Pakoon vapauden ja yksinäisyyden merille

Suomentaja ja kirjailija Kyllikki Villan (s. 1923) viimeksi julkaistu teos kantaa jo nimessä syvimpiä sävyjään. Villa on pakomatkalla, eikä lukija voi olla astumatta laivaan. Joulun jälkeen 1991 yksinäinen Kyllikki Villa lähti kauas: päämääränä oli isän lapsuuden maailma Ambomaalla, nykyisessä Namibiassa.

Villa, Kyllikki: Pakomatkalla. Toinen lokikirja.. LIKE, 2007. 187 sivua. ISBN 978-952-471-944-5.

Suomentaja ja kirjailija Kyllikki Villan (s. 1923) viimeksi julkaistu teos kantaa jo nimessä syvimpiä sävyjään. Villa on pakomatkalla, eikä lukija voi olla astumatta laivaan.

Joulun jälkeen 1991 yksinäinen Kyllikki Villa lähti kauas: päämääränä oli isän lapsuuden maailma Ambomaalla, nykyisessä Namibiassa. Villan isovanhemmat Juho ja Maria Vehanen olivat toimineet siellä lähetystyöntekijöinä vuosina 1896-1916. Koska Kyllikki Villa karsastaa lentämistä, yksinkertaiset matkajärjestelyt eivät tulleet kyseeseen. Lentäminen Namibian Windhoekiin olisi ollut nopeaa ja helppoa, mutta onko niin nopea matkustaminen matkantekoa ollenkaan? Eikö se ole vain ohittamista ja ylittämistä, ja eikö sielu laahaa päiviä perässä vaikka keho on saapunut perille muutamassa tunnissa? Villa nousi Kotkassa Lyypekkiin menevään rahtilaivaan ja suuntasi sieltä junalla Lissaboniin tutkimaan jatkoreittejä. Varasuunnitelmana oli kylpyläjakso Itävallassa, jos eteläinen Afrikka alkaisi näyttää mahdottomalta haaveelta. Viiden Lissabonissa vietetyn viikon jälkeen Villa matkusti junalla ja laivalla Englantiin. Helmikuussa 1992 hän nousi Cardiffissa puolimatkustajalaivaan, jonka määränpäänä oli St. Helenan saari. Edessä oli lähes neljän kuukauden retki Afrikan valoihin, väreihin ja tunnelmiin. Vietettyään St. Helenalla lähes kaksi kuukautta Villa jatkoi Namibiaan kiertämään suomalaisten lähetystyöntekijöiden hoteissa sukunsa jalanjälkiä.

Pakomatkalla on yksinkertainen ja verkkaan etenevä matkapäiväkirja, jossa ei ensi näkemältä ole kovin kummallinen syke. Silti se pitää otteessaan. Mikä tekee 68-vuotiaan yksinäisen naisen matkasta niin kiehtovaa luettavaa? Monet merkinnät ovat kuvauksia päivän kulusta: yöunen laadusta ja heräämisestä, tunteja kestävistä kävelyretkistä (jotka nuorempaa lukijaa sekä ihastuttavat että kadehdittavat), aterioista, matkan vastuksista, rahahuolista ja matkalle mukaan otetun käännöstyön vaiheista. Villan ilmaisu on selkeää, vähin sanoin maalailevaa ja pohdiskelevaa. Päiväkirjaan lomittuu kaksi tasoa: tapahtumien virta muistettavaksi ja myöhemmin palattavaksi. Tämä taso on yksin matkaajan rauhallista raportointia itselleen ja samalla rekisteri siitä, että on ollut poissa tutusta ympäristöstään. Tapahtumien väliin punoutuu kuitenkin matkan merkitysten taso, yksi pysäyttävä lause tapahtumavirran ja havaintojen lopuksi:
”[St. Helena] 3.4. Perjantai. Aamulla kävelin puolisentoista tuntia tätä Half Tree Hollowia ristiin rastiin. Jyrkän rotkon reunalta katselin kaupunkia ja laivaa. Meren puolella on paljon keskeneräistä rakentamista ja aluillaan olevaa istuttamista, mutta mullan puutehan täällä rantakalliolla on. Banaanin repaleiset lehdet kuitenkin rapisivat vähän joka nurkalla. Auto on jokseenkin joka pihassa, myös autonromuja näkyy. Samoin kuin pullonsirpaleita ja roskaa. Taas meni aamulla valkoinen purje länteen. Jollakin paikalla voin kääntyä 180 astetta ja näen koko ajan valtameren. Ja kuinka koskaan enää saan ilmaa ja happea tarpeeksi tämän jälkeen?” (s. 88)

Kyllikki Villa tarjoaa lukijalle myös kolmannen tason. Hän on julkaisemisvaiheessa kommentoinut päiväkirjamerkintöjä niin, että myöhemmät matkat ja tuntemukset keventävät pakomatkan synkkiä tuntoja. Usein Villa ottaa etäisyyttä kohtaamiinsa ihmisiin. Laivalla hän haluaa syödä yksin, koska ei jaksa seurustella englanniksi, varaa vanhimman oikeudella hytin yläpetin ja kärsii hiljaa hyttitovereiden hupatuksista, vaeltelee yksin kaupungeissa ja niiden liepeillä sekä sulkeutuu huoneeseensa ainoan itse valitun matkaseuran eli Rabbe Enckellin elämäkertateoksen ja Mikael Enckellin esseekokoelman kanssa. Ikävä ja yksinäisyys sisältyvät ohjelmaan, hyväksyy Villa:
”8.4. Illalla. Ja päivät kuluvat ja minulla on oma rytmini ja elämäntapani, ja aikaa on. Olen lukenut kai viisi kirjaa [–] Olen juonut iltapunaviiniä. Ei ole odotettavaa [–] Kun herään aikaisin, käännän aamuvilpoisella 2-3 liuskaa ja minulla on seuraa: kirjailija on läsnä.” (s. 94)

Itsepäisesti Villa kääntää Enckellin esseitä, vaikkei hänellä ole niistä sopimusta kustantajan kanssa. Kääntäminen vie ajatukset pois kodista, jossa kukaan ei odota, ystävistä, jotka ovat loitonneet, sekä tyttärestä jota kirjailija ikävöi. Luontevasti Kyllikki Villan päiväkirjaan kietoutuvat myös ikääntyvän naisen pohdinnat rakkauden ja läheisyyden merkityksestä. Vanheneminen saattaa tehdä kehostamme hauraan ja helposti väsyvän, mutta persoonaa ja inhimillisiä tarpeita se ei taltuta. Lukiessaan historioitsija A. J. P. Taylorin elämäkertaa Villa miettii miten rohkaiseva se on ”vanhuuden itsenäistymisessä, uskaltamisessa”. Samaan hengenvetoon hän kysyy päteekö rohkeus vain Tayloriin joka on mies: ”Kun minä pian täytän seitsemänkymmentä, katsooko minua kukaan johon voisin rakastua?” (s. 118) Villan viaton matkakirja koskettaa naisten elämän useimmin vaiettuja vaiheita, kuten sitä miten ikääntyvä nainen mielletään a-seksuaaliseksi ja painetaan mieluusti isoäidin rooliin. Kuitenkin Villan syvin toive on varsin realistinen: ”vielä jotakin läheisyyttä tai sitten kirjoittamista”. (s. 116)

Kyllikki Villa riuhtaisee itsensä kerran toisensa jälkeen irti konventionaalisesta naisroolista. Pakomatka ei suinkaan ole hänen ainoa retkensä maailmalla. ”Matkailijan Japani” yhdessä Samppa Lahdenperän kanssa (Otava, 1983/1990) ja suuren suosion saavuttanut ”Vanhan rouvan lokikirja” vuoden 1997 matkasta Etelä-Amerikkaan (Like, 2004) kertovat vain muutamista hänen lukuisista matkoistaan. Villan irtiottoja kehystävät rahtilaivat, reppumatkat, patikkaretket, iltaviinit ja työnteko, jota eivät estä eläkeläisen status ja puuttuva kustannussopimuskaan. ”Pakomatkalla” kiehtoo juuri siksi, että se kutsuu mukaansa laivaan aavalle merelle, ja saarelle jossa saa olla itsensä kanssa, irrallaan nykyajan tavaran kyllästämästä ja silmänkantamattomiin ohjelmoidusta arjesta. Lukija voi oppia jotain tärkeää seuratessaan, miten Villa neuvottelee kantamuksista itsensä kanssa: jos ostaa tuliaisia ja matkamuistoja, jotain on annettava pois. Muuten ei jaksa reppuaan kuukausimäärin kantaa.

Luin teoksen heti tohtorinväitökseni jälkeen. Yöpöydällä odotti kasa romaaneja, mutta käsi tarttui intuitiivisesti Villan pieneen matkakirjaan. Se tuntui avaavan tien edes kuviteltuun matkaan tilanteessa, jossa omasta elämästä ei voinut irrottautua hetkeksikään ja jossa ei ollut voimia lukea mitään suurta keskittymistä vaativaa. Eteen avautui huikeita näkymiä. Kyllikki Villan matkakirjat kuuluvat ilman muuta laajaan matkakirjojen kaanoniin. Lukija voi kotipiiristään poistumatta heittäytyä nojatuolimatkalle, vaellella turvallisesti eksoottisissa paikoissa, kurkistella kirjoittavan matkailijan olkapään yli maailman tunnelmiin ja tuoksuihin. On lukuisasti matkakirjoja, joiden tarkoituksena on esitellä erikoisia seutuja ja paikkoja, ja toisinaan myös tekijänsä etuoikeutta matkailla siellä, minne vain harvat pääsevät. Villan matkakirja ei kuitenkaan valista, päivittele tai hymise omahyväisen turistin ylemmyydentunnetta. Kyllikki Villan kanssa voi kaikessa ystävyydessä olla sekä pakomatkalla jostakin että matkalla itseen.

Kantava teema on vapauden ja yksinäisyyden päättymätön ristiriita. Vapautta kaipaava karistaa tutun elämänpiirin lähtiessään matkalle. Hintana on yksinäisyys. Kyllikki Villalle täydellistä vapautta edustaa meri, jossa voi kadottaa niin ajan kuin paikankin. Rahtilaiva ylittää pitkällä kaarellaan aikavyöhykkeitä ja ilmastovyöhykkeitä. Vuorokaudet sekoittuvat toisiinsa niin että päivämäärät pitää tarkistaa kalenterista, vuorokaudenajat täsmätään ruokailujen rytmillä. Hetken verran laivalle kertynyt ihmisjoukko on ei-kenenkään-maalla, ei-missään-ajassa, pääsemättömissä laivan ääriviivoja kauemmas – äärimmäisessä vapaudessa. Maissa matkailija etsii oman taukopaikkansa ja yksinkertaisen päivärytminsä, kunnes: ”On tuttua ja kotoista. Haikeaakin lähteä ja siis aika lähteä.” (s. 111) Vapautta on myös olla pysähtymättä ja kiintymättä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *