Ammattimiehen ote

Harvey Green on Bostonissa sijaitsevan Northwestern Universityn kulttuurihistorian professori, jota on kiinnostanut erityisesti 1800- ja 1900-lukujen aineellinen kulttuuri ja arkielämän historia. Vuonna 1983 ilmestyi hänen teoksensa The Light of Home: An Intimate View of the Lives of Women in Victorian America, joka koskee kotielämää Yhdysvaltojen koillisosassa 1870–1910, ja vuonna 1986 Fit for America: Health, Fitness, Sport and American Society, 1830–1940, joka käsittele amerikkalaista terveys- ja ruumiinkulttuuria. Kolmas, vuonna 1992 ilmestynyt kirja The Uncertainty of Everyday Life, 1915–1945 avaa lukijalle amerikkalaista arkea maailmansotien ja laman aikana.

Wood: Craft, Culture, History (2006) on Greenin neljäs kirja, ja se laajentaa ja monipuolistaa hänen julkaisujensa kirjoa ja avaa näkymiä Yhdysvaltojen lisäksi ympäri maailmaa. Suomalaisten kriteerien mukaan teos ei ole tieteellinen tutkimus vaan laajaan tutkimukseen perustuva ja viittein varustettu tietokirja, ja sen tekemiseen lienee kustantaja vaikuttanut voimakkaasti. Kirjan kanteen tekijä on ottanut puuseppä Sam Maloofin silmää hivelevän kauniin keinutuolin, ja hän omistaa kirjan puusepille ja kirvesmiehille sekä niille, jotka arvostavat heidän työtään ja jotka säilyttävät metsiä ja käyttävät niitä harkitusti. Historioitsijan otteen rinnalla kirjassa näkyy käytännön puuntyöstäjän ammattitaito ja tietämys. Green tuntee monimuotoisen ja moneen tarkoitukseen taipuvan raaka-aineen ja suhtautuu sen ominaisuuksiin nöyrästi: puuta voi käyttää vain sen omilla ehdoilla.

New Hamphiressa asuva Green tarkastelee puuta ja puulajeja luonnollisesti omasta länsimaisesta ja yhdysvaltalaisesta kulttuuriympäristöstään, mutta paljon lukeneena ja matkustaneena henkilönä hän katselee avoimin silmin myös muiden kulttuurien puusuhteen ominaispiirteitä ja tapoja hyödyntää paikallisten puulajien erityisominaisuuksia. Green paneutuu välistä omiin kokemuksiinsa eri puulajien työstämisestä, välistä taas hän tarkastelee yksityiskohtaisesti esineitä, jotka valaisevat puusepäntaidon hienouksia ja nerokkaita oivalluksia. Luontevasti hän poimii esimerkkejä eri mantereilta, niin kiinalaisilta ja japanilaisilta kuin tslingit-intiaaneilta, maoreilta, suomalaisilta ja saamelaisiltakin. Tapauksesta riippuen hän sitoo puun käytön paikalliseen tai mantereen- tai maailmanlaajuiseen kulttuuriseen, taloudelliseen ja poliittiseenkin kontekstiin.

Asuntoja, huonekaluja ja työkaluja

Ihminen on käyttänyt puuta lukemattomin tavoin vuosituhansien ajan kaikkialla, missä puita vain on kasvanut. Monen yrityksen ja erehdyksen kautta hän on oppinut hyödyntämään puulajien ominaisuuksia erilaisiin tarkoituksiin. Hän on huomannut, että eri tarkoituksiin tarvitaan pitkiä tai lyhyitä, paksuja tai ohuita, pehmeitä tai kovia, kevyitä tai painavia, jäykkiä tai taipuisia lajeja. Varsinkin huonekaluissa on iloa vuosilustojen vaihteluista sekä puuaineksen väristä, joka saattaa vaihdella lähes valkoisesta keltaiseen, oranssiin, punaiseen, ruskeaan tai mustaan. Huonekaluja tehdessään puusepät suorastaan leikkivät puiden syiden muodostamilla aaltomaisilla, pitsimäisillä tai linnun silmän kaltaisilla kuvioilla. Aina heidän on kuitenkin muistettava, ettei puu pysy ikuisesti siinä muodossa, mihin se on alkujaan työstetty, vaan se elää: kutistuu, paisuu tai kiertyy olosuhteiden mukaan. Puulajeilla on myös monia hyödyllisiä kemiallisia ominaisuuksia, joista Green myös lyhyesti mainitsee.

