Oppiaineella ei ole yhdenmukaista koulutusta, ei edes yhteistä nimeä, mutta kysyntää olisi niin vauvoilla kuin vaareilla, ihan yliopistoa myöten. Kyse on luovan kirjoittamisen oppiaineesta eli ”sanataiteen” opetuksesta, kuten kohteliaan neutraali nimitys kuuluu.

Kirjoituskurssien oheen tarkoitettuja oppaita on suomeksikin saatavilla runsaasti, mutta Päivi Haanpään Sanataideohjaajan opason ensimmäinen opetukseen paneutuva kirja. Sen tarkoitus on orientoida opettajaa työhön, jonka perinne on hajanainen ja katkonainen. Niinpä Haanpää käsittelee paljon opettajan työn arkea ja käytännön ongelmia, aina luovan oppiaineen terapeuttisuutta ja ryhmänhallintaa myöten.

Mikään tekstiharjoitusten malliarkisto tämä kirja ei ole tarkoitettukaan olemaan. Mutta yllättävän vähän siinä puhutaan myöskään varsinaisesta sanataiteesta, kirjallisuuden estetiikasta. Opas siis kelpaisi sellaisenaan minkä tahansa opistotasoisen kouluttajan apuvälineeksi.

Käytännön esimerkit siitä, millaista kirjoittajakoulutus on luokkatilanteessa, ovat sinänsä hyödyllisiä. Kynäilijäkurssi muistuttaa jopa kieltenopiskelua: itse tuotetut esimerkit jäävät paremmin mieleen kuin opettajan tai oppikirjan sitaatit klassikkoteoksista. Ryhmässä ääneen lukemisella on niin ikään suurempi merkitys kuin harjoituksessa syntyneiden tekstiratkaisujen vertailulla: ”Puhumiseen kuuluu myös oman kirjoittajalaadun esiintuominen, tehtyjen ratkaisujen perustelu ja tavoitteiden ilmaisu”, tiivistää Haanpää.

Oppaan avulla ei noin vain hypätä kurssin pitäjäksi, mutta Haanpään kirja saa kokeneenkin ohjaajan vertailemaan omaa opetustaan siihen, millaisia harjoituksia kurssin pitäisi sisältää ja miten erilaisia opiskelijatyyppejä pitäisi huomioida. Pidän hyvänä sitä, että Haanpää rohkaisee runsaaseen tekstimateriaalin tuottamiseen kursseilla: ”Ensin määrä, sitten laatu” -ajattelu vapauttaa kirjoittamaan rennosti, ilman jatkuvia laatuvaatimuksia.” Sama ohje sopinee muihinkin taideaineisiin.

Kuva: Albert Anker Schreibender: Knabe, c1908 (Wikimedia Commons)

Järnefeltin piiristä akateemiseen lähilukuun

Oppaan tärkein anti on sen todistamisessa, miten moneen tarkoitukseen kirjoittajakoulutusta tarvitaan. Pitkä opettajaura takanaan Haanpää kiinnittää huomion kurssitekstien tyylilliseen moninaisuuteen. Oppilaita on rohkaistava kirjoittamaan vaikeista ja ahdistavistakin aiheista, mutta saatava keskustelu pysymään tekstin eikä aiheen ominaisuuksissa.

Sanataideopetus on avuksi niin luovalle harrastelijalle kuin ammattimaiselle tietokirjoittajalle. Silti sitä on väheksytty niin taiteilijoiden kuin oppilaitosten piirissä. Haanpää ottaa esimerkiksi 1970-luvun tilannetta kartoittaneen tutkimuksen kirjoittajakoulutuksesta. Mikään ei näytä muuttuneen neljässä vuosikymmenessä: kirjoittamiskoulutukseen suhtaudutaan Suomessa väheksyen, vaikka tarvetta olisi enemmän kuin opistotasollakaan riittää tarjontaa. Ohjaajien järjestelmällisestä kouluttamisesta ei ole otettu vastuuta millään taidehallinnon tasolla.

Yliopistoissa voi kyllä opiskella kirjallisuustiedettä, mutta taiteen harjoittamisen kannalta tilanne on sama, huomauttaa Haanpää, jos kuvataiteilijaksi tultaisiin taidehistorian opinnoilla ja säveltäjäksi musiikinhistorialla.

Sanataideopetuksen historiaa Haanpää kuvailee sen verran kuin on tarpeen todistaa kirjoittajakoulutuksen monimuotoisuus. Taktiikka ei ole aivan toimiva, jos tarkoitus on todistaa nykyisen koulutuksen tarve ja traditio. Esimerkiksi Elisabeth Järnefeltin ja Minna Canthin salonkeja luonnehditaan 1800-luvun ”lähiopetukseksi” kirjoittamisessa. Sitten seuraa kuitenkin vuosikymmenten musta aukko.

Oriveden opistolla kirjoittajakursseja alettiin pitää vasta 1960-luvulla, ja varsinainen kirjoittajalinja aloitti vuonna 1980. Jyväskylän yliopistossa aloitettiin ensimmäisenä perusopinnot (1992) ja hieman myöhemmin (1996) aineopinnot; Turussa vastaavat taso-opinnot alkoivat 2001 ja 2004.

Jo ennen akateemista hovikelpoisuutta on opetukseen kyllä välittynyt termejä ja esikuvia kirjallisuustieteestä. Akateeminen teoriatieto on kuitenkin valikoitunut hitaasti ja rajallisesti. Uuskritiikin esikuvia noudattava lähiluku on ollut kursseilla suosittu peruste tekstejä kommentoidessa, irrallaan tekijän persoonasta.

Kasvottomat kynätyöläiset

Sanataideopetuksen tilasta jäin kaipaamaan perusteellisempaa ja perustellumpaa kartoitusta. Haanpää esittelee esimerkiksi kappaleen verran vauvasanataiteen (!) opetusta, mutta kirjoittajaoppaiden sisältöjä niputetaan maininnoilla. Niiden käyttökelpoisuuden eroja olisi sietänyt esitellä paljon enemmän. Onhan opas tarkoitettu juuri ohjaajauraansa aloittelevalle ja oppaista harjoitusmateriaalia etsivälle opettajalle.

Pelkälle maininnalle jää teatterikoulun dramaturgiopetus (alk. 1962), jota kuitenkin on monessa yhteydessä kehuttu parhaaksi suomalaiseksi kirjoittajakoulutukseksi. Vaikka sanataiteen opetus ei tähtää ammattikirjailijoiden ja menestysteosten valmistumiseen, paljon enemmän olisi voinut esitellä kynätyöläisten moninaisia taustoja. Onko esimerkiksi dramaturgitaustaisten kirjailijoiden määrä satunnainen vai peräti suomalainen ilmiö?

Arvostelupalveluista ei pääse esiteltäväksi muita kuin NVL:n palvelu, vaikka nykypäivänä monia muitakin, usein vähintäänkin yhtä laadukkaita palveluja olisi mainittavissa. Näitä palveluita on tarjolla sekä genrekohtaisesti että paikallisesti, jolloin kirjoittaja voi saada kirjalliselle palautteelle täydennystä kasvokkain.

Mutta, kuten sanottua, tällaiselle ohjaajan oppaalle on tarvetta yhtä monessa paikassa kuin sanataidetta opetetaan, joten siinä on väistämättä myös puutteita jokaisen loppukäyttäjän kannalta.

Kaikille meille Haanpään kirja antaa juuri mittansa verran uutta ajateltavaa, ja kirjoitettavaa.