Keskiajan maailmankuva oli kristillisyyden läpivalaisema, joten kirjan otsikko tiivistää hyvällä tavalla keskeisen viestinsä. Rikoksen ja synnin sekä toisaalta sovituksen ja rangaistuksen suhteet ovat oleellisia käsitepareja aikakauden oikeuskulttuurin ymmärtämiseksi. Kirjan otsikko viitannee toisaalta myös kirkollisen oikeuden rinnalla kehittyvään maalliseen oikeusjärjestelmään.

Synti ja rikos eivät suinkaan olleet synonyymeja, vaikka ne menevätkin käsitteinä osittain limittäin. Yleisesti ottaen kaikki rikkomukset olivat syntiä, joista kristityn tuli vastata Jumalan edessä, mutta kaikki synnit eivät olleet rikoksia. Teot, joita ei voinut sovittaa hyvillä töillä, rukouksilla tai tuonpuoleisessa, saattoivat johtaa oikeuden määräämään rangaistukseen. Mutta kenellä oli kulloinkin tuomiovalta ja millainen rangaistus voitiin langettaa? Vastaus ei ollut aikalaisillekaan aivan yksinkertainen.

Salonen on jakanut tutkimuksensa osiin niin, että ensin tutustutaan erikseen maallisen, kirkollisen ja sielunhoidollisen oikeusjärjestelmän periaatteisiin. Sitten pohditaan tarkemmin keskiajalle tyypillistä oikeussysteemien hierarkkisuutta ja limittäisyyttä sekä sitä, minkä instanssin puoleen missäkin tilanteessa tuli kääntyä.

Maallisten ja kirkollisten tuomioistuinten käytännöt

”Pahan teon” seuraamuksien ja menettelytapojen kannalta oli keskeistä selvittää, oliko ongelma sielunhoidollinen vai oikeudellinen, kuten Salonen selkeästi osoittaa. Jälkimmäisessä tapauksessa piti ratkaista myös kysymys siitä, vaatiko asia käsittelyä maallisessa vai kirkollisessa oikeusistuimessa.

Kirkolle kuuluivat ensinnäkin kaikki pappien tekemät rikokset riippumatta niiden sisällöstä sekä toisekseen sellaiset teot, jotka loukkasivat jollakin tavalla kirkon määräyksiä ja uskontoa, kuten siveettömyys, harhaoppi, henkirikos, aviorikos ja varkaus. Maallinen oikeus tuomitsi rikkeet, jotka eivät kuuluneet kirkon piiriin tai joissakin tapauksissa jutut, jotka oli ensin tuotu maallisen tuomarin eteen.

Käytännössä monet rikkomukset kuuluivat sekä maallisen että kirkollisen oikeuden, mutta myös sielunhoidollisen järjestelmän kompetenssiin. Samaa rikosta voitiin kuitenkin käsitellä vain yhden oikeusjärjestelmän piirissä. Teon vakavuuden lisäksi oli rikoksentekijän kannalta merkityksellistä se, oliko hänen tekonsa tullut julki.

Julki tullut ja rikokseksi luokiteltava teko oli vietävä maalliseen tai kirkolliseen oikeusistuimeen, mutta salassa pysynyt asia voitiin sovittaa rippituolissa. Rippisalaisuuden vuoksi monet rikokset jäivät siis tuomiotta eivätkä näy oikeuslähteissä. Tämä problematiikka on viime aikoina  noussut keskusteluun pedofiliaskandaalien yhteydessä. Historiantutkimuksen kannalta on oleellista ymmärtää, että vain säilynyt lähdeaineisto voi käytännössä olla pohjana tutkijoiden tulkinnalle ja ohjaa siten tietämystämme menneisyydestä.

Keskiajan Suomen maallista oikeusjärjestelmää kuvaava luku kertaa kehityksen maakuntalaeista yhtenäiseksi valtakunnalliseksi oikeusjärjestelmäksi 1300-luvun puolivälissä. Tuolloin kuningas Maunu Eerikinpoika julkaisi maanlakinsa ja sitä täydentävät kaupunginlait. Ne käänsivät kehityksen kohti kuninkaan ja valtaneuvoston valtaa, kirjallistumista ja säännönmukaistumista, siis pois sukujen omankädenoikeudesta, mikä johti osaltaan myös rangaistuskäytäntöjen täsmentymiseen.

Kirkollista oikeusjärjestelmää selvittelevä osio kuvaa kanonisen oikeuden yhdenmukaistamiseen tähdänneiden säädöskokoelmien ja selitysteosten syntyä 1100–1300-luvuilla sekä näiden opiskelua ajan yliopistoissa. Lisäksi esitetään yksityiskohtaisesti kirkollisen oikeuslaitoksen hierarkia, joka henkilöityi kullakin asteella toimivaan johtohenkilöön – siis aina paavista arkkipiispoihin, hiippakunnan piispoihin, rovastikuntien maarovasteihin ja seurakuntien kirkkoherroihin sekä kappalaisiin.

Maallisten tuomioistuinten rangaistusrepertuaariin kuuluivat kuolemantuomio, ruumiinrangaistukset ja sakot sekä häpeärangaistukset. Kirkolliset oikeusasteet eivät saaneet langettaa kuolemanrangaistuksia tai ruumiinrangaistuksia, vaan ainoa varsinainen oikeudellinen rangaistusmahdollisuus oli sakko. Käytännössä kirkkoherralla oli kuitenkin oikeus suorittaa ”sielunhoidollista oikaisua”, esimerkiksi kurittaa seurakuntalaisia ruumiillisesti, sulkea heidät pois ehtoolliselta tai muista kirkollisista toimituksista. Seurakuntalaisten näkökulmasta heillä oli näin samantyyppistä valtaa kuin maallisilla tuomareilla.

Viimeisessä varsinaisessa luvussa tarkastellaan lähemmin tekoja, joihin syntiset ja/tai rikolliset pahantekijät syyllistyivät, kuten väkivalta- ja omaisuusrikollisuutta sekä toimintaa, joka oli ristiriidassa siveys- tai avioliittonormien kanssa.

Sielunhoidollinen oikeus

Sielunhoidollista oikeusjärjestelmää kuvaava neljäs luku on sisällöltään ehjin, näkökulmaltaan tuorein ja ylipäätään kirjan parasta antia. Muut luvut eivät varsinaisesti luo uutta tutkimusta, vaan toimivat pitkälti kirjallisuuden pohjalta tai jo olemassa olevan tutkimuksen lähteitä käyttäen lähinnä tarpeellisena johdantona aihepiiriin, kuten kirjoittaja itsekin huomauttaa.

Sielunhoidollisen järjestelmän käsitteleminen on tärkeää ja tekee Salosen tutkimuksesta erityisen mielenkiintoisen. Aiemmin tämä on jäänyt kirjallisuudessa vähemmälle huomiolle jo siitäkin syystä, että penitentiariaatin aineisto on ollut tutkijoiden käytössä vasta vuodesta 1984. Niinpä sen sisältämiä, suomalaisiakin koskevia lähteitä ei ole aiemmin laajalti käytetty eivätkä ne sisälly Finlands medeltidsurkunder-sarjaan.

Rippituolissa määrätyt katumusharjoitukset, kuten almujen anto, rukoileminen ja paastoaminen tai muut hyvät tytöt, eivät olleet rangaistuksia oikeudellisessa mielessä. Ne takasivat pysymisen seurakunnan yhteydessä ja motivoivat jatkossa noudattamaan kirkon määräyksiä. Niiden yhtenä periaatteena oli, ettei katumusharjoituksen muoto paljastanut siihen johtaneen synnin luonnetta, toisin sanoen paha teko jäi rippi-isän ja syntisen väliseksi salaisuudeksi. Tarkoituksena ei näin ollen ollut häpäistä, vaan sovittaa.

Julkirippi oli ollut alkuperäinen käytäntö, mutta harvinaistui ajan mittaan, ja myöhäiskeskiajalla enää erityisen raskaat teot, kuten tappo vaativat tunnustamista seurakunnan edessä. Käytännössä tämä tarkoitti seurakuntalaisten edessä näyttäytymistä kolmena peräkkäisenä pyhäpäivänä, usein katumuspaitaan pukeutuneena tai kynttilä kädessä. Tällaisten rituaalien voidaan katsoa sisältäneen häpäiseviä elementtejä, jotka myöhemmin korostuivat erityisesti maallisten tuomioistuinten käytänteissä.

Keskiajan sielunhoidollisen järjestelmän näkökulmasta rikkomus oli siis synti, paha teko Jumalaa vastaan, joka vaati katumusta ja sovitusta. Synnin lajeja oli kolme: perisynti, vähäpätöinen synti ja kuolemansynti. Ensimmäiseen ei yksilö voinut vaikuttaa, toinen ei asettanut vaakalaudalle taivaspaikkaa, mutta kolmannesta odotti rangaistus tuonpuoleisessa. Kuolemansynnit oli siksi ehdottomasti tunnustettava rippi-isälle, joka määräsi sopivan katumusharjoituksen. Syntien seurauksena saattoi olla vaivalloinen ja pitkä matka Roomaan.

Penitentiariaatin merkitys

Paavillinen penitentiariaatti eli ”katumustuomioistuin” edusti katolisen oikeushierarkian huippua sielunhoidollisella puolella. Se oli kardinaalipenitentiaarin johtama virasto, jolla oli valta käsitellä paavin puolesta erilaisia kanonisen oikeuden alaan kuuluvia rikkomuksia ja osoittaa paavillista armoa.

Penitentiariaatilla oli lupa antaa synninpäästöjä kanonista oikeutta rikkoneille ja myös niille, jotka olivat syyllistyneet erityisen raskaisiin tekoihin, kuten papintappoon. Lisäksi se myönsi erikoislupia koskien esimerkiksi avioliittoja serkusten välillä, rippi-isän vaihtamista tai vaikkapa avioliiton mitätöintiä. Asiakirjat kertovat usein tapauksista, joissa joko uhri tai tekijä oli pappi, tai joissa oli kyse epäselvyyksistä koskien avioliiton laillisuutta sekä kirkolliselle uralle pyrkivän henkilön statusta aviottomana lapsena. Kaikkiaan 86% penitentiariaatin puoleen kääntyneistä suomalaisista aviottomista lapsista oli pappien jälkeläisiä.

Erityisen mielenkiintoista on, että aineisto paljastaa pappien väkivaltakäytöksen, josta ei jäänyt suoria todisteita maallisen oikeuden pöytäkirjoihin. Pappi kuitenkin tarvitsi synninpäästön voidakseen jatkaa virassaan.

Viraston tehtävät kuuluivat nimenomaan sielunhoidolliselle puolelle eikä sillä ollut suoraa kytköstä kirkon varsinaiseen oikeuslaitokseen. Silti penitentiariaatti ei määrännyt katumusharjoituksia, kuten usein ajatellaan, vaan tämä oli rippi-isien tehtävä. Käytännössä penitentiariaatilta saatua armonosoitusasiakirjaa voitiin käyttää hyväksi myös lopullisessa oikeusprosessissa, joten sielunhoidollisen ja varsinaisen oikeusjärjestelmän rajat olivat häilyvät.

Yksi Salosen kiintoisimmista argumenteista onkin, että kaikki anomuksia tehneet henkilöt eivät suinkaan hakeneet virastolta armonosoitusta vilpittömästi sielunhoidollisessa tarkoituksessa, vaan taustalla saattoi olla huomattavasti raadollisempi motiivi. Penitentiariaatin asiakirjoja voitiin käyttää todistamaan oman asian puolesta myös maallisessa oikeusprosessissa: Roomasta palaavan murhamiehen saatettiin esimerkiksi katsoa jo suorittaneen pyhiinvaelluksen, eikä häntä välttämättä tuomittu enää kovin ankarasti.

Penitentiariaatin merkitys korostui 1400-luvulta alkaen, jolloin se työllisti entistä suuremman määrän virkamiehiä ja sen puoleen kääntyivät monenlaiset henkilöt eri puolilta kristikuntaa. Myöhäiskeskiajalla virastossa käsiteltiin vuosittain kolmisen tuhatta anomusta, mahdollisesti huomattavasti enemmän. Tehdyt päätökset ja niihin liittyvä anomukset on kirjattu rekistereihin, jotka ovat säilyneet lähes kokonaan 1400-luvun puolivälistä alkaen.

Anomukset oli mahdollista viedä perille joko henkilökohtaisesti, hiippakunnan edustajien kautta tai tuttujen pyhiinvaeltajien matkassa. Suomesta oli kuitenkin huomattavasti hankalampi matkustaa paavin kuuriaan kuin vaikkapa Pohjois-Italiasta, joten ei ole ihme, jos matka jäi tekemättä.

Voiko myöhäiskeskiajan suomalaisten penitentiariaatille osoittamia 127 säilynyttä anomusta sitten lainkaan pitää merkittävänä lähdejoukkona? Verrattuna muiden maiden aineistoon määrä on vähäinen, mutta Suomen keskiajan lähteiden joukossa kyseessä on tärkeä löytö. Penitentiariaattiaineiston arvo maamme keskiajan historian tutkimukselle on kiistaton.

Salosen kirja on mielenkiintoinen myös niille, joille oikeudellisen kehityksemme varhaisvaiheet eivät ole tuttuja. Hänen onnistuu selkeästi osoittaa keskiajan oikeusjärjestelmän kerrostuneisuus. Kirja ei kuitenkaan itse välty tietyltä sekavuudelta, jonka taustalla on monien käsiteltävien asioiden samankaltaisuus, mutta myös turha kertaus ja päällekkäisyydet. Tekstin suurin ongelma on rakenteellinen ja tiivistäminen olisi tehnyt kokonaisuudelle hyvää.

On selvää, että kirjoittaja on aiheensa asiantuntija, ja teos on syntynyt pitkän prosessin tuloksena. Lähteiden yksityiskohtainen käsittely sekä hyvät sana-, henkilö- ja paikannimihakemistot tekevät tutkimuksesta oivan käsikirjan kaikille aiheesta kiinnostuneille ja niille, jotka etsivät omia lähteitä tai yleiskuvaa aihepiirin tutkimusmahdollisuuksista. Itseisarvo sinänsä on penitentiariaatin ankkuroiminen suomalaisen oikeushistorian kontekstiin.