Dosentti Pasi Tuunaisen Sodan maantiede. Maaston ja olosuhteiden vaikutus sodankäyntiin 1850-luvulta nykypäivään koostaa yleiskuvaa sotilasmaantieteestä, joka on luettavissa yhdeksi sotataidon peruselementeistä. Tuunainen määrittää esipuheessa sotilasmaantieteen käsitteen seuraavasti:

Sotilasmaantiede on sotilaallisten ongelmien ratkaisemista maantieteellisen tiedon avulla, ja siihen sisältyy kyky analysoida ja hyödyntää maastoa ja olosuhteita sotilaallisissa operaatioissa. (s. 5)

Tuunainen kirjoittaa tehneensä “maastontiedustelua” historiallisten taisteluiden ja operaatioiden kontekstissa. Tavoitteena on tarkastella miten maasto ja maantiede ovat vaikuttaneet ja rajoittaneet, sekä luoneet mahdollisuuksia taisteluihin. Tuunaisen synteesimäinen esitys koostuu johdannosta, kymmenestä varsinaisesta pääluvusta, johtopäätöksistä sekä kolmesta liitteestä. Kaikkiaan tämä on sangen tanakka tietopaketti, jonka avulla sotahistorian ja sotataidon harrastajat voivat syventää ymmärrystään maantieteellisten seikkojen vaikutuksesta sodankäyntiin.

Tulkinnan ja analyysin välineenä Tuunainen käyttää OCOKA-W-maastoanalyysia. Tuunainen esittelee tämän käsitteen johdannossa ja laajemmin liitteissä. Maastoanalyysi onkin tämän tutkimuksen ydintä, jonka vuoksi lukijalle on hyvä tuoda esille, mistä osista OCOKA-W-maastoanalyysi muodostuu. O on observation and fields of fire eli tähystys- ja tulenkäyttöalueita. C on cover and concealment, eli suojaisuus ja suoja tulelta ja tähystykseltä. Seuraava O on, obstacles, eli esteiden vaikutukset. K puolestaan on Tuunaisen käyttämää ydintä, key terrain, eli avainmaastot tai tärkeät maastonkohdat. A on avenues of approach, väyliä liikkeen suuntautumiselle. Viimeinen W puolestaan on myöhemmin kirjainyhdistelmään liitetty weather, eli sään vaikutukset. Tuunainen huomauttaa, että OCOKA-W-työkalussa (joka on ollut laajasti käytössä Yhdysvalloissa), eri osatekijät ovat aina sidoksissa toisiinsa. Varsinkin maasodankäynnissä K, eli avainmaasto on yhdistävä tekijä ja saakin usein analyysissa Tuunaisen huomion osakseen.

Kymmenen päälukua käsittelevät kukin erilaisia taistelumaastojen päätyyppejä. Näitä ovat taistelut tasankomaastossa, hallitsevissa maastonkohdissa (kukkuloilla ym) ja linnoiteituilla alueilla, taistelut metsissä, viidakoissa, jokilinjoilla ja sisävesillä vesistöjen ylimenoissa, maihinnousuista merten rannikoille ja saarille, sotatoimista vuoristoisilla alueilla ja aavikoilla tai arktisissa olosuhteissa, sekä luonnollisesti myös taistelut rakennetuilla alueilla. Päärakenne luvuilla on samankaltainen. Tuunainen vie tekstiä yleisesti yksityiseen. Esimerkit ovat kansainvälisiä mutta jokaiseen lukuun Tuunainen on myös tuonut suomalaisia esimerkkejä, pääosin sodista 1918 ja 1939-45. Tässä on toki huomioitava (kuten Tuunainen nostaa esille), että edustavia esimerkkejä suomalaisista taisteluista viidakossa on haastavaa löytää laajamittaisesti, kun taas suomalaisten taisteluista metsä- ja talviolosuhteista olisi voinut olla enemänkin. Esitystapa on perusteltu ja toimiva. Meri- ja ilmataistelut Tuunainen on rajannut tarkastelustaan pois, joka on sangen ymmärrettävä ratkaisu.

Tuunainen tuo tarkastelun myös nykypäivään ja Ukrainan puolustustaisteluun. Kirjan luvussa kuusi käsitellään esimerkiksi jokilinjojen ja sisävesistöjen ylimenoja ja puolustamista. Tuunainen toteaa, että Ukrainan puolustus on osin tukeutunut jokiin ja muihin vesistöihin. Tässä yhteydessä Tuunainen nostaa esille myös Kahovkan padon. Kirjaa kirjoittaessa padolle ei vielä ollut tehty mitään. Tuunainen kirjoittaa sivulla 171:

Kumpikin osapuoli on vihjannut, että toisella olisi suunnitelmia tuhota iso Kahovkan pato- ja vesivoimalaitos Hersonin itäpuolelta Dneprin ylävirralla. Käytännössä tulvittamisesta olisi haittaa kummallekin osapuolelle, koska alueet ovat alavia joen molemmin puolin. Kahovkasta on kuitenkin olemassa ennakkotapaus. Elokuussa 1941 neuvostojoukot asettivat siihen yli 20 tonnia räjähdysaineita ja räjäyttivät padon ja vesivoimalaitoksen hidastaakseen saksalaisten etenemistä. Tapahtumalla ei ollut merkittävää vaikutusta kokonaistilanteeseen, mutta vesimassat hukuttivat tuolloin niin saksalaisia, ukrainalaisia kuin myös puna-armeijan sotilaita.

On kuitenkin todettava, että paikoitellen kirjasta tulee hieman sellainen olo, että kaikki taistelut on ollut pakko saada mukaan.  Tämä näkyy mielestäni siinä, että jonkin tietyin maastontyypin historiallisten taisteluiden kuvaukset ovat kovin tiiviitä, virkkeen tai kahden mittaisia, ja niitä on useita peräkkäin. Tämä tekee silloin tällöin lukukokemuksen hieman raskaaksi. Kenties joidenkin esimerkkien kohdalla olisi ollut mahdollista vähentää eri taisteluiden määrää ja syventää muutamaa erityisen kuvaavaa tapahtumaa laajemmalti.

Maastoanalyysin (OCOKA-W) käyttö tuo joka tapauksessa uutta ymmärrystä historiallisista taisteluista ja tuo niitä – sanotaanko, lähemmäksi maan pintaa. Analysoitujen historiallisten taistelujen ja sotatoimien määrä on kunnioitettava ja tuo uskottavuutta Tuunaisen analyyseille. Maaston muodot eivät kovin usein tai helposti välity sotahistorian kirjallisesta esityksestä. Joitakin poikkeuksiakin toki löytyy, kuten esimerkiksi Normandian maihinnousu, jonka yhteydessä maastonmuotoja ja ominaispiirteitä on kuvattu tarkastikin. Maastoanalyysia sen sijaan sotahistorian tutkimuksesta löytyy harvemmin. Tällä yleisesityksellä Tuunainen korjaa tätä tutkimuksellista puutetta oikein mainiosti ja tuottaa lisää tietoa ja ymmärrystä historiallisten taisteluiden sotilasmaantieteestä.

Ansioksi on luettava se, että Tuunainen kytkee myös nykypäivän tapahtumat tutkimukseensa ja tuo esille esimerkkejä Ukrainan maastosta. Mediasta tuttujen taistelupaikkojen analyysi tuo Tuunaisen tutkimuksen nykypäivään kiinni.