Jos suomalaisilta kysytään, mitä ensimmäinen maailmansota tarkoitti Suomelle, 80 prosenttia ihmisistä vastannee mainitsemalla jääkärit tai vuoden 1918 sodan. Joku ehkä tietää suomalaisen teollisuuden korjanneen sodan alkuvuosina hyvät voitot kotiin tuottoisilla sotatarviketuotantosopimuksilla. Sen sijaan hyvin harva, jos kukaan, tietää noin 1000 saksalaisen ja itävaltalaisen sotavangin tuskallisesta vaelluksesta Muurmannin radalta Lapin halki vapauden tarjoavaan puolueettomaan Ruotsiin.

Jääkäritutkijana tunnettu Matti Lackman on viimeisimmässä teoksessaan selvittänyt perusteellisesti vankien vaelluksen vaiheita. SKS:n historiallisia  tutkimuksia -sarjassa julkaistussa teoksessa selvitetään niin eri pakoreittivaihtoehdot, kuin vankeja auttaneiden henkilöiden kohtalot esivallan käsissä. Sotavangiksi jääneen vihollissotilaan avustaminen pakoon oli esivallan silmissä maanpetoksellinen teko, vaikka kansan oikeudentaju olikin vankien puolella.

Kansainvälisen oikeuden rikkomukset

Lackman aloittaa tutkimuksensa miellyttävän napakalla, yhteenvedonomaisella esityksellä ensimmäisen maailmansodan vankikysymyksestä. Lukijalle käy heti selväksi, että sodan molemmat osapuolet syyllistyivät kansainvälisen oikeuden rikkomuksiin sotavankien kohdalla – esimerkiksi pakkotyön teettämiseen surkeissa oloissa. Samalla tämä sinänsä pieni tapahtumasarja tulee luontevasti sidotuksi osaksi laajempaa historiallista kokonaisuutta.

Sen jälkeen tekijä luo perusteellisen katsauksen tärkeimpään vankien pakoreittiin, sekä reitin syntyyn vaikuttaneisiin henkilöihin ja olosuhteisiin. Lukijalle tulee tutuksi niin vankeja avustanut Kaleb ”Sau-herra” Savukoski  kuin koko pakotoiminnan rahoitus – tai oikeastaan rahoittamattomuus: Saksa avusti omia kansalaisiaan pakoon auttaneita suomalaisia varsinkin sodan loppuvaiheissa äärettömän kitsaasti, ja pakotoiminnan kustannukset aina vankien vaatetuksesta ja muonituksesta oppaiden palkkaamiseen jäivät yksityisten ihmisten kannettavaksi. Tiedetään vankeja auttaneen henkilön jopa velkaantuneen pahasti vapautustoiminnan johdosta.

Oman osansa kirjassa saa myös Venäjän vallankumous, joka vaikutti vankien vapautustoimintaan merkittävästi. Vankileireillä jo ennestäänkin kurjat olot muuttuivat vielä painajaismaisemmiksi, samalla kun vartioinnin taso romahti sotilaskurin höltyessä. Esivallan vaihtuessa myös suurin osa vanhoista viranhaltijoista vaihtui tai vaihdettiin, ja uudet viranomaiset eivät olleet puoliksikaan niin innokkaita jahtaamaan vankeja kuin entiset. Samaan aikaan Saksan mielenkiinto sotavankien pakoon auttamista kohtaan laimeni entisestään – eihän olisi ollut millään tavalla keisarikunnan etujen mukaista auttaa sellaisia sotilaita palaamaan, jotka mahdollisesti saattaisivat tuoda mukanaan bolsevistisia ajatuksia.

Tutkimuksena Lackmanin teos on korkeatasoinen ja perustuu laajan lähdeaineistoon, niin kuin SKS:n vertaisarvioituun sarjaan hyväksytyltä teokselta sopii odottaa. Tapahtumien vyöry vie lukijan jo teoksen alkupuolella siinä määrin mukanaan, että kirjan lukee loppuun melkeinpä liian nopeasti. Lukunautintoa häiritsevät ainoastaan toistuvat kielelliset virheet – toivottavasti ne saadaan korjattua.

Kuva: Itävaltalaisia sotavankeja Muurmannin ratatyömaalla 1915, Sergei Mikhailovich Prokudin-Gorskii 1915.

Sergei Mikhailovich Prokudin-Gorskii Collection (Wikipedia, Library of Congress)