Orléansin neitsyen kuolemantuomio eli oikeusmurha kontekstissaan

Polttoroviolta pyhimykseksi: Jeanne d’Arcin oikeusmurha käsittelee yhtä länsimaisen historian tunnetuimmista oikeusmurhista kolmen miehen, juristi-kääntäjä Matti Norrin, oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkosen ja käytännöllisen teologian professori Jyrki Knuutilan voimin. Norrin taitavasti suomentamat ja kommentein varustamat oikeudenkäynnin pöytäkirjat tarjoavat pohjan Knuutilan ja Kekkosen artikkeleille. Knuutila syventyy yksityiskohtaisesti oikeudenkäynnin vaiheisiin, tapahtumiin ja taustoihin. Kekkonen taas pohtii poliittisen oikeudenkäynnin käsitettä ja analysoi Jeanne d’Arcin oikeudenkäynnin poliittisuutta kontekstissaan.

Norri, Matti, Kekkonen, Jukka, Knuutila, Jyrki: Polttoroviolta pyhimykseksi: Jeanne d’Arcin oikeusmurha. Art House, 2017. 309 sivua. ISBN 978-951-884-638-6.

Tammikuun 6. päivänä 1412 itäisessä Ranskassa, Barin herttuakunnassa, Domrémyn kylässä varakkaaseen – eräiden kirjoittajien mukaan köyhään – talonpoikaisperheeseen syntyi tyttö Jehanne. Hänen isänsä oli Jacques d’Arc ja äitinsä Isabelle Romée. Hän itse käytti Jehanne-nimeä, joka kirjoitetaan nykyranskalaisittain Jeanne. – Tätä nimitystä myös kirjan kirjoittajat käyttävät. – Tyttö oli jo 12–13-vuotiaasta lähtien näkevinään ja kuulevinaan taivaallisia ilmestyksiä, joissa arkkienkeli Mikael sekä Pyhä Katariina Sienalainen ja Pyhä Margareeta Antiokialainen kutsuivat häntä pelastamaan Ranskan maahan tunkeutuneilta englantilaisilta. Satavuotiseksi nimetyssä sodassa oli näet meneillään vaihe, jossa englantilaiset liittolaisineen pitivät hallussaan Pohjois-Ranskaa.

Keväällä 1428 Jeanne taipui pyhien kutsuun, vannoi pysyvänsä neitsyenä ja lähti 16-vuotiaana kotoaan vastoin vanhempiensa tahtoa. Hän oli vakuuttunut siitä, että Jumala oli valinnut hänet vapauttamaan Ranskan englantilaisista. Hän vaelsi Île-de-Francen alueelle ja pyysi sen ranskalaiselta käskynhaltijalta saattuetta, jotta pääsisi kruununperillisen, Kaarlen puheille. Helmikuussa 1429 hän kulki saattueineen Keski-Ranskaan Chinonin linnoitukseen, missä tapasi Kaarlen, mutta vasta kun korkea-arvoiset kirkonmiehet ja professorit olivat ensin kuulusteluissa varmistuneet hänen henkisestä tilastaan. Kaarlen käskystä Jeanne sai lyhyen sotilaallisen koulutuksen, sotilasasun ja ruostuneen miekan.

Kaarle antoi Jeannelle myös joukko-osaston, jonka tueksi liittyi vielä hänen armeijansa sotilaita. Nämä saivat tehtäväkseen Pohjois-Ranskassa sijaitsevan Orléansin kaupungin vapauttamisen englantilaisten piirityksestä. Joukkojen kärjessä ratsastaen Jeanne kannusti sotilaita, ja kaupunki vapautui toukokuussa 1429. Hyökkäys oli suunniteltu jo ennen Jeannen ilmaantumista, mutta tytön maine ”Jumalan välikappaleena” levisi laajalle ja auttoi Kaarlen joukkoja saamaan muitakin alueita haltuunsa. Ranskalaiset uskoivat Jeannen olevan Jumalan lähettiläs; englantilaiset taas pitivät häntä paholaisen liittolaisena. Etukäteen oli suunniteltu myös Kaarlen kruunausta, josta huolehtimiseen Jeanne oli saanut ”taivaallista rohkaisua” Pyhältä Mikaelilta, ja heinäkuussa 1429 Kaarle VII (hallitsijana 1429–1461) saikin kruununsa Koillis-Ranskassa Reimsin katedraalissa, Ranskan kuninkaiden kruunajaiskirkossa.

Tämän jälkeen Jeanne yritti valloittaa Pariisin, mutta yritys epäonnistui, ja Kaarle käski hänen perääntyä. Kun kuningas vielä ryhtyi neuvottelemaan englantilaisten ja näiden liittolaisten, burgundilaisten, kanssa, Jeanne suuttui ja ryhtyi keväällä 1430 omin päin taisteluun englantilaisia vastaan vapauttaakseen koko Ranskan. Compiègnen taistelussa hän joutui burgundilaisten vangiksi, mutta Kaarle ei tehnyt elettäkään vapauttaakseen tytön, sillä hän halusi ratkaista sodan poliittisin keinoin. Burgundilaiset pitivät Jeannea vankinaan neljä kuukautta ja luovuttivat hänet sitten englantilaisille 10 000 livren summasta. Nämä kokivat tytön uhaksi valtapyrkimyksilleen ja veivät hänet Rouenin vankilaan. He halusivat päästä eroon Jeannesta, joka olisi vaarallinen vankinakin.

Pariisin taistelu 1429. Miniatyyri 1490-luvun käsikirjoituksesta Vigiles de Charles VII.

Tuomioistuimen kautta polttoroviolle ja pyhimykseksi

Englantilaiset eivät voineet nostaa sotilaallista syytettä Jeannea vastaan, sillä hän ei ollut mikään sotilaallinen strategi vaan pikemminkin joukkojen hengennostattaja. Mutta Jeannen toiminnan uskonnollinen perustelu tarjosi mahdollisuuden nostaa kanne häntä vastaan. Oli selvitettävä, tulkitsiko hän näkyjään kirkon valvonnassa vai itsenäisesti – eli oliko hän harhaoppinen – ja tämä kysymys oli alistettava kirkollisen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Oikeudenkäynti alkoi vuoden 1431 alussa ja kesti viitisen kuukautta. Lopputuloksena oli se, että Jeanne tuomittiin elinikäiseen vankeuteen, koska hän kielsi näkynsä ja suostui pukeutumaan naisten vaatteisiin sotilasasun sijasta. Vankeus muuttui kuitenkin kuolemantuomioksi, kun Jeanne jälleen pukeutui sotilasasuun – raiskausta pelätessään – ja vannoi uskovansa näkyjensä jumalallisuuteen. Viattomuuttaan vakuuttaen Jeanne d’Arc kuoli toukokuun 30. päivänä 1431 polttoroviolla Rouenin torilla.

Kun burgundilaiset hylkäsivät englantilaiset liittolaisensa ja liittyivät ranskalaisiin 1453, sota alkoi kääntyä Ranskan eduksi. Kaarle voitti vihollisensa lopullisesti samana vuonna Castillonissa. Sodan jälkeen ranskalaiset ottivat Jeannen asian uudelleen esille. Paavi Calixtus III (paavina 1455–1458) määräsi 1455 uuden oikeudenkäynnin, jossa aikaisempi prosessi todettiin puolueelliseksi ja epäoikeudenmukaiseksi, tuomioistuimen toiminta katolisen opin vastaiseksi sekä Jeanne syyttömäksi ja hänen maineensa puhdistettiin. Kansan keskuudessa Jeanne d’Arcia pidettiin marttyyrinä, ja vähitellen hän sai koko Ranskan suojeluspyhimyksen aseman. Valistusfilosofit ja Napoleon ylistivät häntä. Vuonna 1909 Pius X julisti hänet autuaaksi ja 1920 Benedictus XV julisti hänet pyhimykseksi, jota suomeksi kutsutaan Pyhäksi Johannaksi.

Jeannen kohtalo on innoittanut sanataiteilijoita kirjoittamaan runoja, näytelmiä ja elämäkertoja sekä kuvataiteilijoita maalaamaan hänestä muotokuvia ja kuvanveistäjiä muovaamaan hänen patsaitaan, joita on pystytetty moniin Ranskan kaupunkeihin. Myös lukuisat tutkijat, erityisesti ranskalaiset, ovat koettaneet selvittää hänen vaiheitaan. Vuosina 1898–2015 hänestä on tehty noin 30 elokuvaa. Jeannen elämästä on kirjoitettu lukuisia tarinoita, ja yksi suomalainenkin, Armas J. Pulla, on kirjoittanut hänestä elämäkerran, Jeanne d’Arc: Neitsytsoturi (1938).

Armas J. Pullan Jeanne d’Arc: Neitsytsoturi ilmestyi vuonna 1938. Kirjan kannen veistoksen on uskoteltu olevan Orléansin neitsyen kuva, mutta se esittänee jotakin sotilasta.

Primaarilähteen käännös

Sekä Jyrki Knuutila että Jukka Kekkonen käyttävät artikkeleissaan runsaasti tutkimuskirjallisuutta, mutta Jeanne d’Arcin harhaoppisuus-oikeudenkäynnin pöytäkirjat ovat kummankin päälähde. Nyt lukijat voivat tutustua Matti Norrin huolellisesti suomentamaan tekstiin ja saada tietää, millainen oikeudenkäynti oli ja mitä siellä tapahtui, miten Jeanne esiintyi oikeuden edessä ja mitkä tekijät johtivat hänen tuomitsemiseensa – sekä tehdä omat tulkintansa ”uskoa koskevasta” prosessista, joka oli monin tavoin poikkeuksellinen. Oikeudenkäyntiä voi pitää kirkollisena, sillä syytteet olivat uskonnollisia ja tuomioistuimen jäsenet kirkon miehiä. Mutta sitä voi pitää myös poliittisena Jeannen poliittis-sotilaallisen toiminnan takia.

Oikeudenkäynnistä on säilynyt kaksi konsepti- eli memoriaalipöytäkirjaa: Orléans- ja Urfé-käsikirjoitukset, jotka laadittiin oikeutta istuttaessa. Norrin suomennos pohjaa pääasiassa Orléans-tekstiin, mutta puuttuvia kohtia kääntäjä on täydentänyt toisesta tekstistä. Käännöksensä alkuun hän on merkinnyt pöytäkirjaversioiden eroja kursiivilla sulkeisiin. Alussa hän myös säilyttää asiakirjojen perinteisen tyylin: ”Kysyttäessä – – hän vastasi – –”, mutta siirtyy kysymys–vastaus-tyyliin, jolla sananvaihto tuomioistuimessa tapahtuu. Henkilönimien ja pyhien nimien kirjoitusasuja Norri on yhdenmukaistanut. Lukijan iloksi ja avuksi hän on varustanut pöytäkirjatekstit oikeudenkäynnin sisältöä valaisevin väliotsikoin. Käännös on sujuvaa ja luontevaa suomea, vaikka ranskankielinen alkuteksti on varmasti varsin monimutkaista.

Clément de Fauquembergnen piirros Pariisin parlamentin pöytäkirjan marginaalissa vuodelta 1429 on ainoa Jeanne d’Arcista hänen elinaikanaan tehty kuva. Se on kuitenkin kuvitteellinen, sillä piirtäjä ei ollut nähnyt kohdettaan.

Katolinen kirkko vastaan Jeanne d’Arc

Jyrki Knuutila esittelee artikkelissaan Jeanne d’Arcin oikeudenkäyntiä tarkasti ja yksityiskohtaisesti katolisen kirkon oikeudenkäynnin näkökulmasta. Aluksi hän esittelee päähenkilön sekä tämän elinajan historiallisen vaiheen, jota hän selventää yhdellä kartalla Englannin ja Ranskan alueista vuonna 1430 sekä toisella kartalla Ranskan alueista vuonna 1435 – siis satavuotisen sodan loppupuolella. Knuutila hahmottelee myös 1400-luvun maailmankuvaa, jossa kirkko sakramentteineen ja pyhimyksineen oli olennainen vaikuttaja, sekä ajan oikeusjärjestystä ja -järjestelmiä. Ranskassa oli tuolloin kuusi oikeusjärjestystä: maaseutuoikeus, kaupunkioikeus, kanoninen oikeus, yliopistollinen oikeus, feodaalinen oikeus ja kuninkaallinen oikeus. Ne eivät kattaneet koko valtakuntaa, vaan olivat voimassa vain tietyillä alueilla.

Esiteltyään kanonista oikeutta oikeuslähteineen ja tulkintoineen Knuutila siirtyy oikeuden järjestäytymisen kautta itse oikeudenkäyntiin, jossa hän kiinnittää huomiota oikeusistuimen keskeisiin toimijoihin, varsinaiseen prosessiin sekä Jeannea vastaan nostettuun kanteeseen ja sen erilaisiin asiakokonaisuuksiin. Kirjoittaja pyrkii vastaamaan ja myös vastaa näihin kysymyksiin: Kuka nosti kanteen ja miksi? Mikä oli syytteen varsinainen sisältö? Miten Jeanne sai vastata syytöksiin, ja miten tämä vaikutti hänen tuomioonsa? Kuka toimi tuomarina? Mikä oli tuomioistuimen koostumus ja miten se toimi? Knuutila pohtii myös, noudatettiinko Jeannen kirkollisessa oikeudenkäynnissä kanonista oikeutta ja miten paljon poliittisia piirteitä siihen sisältyi.

Kaarle VII (1403–1461) hallitsi Ranskaa vuosina 1422–1461. Jeanne tuki Kaarlea nousussa valtaistuimelle, mutta Kaarle hylkäsi tytön tämän jäätyä burgundilaisten vangiksi. Jean Fouquetin maalaama muotokuva Kaarlesta 1440-luvulta.

Poliittiset oikeudenkäynnit

Jukka Kekkonen paneutuu artikkelissaan vielä perusteellisemmin oikeudenkäynnin poliittisuuteen. Hän tarkastelee Jeannen d’Arcin oikeudenkäynnin taustoja ja ydinkohtia poliittisten oikeudenkäyntien laajassa kontekstissa. Orléansin neitsyen oikeudenkäynti oli pitkä ja perusteellinen, eikä se ollut mikään normaaliprosessi. Kekkonen toteaa, että käsitteet ovat aina yhteydessä aikaan ja paikkaan, ja siksi on tärkeää analysoida oikeudenkäyntejä oman aikansa mittapuun mukaan. Hän myös selvittää, mitä poliittinen oikeudenkäynti voi tarkoittaa eri aikoina ja eri kulttuureissa.

Vaikka poliittiset oikeudenkäynnit ovat siis sidoksissa aikaansa, niistä voidaan löytää myös yhteisiä piirteitä. Ne ovat suuria ja huomiota herättäviä. Niissä jätetään huomiotta yleisiä oikeusperiaatteita. Niihin liittyy aina kielteisiä mielleyhtymiä, ja niissä ovat motiiveina mm. erilaiset arvolähtökohdat, uskonnolliset katsomukset ja muut ideologiat. Nämä seikat sekä opilliset koulukunnat ja sosiaalinen tausta vaikuttavat myös tapausten tulkintaan. Siksi oikeudellisen ja poliittisen erottaminen toisistaan on vaikeaa. Oikeusvaltion vallan- ja työnjaossa ”poliittinen” jää oikeudellisen rankaisutoiminnan ulkopuolelle.

Poliittiseksi voidaan sanoa oikeudenkäyntiä, jossa käsitellään poliittisia rikoksia, mutta Kekkosen mukaan tämä ei vielä riitä. On sovellettava myös sisältö- ja motiivikriteerejä. Poliittiset oikeudenkäynnit sivuuttavat tarkoituksella ja epäreilusti oikeudellisia seikkoja. Niiden kohteena ovat vastapuolen johtajat tai vallitsevaa valtajärjestystä uhkaava oppositio. Niissä saavat huomattavaa painoa erilaiset ei-oikeudelliset seikat. Niissä politiikka jyrää juridiikan. Suomesta Kekkonen mainitsee esimerkkeinä punavankien oikeudenkäynnit 1918, kommunistioikeudenkäynnit maailmansotien välillä sekä sotasyyllisyys- ja asekätkentäoikeudenkäynnit 1940-luvulla.

Poliittisen oikeudenkäynnin käsitteen alku voidaan ajoittaa valistuksen aikakaudelle, 1700-luvulle, jolloin sääty-yhteiskunta privilegioineen alkoi murentua. Ranskan suuri vallankumous 1789 merkitsi kehityksen kulminaatiota, jossa muutos kohti vapaata markkinataloutta ja demokratiaa käynnistyi. Napoleonin siviililakikirja (1804) oli tärkeä uudistus ja esimerkki toimivasta markkinatalouden oikeudellisesta perustasta. Siinä kiteytettiin mm. yhdenvertaisuuden, yrittämisen vapauden ja sopimusvapauden periaatteet. Rikosoikeudellinen ja muu yhteiskunnallinen kontrolli väheni, mikä näkyi sekä käytännössä että lainsäädännössä.

Yksinvaltaisesti hallitun sääty-yhteiskunnan ongelmat ja epäkohdat johtivat liberaalisen oikeusvaltion syntyyn; tässä ylin valtiollinen valta on jaettu toisistaan riippumattomille elimille, valtiollinen vallankäyttö on sidottu lakiin, kansalaisilla on perusoikeudet ja yhdenvertaisuus vallitsee. Mutta oikeusvaltio ei syntynyt hetkessä vaan pitkän yhteiskunnallisen valtataistelun jälkeen. Sen jälkeen kun porvaristo oli alkanut kritikoida vallitsevia oloja, ”demokraattinen” liitettiin 1800-luvulta lähtien äänioikeusreformien myötä liberaaliseen oikeusvaltioon, mutta demokraattisesta oikeus- ja hyvinvointivaltiosta voidaan puhua vasta toisen maailmansodan jälkeen. Nimenomaan kylmän sodan aika oli Länsi-Euroopassa hyvinvointivaltion rakentamisen aikaa. Oikeusvaltioajattelussa ja -ideologiassa oikeudellinen ja poliittinen ovat jyrkästi erillään, tuomioistuimet ovat riippumattomia ja oikeus on puolueeton, ”puhdas”. Politiikka taas ajaa omaa etuaan.

Emmanuel Frémiet: Kullattu Orleansin neitsyen patsas (1874). Pariisi, Place des Pyramides. Kuva: Marie-Lan Nguyen / Wikimedia Commons.

Oliko Jeanne d’Arc poliittisen oikeudenkäynnin uhri?

Mutta voidaanko puhua poliittisesta oikeudenkäynnistä ennen oikeusvaltiota? Kekkonen vastaa, että voidaan – tietyin edellytyksin. Lähtökohtana on kuitenkin oltava aikakauden omat mittapuut; prosessia on verrattava normaaliprosessiin, ja jos eroja havaitaan, on kyse poliittisesta prosessista. Vaikka normaaliprosessin määritteleminen ei aina ole helppoa, oikeudenmukaisuus on aina selvitettävä.

