Pako rajojen taakse

Sosiaaliantropologi Shahram Khosravin tarkkanäköinen teos käsittelee modernia siirtolaisuutta, jonka ympärille on kietoutunut fyysisiä ja symbolisia järjestelmiä. Polttavan ajankohtaisena se valottaa Eurooppaan muista maanosista saapuvien siirtolaisten kokemuksia ja rajanylityksiä.

Khosravi, Shahram: Laiton matkaaja. Paperittomuus ja rajojen valta. [Traveller: An Auto-Ethnography of Borders]. Käännös: Sadinmaa, Antti. Gaudeamus, 2013. 185 sivua. ISBN 978-952-495-307-8.

Kymmenet tuhannet ihmiset lähtevät vuosittain Afganistanista, Irakista ja Iranista etsimään parempia elinolosuhteita. Ilmiö on sukupolvia vanha näillä sekasortoisilla alueilla. Suuri osa ihmisistä suuntaa lähialueille, kuten rikkaimpiin arabimaihin työllistyäkseen esimerkiksi rakennus- tai kodinhoitoalalle. Osa taas on päätynyt taittamaan usein vaativan, vaarallisen ja pitkän matkan Eurooppaan.

Shahram Khosravi, joka toimii nykyisin sosiaaliantropologian lehtorina Tukholman yliopistossa, oli vuonna 1987 yksi näistä henkilöistä. Hän pakeni Iranista välttääkseen joutumisen asepalvelukseen ja sitä kautta Irakin kanssa käytyyn sotaan. Khosravi kirjoitti kokemastaan taipaleesta Iranista – Afganistanin, Pakistanin ja Intian kautta – Eurooppaan ja Ruotsiin, autoetnografisen teoksen, jossa hän tulkitsee omia kokemuksiaan sekä muiden matkalla kohtaamiensa ja haastattelemiensa kertomuksia.

Antropologian yliopistollisena oppikirjanakin käytetty teos on luonteeltaan osittain omaelämänkerrallinen ja toisaalta teoreettis-tieteellinen. Antropologiassa perinteisesti suositun etnografisen tutkimussuuntauksen mukaisesti tutkija on vahvasti läsnä osallistuvana sekä aineiston keräämisessä että havainnoinnissa. ”Laittoman” matkaajan kerronta saa paikoin kaunokirjallisia sävyjä Khosravin kuvatessa elävästi matkalla kohtaamiaan olosuhteita ja tunnetiloja.

”Lainsuojatonta siirtolaisuutta koskeva tutkimus on usein sellaisten tutkijoiden tekemää, joilla ei ole aiheestaan omakohtaista kokemusta”, kirjoittaa Khosravi. Tutkijat käyttävät ihmistieteissä suuren osan tarmostaan kyetäkseen tarkastelemaan kohdettaan ”sisältä käsin”, ymmärtäen sen olemuksen lisäksi sisäistä logiikkaa, ajattelua sekä ihmisten motiiveja ja jopa tunteita. Harva tutkija asettaa kuitenkaan itsensä yhdeksi tutkimuksen kohteista.

Rajojen politiikkaa

Rajojen poliittisuudesta on puhuttu jo vuosikymmeniä antropologian ja yleisemminkin ihmistieteiden parissa. Antropologit ovat tulkinneet muiden muassa etnisiä, sukupuolisia ja tapakulttuuriin liittyviä rajanvetoja eri yhteisöissä. Yleinen havainto on, että maantieteelliseen tai yhteisöjen väliseen liikkumiseen liittyy useimmiten symbolisten ja metaforisten rajojen kohtaamista. Rajojen ylittäjiin kohdistuu lukuisia odotuksia ja kontrollointipyrkimyksiä. Näitä fyysisiä ja mentaalisia rajakonflikteja Khosravi esittelee siirtolaisten kokemusten kautta.

Khosravi tarttuu teoksessaan paperittomien siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden kokemuksiin heidän matkallaan kohti Eurooppaa ja osittain myös Pohjois-Amerikkaa. Matka ei ole ainoastaan fyysinen kokemus, vaan Khosravi kuvaa, kuinka ”matkaajat” ylittävät niin identiteettinsä kuin ihmisyytensä rajoja. Khosravi esittelee mielenkiintoisen ajatuksen siitä, että paperittoman siirtolaisen kohdattua kylliksi näitä mentaalisia erontekoja, hän ”muuttuu itse rajaksi”. Rajoista tulee osa hänen kehoaan, käyttäytymistään, olemustaan ja itseymmärrystään.

Teos osallistuu myös ajankohtaiseen maahanmuuttokysymysten turvallistamiskeskusteluun. Khosravi nostaa esille turvattomuuden, jonka siirtolaisten on esitetty kohdemaiden yhteiskunnalliselle ja kulttuuriselle järjestykselle aiheuttavan. Hänen mukaansa ulkomaalaisten olemassaolo nähdään koko kansallisvaltiota ja kansakuntaa uhkaavina tekijöinä. Valtaväestö rakentaa teoksen kuvauksissa omaa kansallista ja yhteiskunnallista itseymmärrystään suhteessa näihin vieraisiin oltiinpa Iranissa, Intiassa tai Ruotsissa.

Pakenevan ensimmäiset rajanylitykset

Khosravin mukaan ulkomaille lähdön perinne on muotoutunut monin paikoin Etu- ja Etelä-Aasiassa niin vahvaksi, että se on mahdollista nähdä initiaatioriittinä nuorille miehille. Jo kodin jättäminen on ensimmäinen rajan ylitys. Lähtemiseen kiinnittyy monenlaisia odotuksia ja irtautumisen kokemuksia niin lähtijän kuin taakse jäävän lähipiirin ajatuksissa. Khosravi kuvaa ristiriitaista kotiinpaluutaan kahdeksan vuotta lähtönsä jälkeen, kun ihmiset kummeksuvat hänen ammattiaan ja siteiden vähäisyyttä Iraniin. Khosravi jää pohtimaan, voiko hän enää missään kokea onnistuneensa tai kuuluvansa yhteisön jäseneksi.

Kun Khosravi ylittää ensimmäisen valtiollisen rajan siirtyessään salakuljettajan matkassa Afganistanin puolelle, hän toteaa muuttuneensa matkustusasiakirjojen puuttuessa rikolliseksi. Khosravi analysoi useaan otteeseen teoksessaan sitä, kuinka paperittomat siirtolaiset ovat lain silmissä oikeudettomia ja alempiarvoisia. Paperittomat epäinhimillistetään hänen mukaansa ennen muuta retoriikan ja valvontajärjestelmien kautta. Khosravi puhuu jopa paperittomien siirtolaisten kohtaamasta ”uhraamisesta” ja ”kuoleman politiikasta” Yhdysvaltojen ja EU:n eteläisillä raja-alueilla: ”Rajat eivät aktiivisesti tapa tai halua siirtolaisten kuolevan, vaan ne ovat valmiita sietämään kuolonuhreja.”

Siirtolaiskoneisto

Khosravi kuvaa taitavasti myös siirtolaisuuden ympärille kietoutunutta eri toimijoiden muodostamaa järjestelmää. Matkaaminen ei ole vain yksilöiden liikettä vaan symbioottisen järjestelmän soljuvaa ja ajoittain yskivää uudelleenmuotoutumista. Erilaiset toimijat, joita kirjoittaja on haastatellut teostaan varten, ja kohdannut omalla taipaleellaan, selventävät kertomuksissaan, kuinka he ovat olleet osasia tässä järjestelmässä.

Teos kyseenalaistaa esimerkiksi käsityksen siitä, mikä on ihmisten salakuljettaja. On liian yksioikoista ajatella, että rikollisjärjestöt johtaisivat kaikkea ihmisten epävirallista ja laitonta rajanylitystä. Monilla alueilla esimerkiksi paimentolaiset, kalastajat, yleisesti työttömät nuoret miehet tai paperittomat siirtolaiset toimivat salakuljettajina. He varmistavat – ohjeistamalla, lahjomalla viranomaisia, väärentämällä asiakirjoja ja tarjoamalla tai hankkimalla kyydin siirtolaiselle – sen, että valtion rajojen ylitys onnistuu. Vastaavia järjestelmiä toimii paitsi Lähi-idässä ja Etelä-Aasiassa, niin myös esimerkiksi Pohjois-Afrikan ja Etelä-Euroopan välillä.

Siirtolaisjärjestelmissä toimivien ihmisten ilmi tuodut motiivit ovat Khosravin teoksessa monenkirjavia. Osalle kyseessä on liiketoiminta, josta monet vilkkaiden muuttoreittien solmukohtien asukkaat saavat toimeentulon. Eräs Delhissä 1980-luvulla toiminut salakuljettaja toteaa Khosraville, ettei hänen motiivinaan ollut ainoastaan raha: ”Mihin ne kaikki iranilaiset olisivat muuten menneet, jos en olisi auttanut heitä?” Ei kuitenkaan sovi unohtaa, että osa paperittomien siirtolaisten kanssa toimivista salakuljettajista, rajavartijoista ja viranomaisista käyttää säälimättömästi hyväkseen siirtolaisten heikkoa asemaa huijaamalla, kiristämällä tai väkivallanteoilla.

Ihminen, joka kulkee rajojen määrittämässä siirtolaisjärjestelmässä, pyrkii Khosravin mukaan luomaan itselleen erilaisia strategioita selviytyäkseen. Suhteet välittäjiin ja paikallisyhteisöihin, oikeanlainen käyttäytyminen, vaatetus ja puhetapa sekä oikeanlainen tarina menneisyydestä ovat ratkaisevia. Tässä epävirallisessa järjestelmässä esimerkiksi iranilaisen muslimin kääntyminen kristityksi voi auttaa häntä pääsemään kirkkojen muodostaman auttamisverkoston piiriin. Samalla se tarjoaa hänelle mahdollisen turvapaikkaperusteen, kun hän voi vedota uskontoon perustuvaan vainoon saapuessaan Eurooppaan.

Pohjoismaisen vastaanottojärjestelmän nurjalla puolella

Khosravin salakuljettajan valitsema lento saapui lopulta Arlandan lentokentälle helmikuussa 1988. Ruotsalaisen yhteiskunnan tapaa vastaanottaa turvapaikanhakija Khosravi kuvaa kynäänsä puristaen. Osansa kritiikistä saavat rajavalvojat, Migrationsverketin työntekijät, ruotsalaiset toimittajat ja tavalliset ruotsalaiset. Khosravi katsoo vastaanottojärjestelmän uhriuttavan, laitostavan sekä vievän arvokkuuden ja toimijuuden turvapaikanhakijoilta.

Khosravi avaa haastattelemiensa henkilöiden kertomusten kautta sitä, kuinka turvapaikanhakijat kohtaavat odotuksia heidän menneisyyttään ja siitä johtuvaa käyttäytymistään kohtaan. Kieroutuneeseen järjestelmään on ikään kuin rakennettu sisälle valheiden hyväksyttävyys. Turvapaikanhakijat tähtäävät oikeanlaiseen selostukseen kohtaamistaan hirveyksistä kotimaassaan. Mikäli kertomus täyttää maahanmuuttoviranomaisten odotukset, sitä uskotaan tai pidetään todennäköisenä ja oleskelulupa saattaa hellitä.

Khosravi havaitsee lisäksi, että maahanmuuttaja on pakotettu tuntemaan kiitollisuutta uutta asuinpaikkaansa kohtaan. Yhteiskunnan paine tuomitsee hänet ikuiseen kiitokseen. Asia kietoutuu kysymykseen kansalaisuudesta. Onko Ruotsiin ulkomailta saapuneen mahdollista ikinä ylittää symbolinen kansakunnan raja, eli tuntea itsensä ruotsalaiseksi ja saada muilta tunnustus ruotsalaisuudestaan? Samat kysymykset nousevat nyt ja tulevaisuudessa esille Suomessa. Onko perusteltua puhua maahanmuuttajien lapsista tai näiden lapsista enää maahanmuuttajataustaisina?

Saarnaa ja ymmärrystä

”Laittomassa” matkaajassa on osaksi poliittisen manifestin tuntua. Sen kerronnassa korostuvat subjektiivisuus sekä empaattisuus uhreja ja kirjoittajaa itseään kohtaan. Lukijan on kuvauksen puitteissa vaikea keksiä perusteluja sille, että esiteltyihin aiheisiin tulisi asennoitua toisin. Autoetnografisessa teoksessa tämä on luonnollista, mutta mielipiteet olosuhteista ja kokemusten erittely tutkimustiedon valossa sekoittuvat kirjassa ajoittain ehkä liiaksi.

Khosravi esittää erityisesti Ruotsia koskevissa osuuksissa argumenttinsa toistuvasti selittämättä tarkemmin, mistä yksiköistä ja ihmisryhmistä hän puhuu. Arvostellessaan näkemyksiä paperittomien ja turvapaikanhakijoiden kohtaamasta byrokratiasta, asenteista tai vastaanottojärjestelmistä hän jättää selvästi mainitsematta, mistä maista hän puhuu. Lukija jää pohtimaan, onko kysymyksessä Khosravin parhaiten tuntema Ruotsin tilanne vai mahdollisesti Euroopan unionin todellisuus.

Samoin toisarvoisiksi jäävät ne ihmiset, jotka näkevät paperittomat siirtolaiset ja turvapaikanhakijat inhimillisestä näkökulmasta – ihmiset, jotka saarnaavat Khosravin tapaan siirtolaisten oikeuksien parantamisen ja tasa-arvon puolesta. Näiden äänien huomioon ottaminen ei sovi kirjoittajan näkemykseen rajojen vihamielisestä luonteesta. Rajoihin ei liity Khosravin katsannossa positiivisia puolia. Tämä lisää dramatiikkaa, mutta antaa paikoin yksioikoisen vaikutelman. Toisaalta Khosravi sijoittaa teoksensa Walter Benjaminin ja Franz Kafkan edustamaan pessimististen kirjailijoiden traditioon.

Vaikka turvapaikanhakijoiden ja ilman virallisia matkustusasiakirjoja Eurooppaan muuttaneiden ihmisten kokemuksista on aiemmin julkaistu lukuisia haastatteluihin perustuneita teoksia, Khosravin teos erottuu terävänäköisyydessään ja yksityiskohtien tajussaan, tutkimuksellisuudellaan sekä kirjallisen rakenteen ja tyylien tajullaan. Kirjoittaja on lisäksi jaotellut siirtolaisuuden kokemukset tehokkaasti matkansa eri vaiheita luotaaviin lukuihin. Rajat eivät päästä matkaajaa otteestaan; ne vain muuttavat muotoaan.

Teos on silmiä avaava kertomus sekä fyysis-hengellisestä kokemuksesta, jonka läpi Euroopan ulkopuolelta siirtolaisina saapuvat ihmiset kulkevat, että siirtolaisjärjestelmästä, joka tämän muuttoliikkeen ympärille on lukuisissa eri maissa muodostunut. Khosravi onnistuu johdannossa esittämässään, Benjaminilta lainaamassaan tavoitteessa: hän näyttää asioita – ei selitä niitä.

(Arvostelu julkaistiin aiemmin Siirtolaisuus/Migration -lehden numerossa 1/2014)

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *