Yuval Harari kirjoittaa kuin luonnostelisi laajaa esseetä. Teos tekee vaikutuksen mittavalla lähdeaineistollaan ja kirjoittajan akateemisilla ansioilla. Akateemisista lähtökohdistaan huolimatta teokset ovat kaupallisia tuotteita, joiden tavaramerkki on Yuval Harari itse. Kyyhkystä kuvaava kansi vie lukijan yhdelle Hararin teoksen lukuisista sivupoluista, kirjailijan suosimiin esimerkkitarinoihin. Se edustaa vuonna 1918 Pohjois-Ranskassa taistelleen amerikkalaisen pataljoonan Cher Ami -kirjekyyhkystä, jonka kuljettaman viestin kerrotaan pelastaneen sotilaat omien joukkojen väärin suunnatusta tykkitulesta. Tarina viestikyyhkysestä vie tietoverkkoihin, jotka voivat tarjota ihmiskunnalle sekä vaaran tuhoutua että uusia kehitysmahdollisuuksia.

Maailmaa syleilevien tietokirjojen lisäksi Harari on laatinut sarjakuvakirjoja ja kirjallisuutta nuorisolle. Tuotteliaisuus on luonut Sapienship-yhtiön, joka ilmoittaa keskittyvänsä tulevaisuuden haasteiden kohtaamiseen, maailmankansalaisuuteen, koulutustoimintaan ja tarinankerrontaan. Tulevaisuuden voi siis tuotteistaa.

Kun Yuval Harari on menestynyt kirjailija, lukijat olettavat sarjan uuden teoksen olevan yhtä mielenkiintoinen kuin edelliset. Globaalit aiheet kiinnostavat aina, mutta maailmanlaajuisista asioista kirjoittamiseen yksittäisen kirjailijan asiantuntemus ei 2000-luvulla riitä. Siksi maailmoja syleilevät teokset saavat helposti osakseen kritiikkiä. Kirjailija tarvitsee avustajajoukon, joka kerää hänelle aineistoa. Harari ei ole poikkeus. Yhteistyö on voimaa sekä tieteessä että kaupallisissa kirjahankkeissa.

Nexuksessa on 83 sivun verran lähdeviitteitä. Kirjailija käyttää yleensä englanninkielisiä, mutta niukemmin esimerkiksi saksan ja venäjänkielistä aineistoa. Silloin tällöin hän viittaa aikaisemmin julkaisemiinsa teoksiinsa kuten Homo Deukseen. Suomenkieliselle lukijalle on käännöksessä tehty palvelus käyttämällä esimerkiksi Hannah Arendtin, Karl Popperin ja Tacituksen teosten suomennoksia.

Miten lukea Hararia?

Nexuksen yleisvaikutelma on saman tapainen kuin aikaisempien menestysteosten, jotka tulivat kirjakauppoihin suomalaisina käännöksi muutaman vuoden kuluttua ilmestymisestään. Aikaisempien teosten tasolle kirja ei kuitenkaan nouse. Samat teemat toistuvat eri teoksissa hiukan erilaisin painotuksin. Hararin katse kiinnittyy tulevaisuuteen, vaikka kirjoittaakseen siitä hänen on katsottava taakseen, menneisyyteen.

Hararin ”lyhyet historiat” eivät ole lyhyitä. Nexuksessa on 589 sivua. Se jakautuu prologia ja epilogia lukuun ottamatta kolmeen osaan. Ensimmäinen niistä käsittelee ”inhimillisiä verkkoja”, toinen ”epäorgaanista verkkoa” ja kolmas ”tietokonepolitiikkaa”. Ensimmäinen osa jakautuu viiteen ja kumpikin seuraava kolmeen alalukuun.

Nexuksen avainkäsite on informaatio, jonka Harari samaistaa tietoon. Tietoverkoista kirjoittaessaan hän ohittaa melko keveästi pohdinnat tiedon- ja todellisuudenkäsityksestä, mutta pohtii sen sijaan informaation suhdetta valtaan ja viisauteen, joiden sisältöä hän ei laajemmin erittele. Lukuisista esimerkeistä huolimatta vaikutelma teoksen alkupuolesta jää puuroiseksi. Lukijan kannattaa ehkä aloittaa kirjaan perehtyminen sen kolmannesta osasta ja epilogista ennen alkulukujen lukemista. Silloin käy ainakin ilmi, mihin kirjoittaja pyrkii ja mikä on hänen keskeinen sanomansa.

Tekevätkö koneet päätöksiä ilman ihmistä?

Tarkastellessaan tietoverkkoja Harari kiinnittää huomiota niiden kykyyn korjata itse tekemiään virheitä. Itsekorjaavat mekanismit ovat keskeinen osa verkon hyvää toimintaa. Tietoverkot luovat Hararin tulkinnan mukaan ulkoisen, sisäisen ja intersubjektiivisen todellisuuden, joista jälkimmäistä hän pitää mielikuvituksen luomana rakennelmana. Aluksi intersubjektiivinen verkko oli ihmisten keskinäisen yhteydenpidon luomus, jossa levitettiin tarinoita. Kirjoitus- ja kirjapainotaidon mukana tietoverkkojen toiminta laajeni kunnes se levittäytyi sähköiseen viestintään.

Tietoverkkojen toisen puolen muodostaa epäorgaaninen verkko, joka tarkoittaa nykyaikaisen tekoälyn luomaa tietoverkkoa, kirjailijan ennustamaa verkostovallankumousta. Kun verkot ovat muodostumassa ihmisten ja tietokoneiden välisen kommunikaation kentiksi, Harari pelkää, että tekoälyn kehittyessä tietokoneet voivat kommunikoida keskenään, luoda algoritmeja ja tehdä päätöksiä, joissa ihmistä ei enää tarvita. Koneiden tekemät ratkaisut voivat olla vastoin ihmisten etiikkaa ja etuja, mikä voi johtaa katastrofiin. Siksi päätelmien ja toimintojen itsekorjaavuuden on kyettävä torjumaan riskit.

Lukijan kritiikkiä ja pohdintaa

On haastavaa kirjoittaa sarjaa laajoja teoksia, jotka käsittelevät samoja ajankohtaisia ja merkittäviä aihepiirejä, tekniikan vallankumouksia, tietoverkkoja, demokratian tulevaisuutta ja totalitarismia. Kirjoittaja joutuu hämmentämään yhä uudelleen asioita, joista kaikkialla keskustellaan. Aina ei ole helppoa löytää tuoretta sanottavaa, vaikka yhteiskunta muuttuu, tieto lisääntyy ja uusia tietoverkkoja muodostuu.

Ihminen kehitti aikanaan taidon kertoa tarinoita, loi uskontoja, kirjoitusjärjestelmiä, laati lakeja ja poliittisia järjestelmiä. Harari käsittelee näitä kehitysvaiheita keksintöinä ja kirjoitaa niistä ”teknologioina”. Tarinoiden kertominen ei ollut kuitenkaan yksittäisen ihmisen keksintö, kirjoitustaitoakin edelsi pitkä kehitys kuvasta kirjainmerkiksi. Se mikä on toimivaa käsitteiden käyttöä 2000-luvulla, on etäällä kivikauden tai keskiajan ihmisten ajattelusta. Anakronismeja Hararin on vaikea välttää, kun hän näkee ihmiskunnan historian uusien teknologioiden kehittämisenä.

Harari kirjoittaa tarinoista kuvatessaan uskontoja tai poliittisia aatteita. Uskontojen pyhien kirjojen kertomuksissa elää menneisyydessä vallinnut todellisuudenkäsitys. Poliittiset liikkeet saattavat muistuttaa uskontoja. Henkivaltojen olemassaolon tunnustava ajattelutapa ja magia elävät edelleen nykyisen tieteellisyyttä korostavan rationaalisuuden rinnalla.

Uskonnoista kirjoittaessaan Harari voisi olla tarkempi. Suomalaisen lukijan korvaan särähtää käsite ”juutalainen Raamattu”. Vaikka kristinuskon juuret ovat juutalaisuudessa, käsite Raamattu sisältää meillä myös Uuden Testamentin, jota Mooseksen uskoa tunnustavien pyhiin kirjoituksiin ei kuulu. Tämän Harari mainitsee, mutta olisi ollut parempi puhua juutalaisuuden pyhistä kirjoista kuin nimittää niitä Raamatuksi?

Laajaan teokseen jää helposti huomautettavaa. Nexuksessa ongelmat ovat seurausta nykyajan ajatustapojen projisioimisesta menneisyyteen, terminologian epätäsmällisyydestä tai sen suomennosten alttiudesta väärinkäsityksille. Historioitsijan luulisi olevan tällaisissa asioissa tarkka, mutta Harari ei aina ole. Hän tulee kirjoittaneeksi esimerkiksi kivikauden demokratiasta ja 1000-luvun Venäjän kunnallisdemokratiasta. Molemmissa tapauksissa käsite sopii paremmin toiseen aikaan ja yhteiskuntaan.

Yksinkertaistaessaan Harari ajattelee, että diktatuureissa tietoverkot kulkevat aina vallanpitäjän kautta. On kuitenkin myös verkkoja, jotka väistävät kaikkia manipulointiyrityksiä ja toimivat vastakkaisien tavoitteiden hyväksi. Tietoverkkojen piirissä on lukuisia toimijoita ja vastakkaisiin suuntiin kulkevia virtoja, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä ja keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Systeeminäkökulma voisi antaa Hararin ajatteluun uusia aineksia.

Kirjailijan viesti lukijoille

Hararin teos sisältää paljon pohdintaa viime vuosikymmenien poliittisista tapahtumista ja yhteiskuntiin vaikuttaneista voimista. Hän kirjoittaa vallankäytöstä, jossa tietoverkoista tulee yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitäjiä. Totalitarismia palvelevat verkot eivät jätä tilaa demokratialle. Harari pelkää, että verkot, algoritmit ja tekoäly johtavat kansalaisten tiukkaan valvontaan ja luottoluokitukseen. Tietoverkkojen lyhyestä historiasta uhkaa muodostua totalitarismin pitkä historia.

Pidin kirjan kolmatta osaa, ”Tietokonepolitiikkaa”, sen selkeimpänä kokonaisuutena. Havainnolliset esimerkit palvelevat siinä lukijaa. Vaikka tietotekniikan tuloa on aikaisemminkin verrattu rautatieden rakentamiseen, tietotekniikan ja tietoverkkojen saavutukset on hyvä aina rinnastaa aikaisempiin teknisiin mullistuksiin, joilla on ollut laajoja taloudellisia, yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaikutuksia. Verkostovallankumouksella on varmasti seurauksensa, vaikka voimme vain aavistaa millaisia ne ovat.

Epilogissa Harari tiivistää yhteiskunnallisen ja kulttuurisen sanottavansa. Monet yhteiskuntien toiminnat kuten työelämä muuttuvat väistämättömästi tulevaisuudessa. Kirjoittaja pohtii miten demokratia voi toteutua maailmassa, joita johdetaan tietoverkkojen välityksellä. Toistaiseksi ihminen voi vaikuttaa tulevaisuuteensa. Tekoälyn ohjaaman maailman universaalinen verkko elää toistaiseksi vain mielikuvituksessa.

Kirjailija saa lukijan kuitenkin vakavaksi:

Nyt olemme mananneet esiin vieraan ei-orgaanisen älyn, joka voi riistäytyä hallinnastamme ja vaarantaa oman lajimme lisäksi lukuisia muita elämänmuotoja. Päätökset, joita me kaikki tulevina vuosina teemme, määräävät, osoittautuuko tämä vieraan älyn esiinmanaaminen kuolemaan johtavaksi virheeksi vai elämän evoluution toiveikkaan uuden luvun aluksi. (s. 487)

On parempi suunnata tulevaisuuteen silmät avoimina ja maailman menosta tietoisena kuin sulkea silmänsä uusilta asioilta. Pidän Hararin kirjaa tarpeellisena keskustelun ylläpitäjänä. Pohdinnan aihetta se antaa, vaikka olen toivonut siltä tiiviitä vankempia perusteluja ja parempaa käsitekuria.