Puusta ja sen käytöstä voisi kirjoittaa suunnattoman määrän kirjoja keskittyen kulloinkin vain yhteen aihepiiriin, esim. rakennuksiin, kulkuvälineisiin, huonekaluihin tai astioihin. Wood: Craft, Culture, History ei kuitenkaan ole yhden asian kirja, vaan se on Greenille rakkaiden aiheiden kokoelma, joka ei noudata lukijan odotuksia jaottelusta, kronologiasta ja järjestelmällisyydestä, vaan etenee tekijänsä kiinnostuksenkohteiden mukaan.

Johdannon jälkeen Green kirjoittaa luvussa ”Shelter” rakennuksista, joita ihmiset tekevät arkisiksi suojiksi itselleen sekä pyhän tyyssijoiksi. Hän tuntee Norjan sauvakirkot ja Karjalan sipulikattoiset pyhäköt, Japanin, Kiinan ja Korean pagodit sekä Uuden Seelannin maorien marait. Häntä kiinnostavat myös arkiset hirsi- ja kehysrakenteiset talot, jotka pysyvät koossa ilman yhtäkään naulaa.

Runollisen ”The Rub of the Grain” -otsikon alla lukija saa tutustua pennsylvanialaisen senkin ja Windsor-pinnatuolin kautta puun työstämistapoihin ja puusepän työkaluihin. Erityisen ihastunut Green näyttää olevan höyliin, joista kirjassa on useita kuvia – osa työkaluista lienee kirjoittajan omia. Sahat, taltat ja porat hän jättää melko vähälle huomiolle, mutta sorvista ja sorvaamisesta hän kirjoittaa sivukaupalla. Hän ei unohda pieniäkään välineitä ja tietää, että mitättömältä metalliläpyskältä näyttävä raappa on korvaamaton sileän ja kiiltävän pinnan työstämisessä. Hän osaa arvostaa pitäviä ja taidokkaita tappiliitoksia ja sinkkauksia, joita parempia ei edes metallisin kiinnikkein voi tehdä. Häntä kiehtoo myös puun taivuttaminen, joka vaatii tietoa puulajien sitkeydestä – ja joskus kemiallisiakin apukeinoja – ja jota voidaan hyödyntää niin aidoissa, jousipyssyissä, tynnyrin vanteissa, painetuissa vakoissa kuin tuolin selustoissakin. 

Maailmanvalloitusta vesitse ja maitse

”The Empire of Wood” -luvussa Green tekee selväksi, niin taloudellisessa kuin sotilaallisessakin maailman valloituksessa on puu ollut välttämätön. Lähiseuduille päästiin ruuhilla, lautoilla, kanooteilla sekä limisauma- ja tasasaumaveneillä, mutta vasta suuret kauppa- ja sota-alukset aloittivat todellisen kilpailun maailman merten ja kaukomaiden herruudesta. Euroopassa suurten puulaivojen rakennuttajat tarvitsivat aluksiinsa niin paljon erilaista puutavaraa, että ne hakkuuttivat valtavat metsäalat paljaiksi omassa maassaan ja joutuivat tuomaan suunnattomat määrät sopivaa puutavaraa muistakin maista. Puuhiilen hankkiminen aluksiin tarvittavan raudan työstämiseksi kulutti metsävaroja vielä lisää. Suomalaiset olivat tervoineen ja mastopuineen mukana tuossa merellisessä ekspansiossa. Jo ennen eurooppalaisia olivat kiinalaiset laajentaneet merellistä vaikutusvaltaansa puulaivojensa avulla.

Myös maitse liikkuminen tapahtui 1900-luvulle saakka pääasiassa puisin liikennevälinein, mutta vielä nykyisinkin puisia ahkioita, rekiä, kärryjä ja vankkureita käytetään köyhillä ja syrjäisillä seuduilla. Mutta modernitkin liikennevälineet vaativat puuta. Rautatievaunujen korit ja autojen monet osat tehtiin pitkään puusta. Puuta tarvittiin myös kiskojen alle ratapölkkyihin, vetureiden polttoaineeksi sekä laaksojen ja rotkojen yli rakennettaviin siltoihin. Maailmanvalloitusta jatkaneet lennätin-, sähkö- ja puhelin vaativat langoilleen miljoonittain pylväitä, ja nekin tehtiin aluksi puusta.

Toteemipaaluja, hammastikkuja, saunoja ja savua

Kautta koko kirjansa Green kuvailee itselleen mieluisia esineitä, joita hän on löytänyt eri maista. Yhtä lailla huonekaluilla ja hautaristeillä kuin toteemipaaluilla ja soittimilla sekä tynnyreillä, arkuilla, sotakaluilla, suksilla ja pelivälineillä on jokaisella oma käyttötarkoituksensa ja kulttuurinen merkityksensä. Varsinkin kimpiastiat, joille Green omistaa toistakymmentä sivua, ovat olleet uskomattoman tärkeitä nesteiden ja kuiva-aineiden säilytyksessä ja kuljetuksessa, eikä niitä ole vieläkään tyystin hylätty – monet hyvät viinit ja viskit kypsyvät edelleen tynnyreissä.

Pysähtymällä pienten ja vaatimattomien arkisten tavaroiden äärelle Green panee lukijan miettimään, millaisia nerokkaita oivalluksia niiden taustalla piilee. Esim. hammastikku, tulitikku, lyijykynä, pyykkipoika ja puukenkä ansaitsevat pienen ihailun ja ihmettelyn hetken, sillä niidenkin luominen on vaatinut paljon tietämystä ja taitoa, vaikka arjessamme jätämme ne useimmiten huomiotta.

Kahteen kertaan (1995 ja 1999–2000) Suomessa Fullbright-stipendiaattina vieraillut Green ei tietenkään voi olla kirjoittamatta myös puun käytöstä yleensä energian tuottamiseen sekä saunan lämmittämiseen. Kuulostaa aika hurjalta, että yli puolet maailmassa käytetystä puusta poltetaan, ja pahimmin polttaminen haittaa juuri niitä alueita, joilla puuta kasvaa vähiten. Voisinpa melkein lyödä vetoa, että Green on Suomessa ollessaan ihastunut täkäläisiin kylpytapoihin, koska hän liittää selostukseensa kuvan ”saunasta”. Se on kuvatekstin mukaan Ahvenanmaan saaristosta, mutta todellisuudessa veden päällä kököttävä koristeellinen mökki lienee uimakoppi Ruissalon rannalta Turusta.

Myös savusta, jota syntyy aina puuta poltettaessa, sekä hiilestä, jota tehdään erityisissä miiluissa, on Greenin kirjoitettava, sillä näistä kummastakin ihminen on havainnut olevan paljon hyötyä. Savu edistää lihan ja kalan säilymistä sekä antaa ruoka-aineille houkuttelevan aromin. Puuhiilen avulla taas saadaan aikaan riittävän korkea lämpötila tinan, kuparin, raudan ja teräksen työstämiseen. Vuosisatojen kuluessa puu on osaltaan auttanut tuottamaan muitakin sitä korvaavia raaka-aineita kuten tiiliä ja lasia. Näin on voitu ruveta pystyttämään rakennuksia, joita eivät tulipalot yhtä herkästi tuhoa kuin puutaloja. Erityisesti tiheästi rakennetuissa puukaupungeissa tulipalot nimittäin ovat raivonneet lukemattomia kertoja – monissa muissakin paikoissa kuin Turussa, jonka Green tietää palaneen vuonna 1827.

Kuvat ovat olennaisen tärkeitä Greenin kirjassa. Ainakin pehmeäkantisessa laitoksessa ne ovat valitettavan suttuisia kuten niin monessa muussakin nykykirjassa, mutta tämä ei tietenkään ole kirjoittajan vika. 

Green ei päätä kirjaansa valitukseen puun syrjäytymisestä ja hävittämisestä, vaan toteaa rauhallisesti, mitä on tapahtunut vuosisatojen kuluessa. Kirjansa johdannossa tekijä toivoo, että ihmiset oppisivat menneisyyden kautta arvostamaan ja ymmärtämään puun paikkaa kulttuurissa. Tämän tavoitteen Wood: Craft, Culture, History epäilemättä saavuttaa.