Jeannen vangitsijat halusivat langettavan tuomion pelotukseksi ja varoitukseksi niille, jotka uhmaavat yhteiskunnallista järjestystä. Oikeudenkäynnissä ei noudatettu tavanomaisia oikeudenkäynnin sääntöjä, vaan siinä poikettiin monissa kohdin kanonisesta oikeudesta. Useista vaatimuksistaan huolimatta Jeanne ei saanut voimassa olleiden sääntöjen mukaista kohtelua. Hänet olisi pitänyt panna nunnien vartioimana kirkon ylläpitämään vankilaan, mutta häntä pidettiin maallisessa vankilassa, missä häntä vartioivat englantilaiset sotilaat, niin että hän oli jatkuvan raiskausuhan alaisena. Oikeudessa ei kuultu ulkopuolisia silminnäkijöitä, vaikka niin olisi pitänyt tehdä. Hänen ei sallittu vedota paaviin eikä hän saanut puolueettomia tuomareita. Sitä paitsi syyttäjä ja muut englantilaisten mielen mukaiset oikeuden jäsenet saivat runsaan palkkion.

Aluksi Jeannen toiminta yritettiin liittää noituuteen, mutta se ei onnistunut. Eikä hänen puheitaan voitu suoraan leimata harhaoppisiksi. Lopulta kerettiläisyystuomio perustettiin ”naiselle sopimattoman” pukeutumisen pohjalle, vaikka jo Tuomas Akvinolainen oli todennut, että mieheksi pukeutuminen oli naiselle sallittua, jos hän oli vaarassa tulla raiskatuksi. Koska Jeanne d’Arc oli jo omana aikanaan suorastaan legendaarinen henkilö, pyrittiin oikeudenkäynnistä tekemään mahdollisimman arvovaltainen ja asiantunteva, jotta vältettäisiin ”väärä” tuomio. Siksi oikeudenkäynti oli kaikessa poliittisuudessaan perusteellinen. Kekkonen löytää sille vertailukohtia monista oikeudenkäynneistä, joita käytiin uskonnollisen puhdasoppisuuden nimissä Ranskassa ja muualla Euroopassa sekä ryhmiä että yksilöitä vastaan, kun nämä puolustivat yksilön suoraa suhdetta Jumalaan ilman kirkon välitystä. 1300- ja 1400-luvuilla poltettiin satoja, ellei tuhansia harhaoppisia, mutta sekä kirkollisia että maallisia valtajärjestelmiä tukevien oppien kritikoiminen vain voimistui.

Kuten Jukka Kekkonen kirjoittaa, menneisyys ja nykyisyys ovat aina väistämättä sidoksissa toisiinsa. Tämän päivän ongelmat ja kiinnostuksen kohteet vaikuttavat siihen, mitkä ilmiöt ja tapahtumat meitä historiasta kiinnostavat. Sen vuoksi historialliset vertailut ovat tärkeitä ja ajankohtaisia, vaikka ne ulottuvat yli vuosisatojen. Vertailut voivat avata mahdollisuuksia menneiden tapahtumien ymmärtämiselle sekä yleistyksille, jotka taas ovat tärkeitä historiasta oppimisen näkökulmasta. Oikeudenkäyttö on vallankäyttöä, joka on nähtävä aina aikansa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Julkinen keskustelu sen mahdollisista ongelmista on olennainen osa toimivaa, aitoa demokratiaa. Tämän päivän maailmassa demokratian ja oikeusvaltion puolustamiseen liittyvät kysymykset ovat ajankohtaisempia kuin koskaan, ja keskustelu Orléansin neitsyen oikeusmurhasta tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden oppia menneisyydestä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *