Vuoden 2003 loppupuolella Jyväskylän yliopistossa
soveltavan kielitieteen alalta väitellyt Sari Pöyhönen on
käyttänyt tutkimuksessaan dialogista viitekehystä. Siinä
kontekstissa Pietarissa ja Petroskoissa
työskentelevien venäläisten suomen kielen opettajien
ammatti–identiteetti rakentuu vuorovaikutussuhteessa
— moniäänisesti, dynaamisesti ja erilaisia merkityksiä
sisältäen. Etnografinen haastattelumenetelmä ja
kvalitatiivinen tutkimuslähtökohta tuo tehokkaasti esille
tutkittavien oman ammatillisen kokemuspiirin ja
urakehityksen, jonka pohjalta identiteettejä sitten
tyypitellään.

Murrosvaiheen opettajien asemaa ja opetuskulttuurin
muutosta Luoteis-Venäjällä ovat tutkineet muutkin kuin
Pöyhönen. Tulee mieleen ainakin Sirkka
Laihiala–Kankainen, Markku Lonkila ja Nelli Piattoeva.
Pöyhönen keskittyy kuitenkin selkeimmin juuri
identiteetti–kysymyksiin. Etnografisena
haastattelututkimuksena hänen työnsä on tässä
mielessä myös uraauurtava: tutkimuksessa on käytetty
ammatillisia elämäkertoja, teemahaas-tatteluja,
oppituntien havainnointia. Haastateltavina on ollut 24
suomen opettajaa, jotka työskentelivät
tutkimusaineiston keruuhetkellä (1996–98)
seitsemässä Pietarissa ja Petroskoissa sijaitsevassa
koulussa. Kaikki nämä koulut ovat suomen kieleen
erikoistuneita valtiollisia oppilaitoksia, mikä sanelee
tutkimuksen tietyn spesifisyyden — jos ajatellaan koko
venäläistä koulumaailmaa ja sen myllerrystä viime
vuosikymmeninä. Toki Venäjän murros on koskettanut
myös suomen kielen opettajia, mikä näkyy niin
yksityisissä ihmiskohtaloissa kuin urakehityksessä.
Opettajan ammatti on Venäjällä kuten Suomessakin
hyvin naisvaltainen: Pöyhösen tutkimuksenkin suomen
kielen opettajista vain yksi on mies.

Tutkittava opettajaporukka osoittautui sitten kyllä
muuten hyvin heterogeeniseksi. Pöyhönen löytää
seitsemän eri "urapolkua", analysoi niitä ja tuottaa
osuvia prototyyppejä sekä kiintoisia tarinoita siitä
kuinka opettajaksi on päädytty. On tietysti aika
luonnollista, että esim. vanhemman polven
uraopettajista merkittävä osa on inkerinsuomalaisia —
ja että heitä löytyy erityisesti Petroskoista. Kotona on
puhuttu vielä suomea ja vähintäänkin suomalaisen
kulttuurin harrastus ja tuntemus on toiminut
ponnahduslautana ammatinvalinnassa. Osa
tutkittavista "etnisistä suomalaisista" on palannut
juurilleen ja opetellut suomeakin vasta aikuisiässä
Varsinaiseksi kielenopettajaksi moni on päätynyt ikään
kuin kiertotietä ja ammatinvaihtoa esiintyy runsaasti
erityisesti Neuvostoliiton hajoamisajankohdan (1991)
molemmin puolin. Tässä onkin aivan ilmeinen yhteys
1980-luvun loppupuolen näkyvään "kansalliseen
heräämiseen" Venäjän Karjalassa. Pietarista sen
sijaan löytyy melko yhtenäinen ryhmä nuoremman
polven opettajia, jolla ei ole ollut mitään erityissuhdetta
Suomeen. Kieli on ollut enemmänkin harrastus, josta
on sittemmin tullut ammatti; joskus sosiaalisten
suhteiden, joskus sattumankin kautta.

Monen suomen opettajan suhde opetustyöhönsä on
perinteisen opettajakeskeinen, vaikka puheessa
oppilaan omatoimisuutta saatetaan painottaa
paljonkin. Tässä mielessä esim. Pöyhösen koulu– ja
oppituntihavainnointi on varmasti antanut oman lisänsä
tutkimuksellisiin johtopäätöksiin. Periaatteessa
nuorempi opettajakunta olisi valmis vastaamaan
murroksen uudistushaasteisiin paljon rohkeammin
kuin millaisia mahdollisuuksia yhä autoritaarinen ja
hyvin byrokraattinen venäläinen koululaitos tarjoaa.
Toisaalta monissa Venäjän oppilaitoksissa esiintyy
myös tervettä kritiikkiä ryöstökapitalismin hurjimpia
rahastusmuotoja ja ns. hihhulitieteiden maihinnousua
vastaan. Opettajana Pietarissa pitkään toimineen
historioitsijakollegani, Valeri Tsernitskan tarinat
omasta opettaja-urastaan ja sittemmin
perustamastaan "Dialog" –nimisestä yksityiskoulusta
vahvistavat ilman muuta Pöyhösen tutkimustuloksia
opettaja–keskeisen pedagogiikan vahvasta roolista
2000–luvun alunkin venäläisessä koulumaailmassa.

Suomen opettajien kollektiivinen ammatti-identiteetti
määräytyy Pietarissa ja Petroskoissa pitkälle
paikallisissa puitteissa, kunkin yksittäisen
kouluyhteisön raameissa. Professionaalinen,
opettaja-ammattikuntaan kuulumisen tunne
valtakunnallisella tasolla ei ole kovinkaan vahva eikä
ammatillisen yhteistyön muotoja saman viitekehyksen
opettajien välillä ole välttämättä paljon edes omassa
kotikaupungissa. Yhteiskunnalliselta asemaltaan —
niin palkkansa kuin sosiaalisen statuksensakin
puolesta — opettajakunta kuuluu tätä nykyä
venäläissivistyneistön marginaaliin. Palkkataso tosin
oli alhainen jo neuvostokautena, mutta status usein
sitä luokkaa, että pätevä kasvattaja-opettaja saattoi
hyvinkin kohota Neuvostoliiton ansioituneeksi
kunniakansalaiseksi, jopa intelligentsijan raskaaseen
sarjaan. Nyt on toisin. Esimerkiksi lähes kaikki
Pöyhösen haastattelemat pietarilaisopettajat
(yhdeksän yhdestätoista) olivat vaihtaneet työpaikkaa
äskettäin, suurelta osin taloudellisista syistä. Asiat
eivät siis ole Pietari–keskuksessa juuri
Petroskoi–periferiaa paremmin. Monet opettajat antavat
ymmärtää, että myös Suomelta odotetaan omaa
panostusta ja vähintäänkin moraalista tukea sille, että
suomen kieli oppiaineena saisi enemmän arvostusta
ja koettaisiin naapurisuhteiden hoidonkin kannalta
tärkeäksi.

Sari Pöyhösen väitöskirjan tutkimustuloksia voi —
tekijänkin mukaan — hyödyntää käytännön
opetustyössä molemmin puolin rajaa. Alan
ammattilaisille aineopettajien työn ja
kielenopetuksessakin erilaisten opetuskulttuurien
vertailu on aina hyödyllistä. Suomessa esim.
paluumuuttajia opettavat voivat Pöyhöstä lukiessa
kokea myös yllättäviä ahaa–elämyksiä ja toisaalta
vaikkapa identiteettejä haastattelemalla tutkivat saada
uutta ajateltavaa. Myös suomen kielen opettajien
työharjoittelun ja jatkokoulutuksen suunnittelussa
Venäjällä näistä tutkimustuloksista on monipuolista
hyötyä. Sitä paitsi, sivistyneeksi kansalaiseksi pyrkivän
on aika ajoin hyödyllistä palata koulun penkille, tavalla
tai toisella — mikseipä pätevää tutkimustakin lukien.

Pentti Stranius

Arvostelu ilmestyi aiemmin Idäntutkimus-lehdessä