, joka mahdollistaa avunannon kuolemisessa, kun kärsimys on sietämätöntä eikä sille löydy riittävää lievitystä.

Kirja on kannanotto eutanasian puolesta. Jos olet vakavasti sitä mieltä, että vain Jumalalla on oikeus puuttua ihmisen kohtaloon, et liene kovin kiinnostunut Hännisen mielipiteistä, mutta ehkä sinun kannattaisi silti perehtyä teoksen sisältöön ihan kaikessa rauhassa. Luulen, että jotkut saattavat hyökätä suorastaan raivoisasti kirjan kimppuun. Jos vasta pähkäilet suhdettasi kuolinapuun, saat kirjasta riittävästi tietoa muodostaaksesi kantasi. Sinäkin, joka hyväksyt yksilön itsemääräämisoikeuden kuoleman lähestyessä, löydät kirjasta jotakin uutta ja huomioitavaa, kun odotat läheisesi kuolemaa tai omaa loppuasi.

Eutanasiasta ja avustetusta kuolemasta on kirjoitettu paljon maailmalla ja meilläkin. Hänninen on yksi ahkerista kirjoittajista. Aikaisemmin hän on julkaissut teokset Eutanasia (2012), Kuolemme vain kerran (2018) ja Työnä kuolema (2020) sekä Kuoleman kaari (2006) yhdessä Tapio Pajusen kanssa. Kirjoissa käsitellään myös saattohoitoa. Teoksessaan Auta minut kuolemaan tekijä pohtii monelta kannalta ihmisen halua ja mahdollisuutta saada kuolla sekä yhteiskunnan vastausta tähän pyyntöön. Ennen kaikkea hän käsittelee lääkäreiden vastausta sairaan pyyntöön saada apua kuolemiseen. Kirjassaan hän hyödyntää omia kokemuksiaan, haastattelujaan sekä tutkimuksia, jotka käsittelevät kuolinapua koskevia asenteita ja näkemyksiä.

Kirjan keskeisiä teemoja ovat mm. kuolinapu ja lähikäsitteet, kuolinavun mahdollisuus ja laillisuus sekä avustetun kuoleman toteuttamiskeinot Suomessa ja muissa maissa, kuolinavun saamisen oikeutus ja kuolinapupyynnön perusteet, avun toteuttajat ja keinot, eri ryhmien suhtautuminen eutanasiaan, kärsimyksen ja kuolinavun vaikutus perheeseen sekä kuolinapuun liittyvät eettiset kysymykset ja kuolinavun toteuttamisen vaarat. Hänninen käsittelee samoja teemoja useassa kohdassa, eri yhteyksissä ja eri kannalta. En usko toiston häiritsevän lukijaa, joka tutustuu kuolinapukysymyksiin ensi kertaa, mutta ennestään kaiken tietävä lukija voi tietenkin pitää toistoa jankutuksena.

Hänninen kirjoittaa kuolinavusta lääkärin näkökulmasta vuosikymmenien saattohoitotyön antaman kokemuksen pohjalta. Hän tekee sen kauhistelematta ja kaunistelematta mutta ottaen painokkaasti kantaa kuolinavun puolesta. Hän ei puhu millekään ammattiryhmälle erikseen vaan kaikille, joita asia kiinnostaa. Teksti vie lukijan mennessään, mutta sisältö pysäyttää tämän tästä miettimään asioita omalta kannalta.

Tekijä ei määrittele keskeisiä käsitteitään kirjan alussa, vaan ne – eutanasia, passiivinen eutanasia, kuolinapu, avustettu kuolema, avustettu itsemurha, palliatiivinen hoito ja saattohoito, sedaatio, ym. – määrittyvät ja täsmentyvät tekstin edetessä. Hyvä niin. Jonkinlainen keskeinen sanasto kirjan lopussa olisi silti ollut maallikon kannalta paikallaan.

Pitkin matkaa Hänninen heittää paljon kysymyksiä itselleen, kollegoille, lukijoille, poliitikoille ja toisinajattelijoille. Jotkut kysymykset ovat lähinnä retorisia eivätkä kaipaa vastausta, toisiin tekijä vastaa heti tai vähän myöhemmin ja jopa useissa kohdissa. Muutamat saattavat jäädä vastauksetta, tai lukija ei tajua, mikä varsinainen vastaus on.

Kirjassa on 20 lukua, joista eräissä on muutama alaluku. Sisällysluetteloa silmäilemällä on vaikea hahmottaa kokonaisuutta, eikä se ehkä hahmotu vielä lukiessakaan, mutta toivottavasti jälkeenpäin – onhan sentään kyse psykologisesti vaikeista asioista. Kuvia kirjassa ei ole, eikä tarvitakaan. Marko Tainan suunnittelemassa päällyksessä Ilona Wellmanin ottama valokuva nuorista käsistä viestii, ettei kuolinavun tarve ja halu koske vain vanhuksia.

Kirjallisuusluetteloa ei teoksesta löydy, mutta tekijä mainitsee useita asiaan liittyviä julkaisuja. Myös hakemistoa ja sanastoa kaipailin, vaikka tiedän niiden laatimisen aiheuttavan lisäkustannuksia. Liitteitä kirjassa on neljä: 1. ”Säännösluonnos kuolinavusta”, 2. ”Kuolinaputahto”, 3. ”Useimmin kuolinavusta esitetyt kysymykset ja vastaukset” sekä 4. ”Hoitotahtoni”. Niihin kannattaa perehtyä. Varsinkin 3. liitteestä saa melko hyvän käsityksen kirjan sisällöstä.

Entä kirjan nimi – Auta minut kuolemaan? Kuulen sen kuolemaa odottavan sairaan ihmisen hätähuutona. Hänninen haluaa sillä tähdentää, ettei kuolinavussa toteuteta kenenkään muun kuin potilaan omaa toivomusta.

MIKSI JOKU HALUAA KUOLLA?

Elämä voi väsyttää ja tuntua merkityksettömältä. Ruumiilliset tai henkiset tuntemukset voivat olla kestämättömän vaikeita. Kuolemaan johtavan sairauden edessä pelkkä lopun odottelu voi tuntua turhalta. Raskas kokemus muille taakkana olemisesta voi synnyttää paitsi syyllisyyttä, myös aitoa halua päästää toiset ihmiset heidät vangitsevasta tilanteesta.

Yllä oleva sitaatti on Hännisen oma. Hän myös toteaa yksilön kuolinhalun riippuvan hänen sietokyvystään, joka muuttuu sairauden myötä. Kuoleman toive on halua nimenomaan päästä eroon sietämättömästä tilanteesta ja monissa tapauksissa täysin rationaali ajatus. Sietokyky suhteutuu aina persoonaan ja elämänhistoriaan. Kuolinavussa ihminen itse on ainoa, joka voi asettaa elämänsä kyseenalaiseksi. Elämän arvo ja arvokas elämä ovat aina ja vain ihmisen itsensä arvotettavissa. Jos hyväksyttäisiin subjektiivinen oikeus kuolemaan, kaikenlaiset kärsimykset olisi hyväksyttävä kuolinavun piiriin, eivät vain fyysiset.

Nykyisin Suomessakin on aika tavallista, että terveet ihmiset laativat hoitotahdon, jolla he määräävät elämänsä lopun hoidoista jo ennen, kuin ovat niin huonossa kunnossa, etteivät pysty mitään toivomuksia esittämään. Hännisen oma hoitotahto (kirjan liite 4.) on hyvä malli, jota kukin voi käyttää oman hoitotahtonsa pohjana. Suomessa ei kuitenkaan voi tehdä kuolinaputahtoa, kuten eräissä muissa maissa voi. Vaikka sen laatisi ja esittäisi halunsa kuolinapuun, sillä ei olisi Suomessa oikeudellista vaikutusta – toistaiseksi.

Yksi Hännisen kirjan koskettavimmista kohdista on luku, jossa hän esittää muutamien eutanasiaa kannattavien henkilöiden – poliitikkojen, taiteilijoiden, tutkijoiden, lääkärien –ajatuksia. He kaikki kuuluvat eutanasiaa koskevan kansalaisaloitteen alullepanijoihin. Oma tai läheisen ihmisen sairaus – muistisairaus, neurologiset sairaudet, parkinsonin tauti, syöpä – on saanut heidät näkemään kuolinavun myönteisenä asiana. – Tässä muutamia lainauksia vastaajien pohdiskeluista.

Kuvittelin, että ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään varsinkin silloin, kun sairaus ei ole parannettavissa. Oli suorastaan hämmentävää lukea, millainen pykäläviidakko on aikanaan onnistuttu luomaan estämään ihmisen viimeisen tahdon toteuttaminen. (Iiro Viinanen)

En halua olla se, jonka osastolla kuullaan huutavan tuskasta. En halua, kuten äitini, joutua makaamaan halvaantuneena ja haisevana vaipoissa arvokkuus menetettynä ja vailla mahdollisuutta enää itse vaikuttaa asioihin. En halua, että minun tulee itse ottaa oma henkeni, En halua matkustaa Sveitsiin. Haluan kuolla rauhallisesti perheeni ympäröimänä, kuten näin Hollannissa tapahtuvan, sinä päivänä, kun itse päätän. Niin haluan kuolla. (Melita Tulikoura)

Jos haluan kuolla huomenna, minulle täytyy sallia se, eikä kenelläkään muulla ole oikeutta tivata syitä tai punnita niiden riittävyyttä. (Esko Valtaoja)

Kaikkein kauniimmin kuolemasta kirjoittavat eläinlääkärit. Lähtökohta on, ettei ihmisen pidä aiheuttaa kärsimystä. Ethän halua rakkaimpasi kärsivän? kysytään eläinlääkäriaseman eutanasiasivuilla. Olisiko aika esittää sama kysymys, kun kuoleva on ihminen? (Minna Lindgren)

Hänninen itse esittää toiveensa sekä muiden että itsensä puolesta:

Haluaisin auttaa toisia heidän tahtonsa mukaisessa tilanteessa, jos he itse niin haluavat. Haluaisin myös, että hoitotahdolla voisin esittää myös toiveeni saada kuolinapua, ja että sitä myös noudatettaisiin.

KUOLINAPU ERI MAISSA

EU:n ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että oikeus itsemääräämiseen ulottuu myös oman kuoleman ajoittamiseen. Jokaisella valtiolla on silti oikeus päättää suhteestaan eutanasiaan ja sitä koskevaan lainsäädäntöön. Pohjoismaissa suhde kuolinapuun on epäselvä. Suomen perustuslaki mainitsee ihmisen oikeuden elämään, mutta oikeutta kuolemaan ei meillä ole laissa säädetty, eikä meillä ole oikeuskäytäntöjä eutanasiasta.

Rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio on pohtinut avustetun itsemurhan ja eutanasian juridiikkaa. Hänen mielestään Suomessakin aika alkaa olla kypsä kuolinavun oikeudellisen aseman ja lääkärin oikeusturvan selkiyttämiseen. Hän toteaa, ettei itsemurha ole rangaistava teko, joten siihen avustaminenkaan ei ole rangaistavaa. Mutta aktiivinen kuolinapu täyttää henkirikoksen tunnusmerkistön. Toisaalta kivuliasta, kestämätöntä kuolemaa voidaan verrata kidutukseen. Lääkäri saattaa joutua rikosoikeudelliseen vastuuseen, jos asianmukaista kivunlievitystä ei ole annettu.

Hänninen puolestaan toteaa, että nykyinen Suomen laki mahdollistaa lääkärin antamasta kuolinavusta langetettavan rangaistuksen lieventämisen. Kuolinapua voitaisiin pitää tahallisena ja tuottamuksellisena heitteillepanona tai pelastustoimen laiminlyömisenä. Aktiivinen eutanasia taas voitaisiin tuomita rikoslain 21 luvun 3 §:n mukaisesti surmana, ja tuomiossa otettaisiin huomioon lieventäviä asianhaaroja, mikäli teon perusteena on ollut ”myötätuntoinen ihmisen kärsimyksestä seurannut elämän päättäminen henkilön omasta toistuvasta pyynnöstä”. Avustettua itsemurhaa voitaisiin rikosoikeudellisesti arvioida epävarsinaisena laiminlyöntirikoksena.

Kanasalaisaloite eutanasialaista jätettiin eduskunnalle jo vuonna 2016, mutta lain säätäminen ei ole edistynyt, sillä eduskunta hylkäsi aloitteen 2018. Hylkäyksen jälkeen asetettiin työryhmä selvittämään saattohoitoa ja eutanasiaa koskevaa lainsäädäntöä ja mahdollisia malleja Suomessa. Vastakkaisten näkemysten vuoksi työ on umpikujassa, mutta lakia odotellessamme voimme perehtyä vaikkapa Irma Pahlmanin lääketieteelliseen väitöstutkimukseen Potilaan itsemääräämisoikeus (2003) ja Tuomas Kumpulan oikeustieteelliseen tutkimukseen Potilaan itsemääräämisoikeuden ja lääkärin ammattieettisten velvoitteiden rajat elämän loppuvaiheen hoidossa (2020).

Eutanasian laillistaminen merkitsisi ja edellyttäisi itsemääräämisoikeuden ja ihmisarvon lisääntymistä. Euroopan tasolla ei ole mitään oikeudellista estettä luoda Suomeenkin kuolinavun salliva laki. Monissa maissa kuolinapu on laillista, vaikkakin tiukasti säädeltyä. Euroopassa kuolinavun sallivat Alankomaat, Belgia, Espanja, Luxemburg, Saksa ja Sveitsi. Portugalissa laillistamisprosessi etenee. Kuolinapu on laillista myös Pohjois-Amerikassa Kanadassa ja 11 Yhdysvaltojen osavaltiossa, Etelä-Amerikassa Kolumbiassa sekä Uudessa Seelannissa ja Australian eräissä osavaltiossa.

Esimerkiksi Oregonissa Yhdysvalloissa kuolinapua annetaan vain potilaille, jotka sairastavat parantumatonta sairautta ja jotka hyvin todennäköisesti kuolevat muutenkin lyhyen ajan sisällä; tarkkaa aikarajaa ei ole. Potilaiden tulee olla täysi-ikäisiä, asua osavaltiossa ja kyetä tekemään itseään koskevia lääketieteellisiä päätöksiä. Myös lääkärillä on useita velvollisuuksia, mm. potilaan informoimiseen. Lisäksi koko kuolinaputapahtuma on dokumentoitava huolellisesti.

Hännisen mielestä Oregonin mallia voisi soveltaa meillekin, mutta se vaatisi näitä toimia:

– Säädetään avustetun kuoleman salliva laki, niin että lääkärin ja muun hoitohenkilöstön oikeusturva selkiytyy.
– Lääkeviranomaiset hyväksyvät käytettävät lääkeaineet ja niille kuolinavun indikaation.
– Lääkäreille laaditaan ohjeistus siitä, kenelle ja missä kuolinapu toteutetaan.
– Järjestetään riippumaton konsultaatio jokaisesta pyynnöstä ja varmistetaan, että potilas saa riittävän informaation hoitovaihtoehdoista.
– Lääkäreille annetaan jatkokoulutus kuolinavusta ja sen tarpeen arvioinnista.
– Perustetaan monialainen jatkuvan arvioinnin ja ohjeistuksen toimielin.
– Toteutetaan kuolinavun valvonta (mahdollisesti Valvira hoitaa).
– Kuolintodistukseen merkitään kuolinsyyksi perussairaus ja määritellään kuolema vakuutusoikeudellisten seikkojen takia luonnolliseksi.

Niin kauan kuin Suomessa ei ole mahdollista saada kuolinapua, joku aina matkustaa Sveitsiin sitä saamaan. Kuolinavusta tulee niiden etuoikeus, joille on mahdollista järjestää matka Sveitsiin.

Hänninen tietää, että monet suomalaisetkin ovat matkustaneet Dignitas-klinikalle Sveitsiin, missä avun anojilta ei vaadita maassa asumista, ja palanneet sieltä tuhkauurnassa. Klinikalta saa apua, kun henkilö täyttää tietyt ehdot: on Dignitas-yhdistyksen jäsen, kykenee itse tekemään päätöksen, pystyy itse nauttimaan kuolettavan lääkeaineen, sairastaa kuolemaan johtavaa sairautta tai hänellä on kestämätön toimintakyvyttömyyttä aiheuttava vamma ja hänellä on sietämätöntä ja hallitsematonta kipua. Lisäksi on tehtävä henkilökohtainen hakemus, jotta saa mahdollisuuden kuolla klinikan järjestämässä tilassa. Hänninen antaa jopa klinikan osoitteen ja ohjeet yhteydenottoon. Mutta joka mummolle ja ukolle ei matka Sveitsiin ole edes mahdollisuuksien rajoissa, vaikka kärsimykset olisivat sietämättömät.

MITEN KUOLEMISTA AVUSTETAAN?

Hänninen toivoo, että kuolinapu voisi toteutua Suomessakin, jotta sairaan ei tarvitsisi kärsimyksensä lopettamiseksi turvautua epävarmoihin tai läheisille ylimääräisiä traumoja aiheuttaviin menetelmiin. Jo läheisen kuolema sinällään voi aiheuttaa traumoja. Sen paremmin aivojen pihalle ampuminen kuin autolla rekkaa päin ajaminen tai junan alle hyppääminen ei ole onnistuessaankaan arvokas kuolema, eikä Hänninen noita menetelmiä kannata. Mieleeni tuli vanhojen inuiittien perinteinen tapa lähteä kävelemään pimeään ja pakkaseen, kun he kokivat aikansa täyttyneen. Se kuulostaa suorastaan romanttiselta.

Verkossa on nykyisin monenlaisia kuolemankauppiaita, jotka tyrkyttävät erilaisia aineita itsemurhaa suunnitteleville. Hänninen suhtautuu niihin kriittisesti, sillä tilaaja ei voi koskaan olla varma, mitä hän verkosta saa. Vielä toistaiseksi kuolemaa odottava, sairas ja sietämättömiä kärsimyksiä kokevakaan ihminen ei saa Suomessa laillisesti käsiinsä aineita, joilla hän voisi itse nopeasti ja turvallisesti aiheuttaa oman kuolemansa. Myöskään lääkärit eivät voi antaa sellaisia aineita potilaille.

Hänninen kertoo kuitenkin, miten ihmisen kuolemaa voitaisiin turvallisesti nopeuttaa ja nopeutetaankin tietyissä maissa. Hän mainitsee jopa aineet, joita käytetään. Apua pyytänyt ihminen voi tehdä lääkäriavusteisen itsemurhan lääkärin kirjoittaman reseptin mukaisella, kuolemaan johtavalla lääkeaineella joko niellen lääkkeet tai antaen itselleen infuusion suoneen. Toinen vaihtoehto on, että lääkäri antaa sairaalle lääkeaineen – yleensä suoraan suoneen. Suomessa varmaa hyvää tapaa päättää oma elämänsä lääkkeillä ei vielä ole.

VASTAKKAISIA ASENTEITA

Suomen lääkäriliitto vastustaa kuolinapua, vaikka sen jäsenistön näkemykset vaihtelevat; noin puolet on kuolinavun kannalla ja puolet vastaan. Myös Maailman lääkäriliiton kanta on kielteinen. – Lääkäriliitot näkevät tärkeämmäksi ammattikunnan suojelemisen kuin potilaan kärsimyksettömän kuoleman mahdollistamisen. Hänninen kysyykin, voiko lääkärin kliininen autonomia ohittaa potilaan itsemääräämisoikeuden, ja vaatii selkeää säädöstöä, josta jo ennakolta tiedettäisiin, kuinka kuolinapua koskevissa tilanteissa tulee menetellä.

Lääkärit, hoitajat ja papit ovat eniten tekemisissä kuoleman kanssa, sillä useimmat ihmiset kuolevat sairaalassa ja kirkko hautaa useimmat kuolleet. Nuo instituutiot esiintyvätkin kuoleman asiantuntijoina, vaikkei niiden toiminta anna asiantuntemusta itse kuolemiseen ja kärsimykseen. Hännisen mukaan saattohoitopotilailla on paras asiantuntemus puhua kuolinavusta, ei hoitavilla lääkäreillä. Hän itse kokee olevansa keskustelun suodatin, jonka läpi ovat käyneet tuhansien ihmisten kärsimyksen kokemukset – kipu, pahoinvointi, vetäytyminen, väsymys, turhuus, epätoivo. Hänen mielestään kuoleman kieltäminen ihmiseltä, joka näkee sen ainoaksi tieksi kärsimyksestä, on julmaa ja perusteetonta.

Suhtautuminen kuolinapuun on muuttunut Suomessa 1990-luvulta lähtien vastustavasta myönteiseksi, vaikka moraalista yksimielisyyttä ei vallitsekaan. Muissakin maissa on eutanasian kannatus noussut 2000-luvulla. Suomessa lääkäreistä kolmasosa hyväksyi kuolinavun 1993, mutta jo vuodesta 2013 lähtien osuus on ollut noin puolet. Jos eutanasia toteutettaisiin terveydenhuollon osana, sen hyväksyisi sairaanhoitajista noin 75 prosenttia ja 85 prosenttia muista suomalaisista. Evankelisluterilaisen kirkon piispoista suuri osa epäilee tai vastustaa kuolinapua, mutta muutamia kannattajiakin on heidän joukossaan. Papeista viidesosa hyväksyisi eutanasian terveydenhuollon osana. Lääkäreille on tärkeää kärsimyksen lievittämien. Papeille taas ovat teologiset näkökohdat tärkeitä.

Kielteinen asenne kuolinapuun liittyy usein uskonnolliseen vakaumukseen. Se voi ilmetä jopa moraalisena paniikkina, niin että kuolinapu koetaan uhaksi kristilliselle ajatukselle elämän pyhyydestä ja terveydenhoitojärjestelmän moraaliselle tilalle. Eutanasiakeskustelu onkin ongelmallista, koska vastakkaiset osapuolet ymmärtävät käsitteet eri tavalla.

Kuvaava esimerkki tästä on Hännisen ja dosentti Reino Pöyhiän ”napit vastakkain” -keskustelu, josta Hänninen kertoo kirjassaan ja joka on julkaistu Duodecimissa. Itse keskustelu käytiin lääkäripäivillä 2020. Osapuolet pyrkivät asiallisuuteen, järkevyyteen ja vaikuttavuuteen, mutta halusivat myös osoittaa vastapuolen argumentit virheellisiksi, naurettaviksi tai suorastaan pöyristyttäviksi. Pöyhiä toteaa mm. näin:

Eutanasiaa tai lääkäriavusteista itsemurhaa ei ole määritetty lääketieteelliseksi toiminnaksi tai hoidoksi, eikä niitä opeteta lääkärikoulutuksessa missään maassa. Minkään lääkkeen virallinen käyttöaihe ei ole ihmisen surmaaminen eli eutanasia. Silti puhutaan lääkkein toteutetusta eutanasiasta! Oikeampi termi olisi myrkyttäminen, sillä kuolema seuraa lääkkeiden toksisista annoksista.

Hänninen puolestaan kirjoittaa näin:

Joskus on esitetty, että lääkäri avustaessaan ihmistä kuolemaan käyttää lääkkeitä niiden käyttöaiheiden vastaisesti. – – Useita lääkkeitä käytetään nykyisin varsinaisen käyttöaiheen ulkopuoliseen tarkoitukseen. Yleisesti hyväksytty hoitokäytäntö voisi olla myös esimerkiksi Kanadassa tai Yhdysvalloissa noudatettava lääkkeellisesti avustetun itsemurhan hoitokäytäntö (medical assistance in dying, MAID), josta siis tulisi virallinen käyttöaihe.

Lausunnossaan eutanasia-kansalaisaloitteesta Pöyhiä väittää, ettei eutanasian tai lääkäriavusteisen itsemurhan laillistaneissa maissa ole eutanasiaa suorittavilta lääkäreiltä vaadittu erityiskoulutusta eutanasiatarpeen arviointiin eikä eutanasian suorittamiseen. Hänninen tietää, että Alankomaissa eutanasia kuuluu lääkärien peruskoulutukseen, ja siinä käydään läpi sekä kuolinavun edellytykset että toteutus. Lukija saa uskoa, ketä haluaa. Saa nähdä, miten kauan kestää, ennen kuin eutanasian kannattajat ja vastustajat pääsevät yksimielisyyteen edes käsitteistä.

KENELLÄ ON OIKEUS KUOLEMAAN?

Jos eutanasian laillistamista tarkastellaan puhtaasti itsemääräämisoikeuden kannalta, ei oman kuoleman oikeuttamiseen tarvita perusteita. Hänninen itse on sitä mieltä, että kuolinapu on kärsivän ihmisen oikeus. Eri maissa on kuitenkin erilaisia käytänteitä. Suomessa on yleinen ajatus, että ihmisen on ensin saatava saattohoitoa, ennen kuin hän voi kuolla. Tämä ajatus ei kuitenkaan lähde kärsivästä ihmisestä vaan järjestelmästä.

Saattohoito on sekä kuolemassa olevien ihmisten että heidän läheistensä auttamista, mutta se ei onnistuessaankaan aina vastaa perimmäistä tarvetta pikaisemmasta kuolemasta.
Potilaslaissa annetaan mahdollisuus kieltäytyä kaikesta – myös oireen mukaisesta – hoidosta, mutta kuolinavun ei katsota kuuluvan hyväksyttäviin hoitovaihtoehtoihin. Niissäkin maissa, joissa kuolinapu on laillista, ei kuka tahansa voi sitä saada. Yleensä henkilön on oltava parantumattomasti sairas ja jo lähellä kuolemaa.

Suurin osa kuolinapua haluavista ihmisistä sairastaa syöpää, monet jotakin muuta parantumatonta sairautta, joka aiheuttaa sietämätöntä kärsimystä. Osalla on monia sairauksia. Myös väsyminen elämään ja psyykkinen kärsimys saavat ihmiset toivomaan kuolemaa. Fyysisistä sairauksista mm. ALS-tauti (amyotrofinen lateraaliskleroosi) saa potilaan toivomaan pikaista kuolemaa. Se rappeuttaa vähitellen lihasten toimintaa ohjaavia hermosoluja niin, että lihakset menettävät hermoyhteytensä. Tauti alkaa raajoista tai nielusta vaikeuttaa liikkumista ja hengitystä. Potilas ei selviä ilman hengityskonehoitoa.

Hänninen kirjoittaa ALS-tautia sairastaneesta ruotsalaisesta miehestä, jolle hänen lääkärinsä Staffan Bergström (s. 1943) antoi kuolinapua. Tämä tapaus herätti Ruotsissa huomiota, ja kuolinavun pitkäaikainen puolestapuhuja, lääkäri ja kirjailija P. C. Jersild (s. 1935) puolusti kollegaansa teoksessaan Hur vill du dö? Om makten över livets slut (2020). Jersild käsittelee kirjassaan laajemminkin kuolinavusta käytyä keskustelua Ruotsissa.

Kesällä 2020 professori Staffan Bergström auttoi hengityskonehoidossa olevan potilaan saamaan kuolemaan johtavia lääkkeitä, joita Sveitsin itsemurhaklinikalla käytetään. Potilaalla oli jo paikka itsemurhaklinikalla, mutta koronapandemia esti hänen matkansa. Eräs yksityishenkilö teki tapauksesta tutkintopyynnön, mutta oikeus totesi, ettei tapaus anna aihetta syytteen nostamiseen. Ruotsin terveydenhuoltoa valvova elin, IVO esitti kuitenkin, että Bergströmiltä tulisi ottaa lääkärin oikeudet pois, koska hän oli toiminnallaan osoittautunut olevansa lääkäriksi soveltumaton. – En ole saanut selville, onko Bergströmin toimilupa peruutettu.

Tanskalainen lääkäri Svend Lings on tavallaan mennyt vielä pitemmälle, sillä hän on 2018 julkaissut itsemurhaoppaan, jota hän päivittää. Siihen hän on koonnut luettelon lääkevalmisteista ja niitä käytettäessä tarvittavista annoksista, joilla voi saada itsensä hengiltä. Hän antaa myös yksityiskohtaiset ohjeet annostuksista. Hän tähdentää ihmisen vapautta ja itsemääräämisoikeutta. Ei ihme, että Lingskin on joutunut kiistojen keskelle. Vaikka Hänninen kannattaa kuolinapua, hän epäilee, ettei itsemurhaohjeiden antaminen lisää ihmisen itsemääräämisoikeutta ja vapautta. Hän myös toteaa, että tanskalaisen neuvoihin lienee syytä suhtautua varauksella. Hänen mielestään ohjeistukset eivät lisää turvallisuutta eikä niiden avulla päästä arvokkaaseen elämästä irtautumiseen.

Kuoleman tuottamisen tulee perustua tietämykseen ja osaamiseen. Tulee tuntea ne tavat, joilla elämä päättyy.