Paluu Sibeliusten Ainolaan

Jean Sibeliuksen syntymän 150-juhlavuonna julkaistussa teoksessa Ainola, Sibeliusten koti Järvenpäässä palataan jo runsaasti kirjallisuutta tuottaneen aiheen pariin. Asiantuntevien kirjoittajien luoma tasapainoinen ja kaunis teos tuo kuitenkin uutta aiheeseen pohtimalla tutun henkilö- ja tapahtumahistorian ohella Ainolaa kotina, sen asukkaiden suhteiden, paikkojen ja tilojen havainnollistajana.       

Häkli, Esko; Blomstedt Severi (toim.): Ainola, Sibeliusten koti Järvenpäässä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 215. 176 sivua. ISBN 9789522225979.

Säveltäjä Jean Sibeliuksen ja hänen vaimonsa Ainon elämästä sekä heidän vuonna 1904 Järvenpäähän valmistuneesta kodistaan, Ainolasta, on kirjoitettu vuosikymmenien aikana lukuisia kirjoja ja artikkeleita. Seuraavassa pohdin, mikä on Jean Sibeliuksen (1865 – 1957) syntymän 150-juhlavuonna ilmestyneen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman tietokirjan Ainola, Sibeliusten koti Järvenpäässä (toim. Esko Häkli ja Severi Blomstedt, SKS 2015) paikka jo olemassa olevan runsaan kirjallisuuden keskellä.

image

Kuva: Ainola vuonna 1915.

Ainola toimi perheen kotina valmistumisvuodestaan 1904 aina Aino Sibeliuksen (1871–1969) kuolemaan saakka. Tänä vuonna julkaistu teos pyrkii tuomaan esille museokohteen monitasoisuuden avaamalla Sibeliusten kodin historiaa eri näkökulmista ja eri lähteiden kautta. Neljä asiantuntevaa ja aiheen ympäriltä aikaisemminkin julkaisutta kirjoittajaa käsittelevät taiteilija- ja maaseutuyhteisöä, alueen rakennuksia, elämää talossa, kokoelmia sekä Aino Sibeliusta ja puutarhaa. Sibelius-tutkija Markku Hartikainen on toiminut hankkeessa avustajana.

Ainolan polveilevilla poluilla

Helsingin yliopiston taidehistorian professori emerita Riitta Konttinen johdattaa lukijan teoksen ensimmäisessä luvussa siihen, miten Järvenpää valikoitui Sibeliusten kasvavan perheen kotikunnaksi, ja miten tämä taiteilijakodeista muodostunut yhteisö toimi niin arjessa kuin juhlassa aina hajoamiseensa saakka. Tuusulanjärven rannalla sijaitsivat (ja sijaitsevat edelleen) myös Ainon veljen Eero ja Saimi Järnefeltin Suviranta, kirjailija Juhani Ahon ja taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin Ahola sekä hieman kauempana Ainolasta taidemaalari Pekka Halosen Halosenniemi sekä J.H. Erkon Erkkola. Konttinen kuvaa, miten taiteilijayhteisöä määrittivät toisaalta luomiskaudet sekä toisaalta vilkas kanssakäyminen ja talon elämien limittyminen. Koti maaseudulla oli rauhan tyyssija, luomisvoiman lähde ja työrauhan takaaja vastakohtana paheisiin johdattavalle kaupungille.

image

Kuva: Näköala Ainolan yläkerrasta. Taustalla Tuusulanjärvi, 1940-1945. (Santeri Levas/Suomen valokuvataiteen museo)

Alueen rakennuksiin pureutuu kirjan toisessa luvussa arkkitehti Severi Blomstedt, joka suunnitteli Ainolan peruskorjauksen vuonna 1985 sekä Ainolan satavuotisnäyttelyn vuonna 2014. Rakennushistoriaan keskittyvä artikkeli on olennainen teoksen kokonaisuuden kannalta, sillä itse rakennus on kaikki teemat yhteen nivova tekijä. Tässä luvussa yhteys nykypäivään tulee parhaiten esille, paitsi valokuvataiteilija Taneli Eskolan ottamien valokuvien, myös rakennuksen museotoiminnan sivuamisen kautta.  Arkkitehtuuria ja rakennuksia käsittelevä luku jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa keskitytään museoitujen rakennusten nykytilaan sekä sijaintiin.  Tässä lukijalle näytetään tekstien, valokuvien sekä pohjapiirrosten avulla, millainen Ainola on museokohteena. Lukijalle tarjotaan sanallinen ja kuvallinen esittely museosta ja sen paikoista. Ainolan rakennuskannasta huomiota saa myös (kenties ensimmäistä kertaa) vuonna 1974 valmistunut, arkkitehti Aulis Blomstedtin suunnittelema uudisrakennus, jonne sijoitettiin uuden museokohteen vaatimat modernit museopalvelut. Paikan entinen isäntä – miksei musikaalinen perhe kokonaisuudessaankin – on läsnä uudisrakennuksessa, jonka arkkitehtuuri on saanut innoituksensa antiikista ja musiikista. Toisessa alaluvussa Blomstedt keskittyy arkkitehti Lars Sonckin (1870–1956) piirtämän Ainolan ideoimis- ja rakennusvaiheeseen. Ilahduttavaa on toteutumattomien hahmotelmien esittely, mikä usein on jäänyt rakennushistorioissa vähälle huomiolle.  Tässä, kuten myöhemmissäkin luvuissa, on mielenkiintoista lukea siitä, miten rakennus muuttui ja muokkautui sekä vaikutti eri aikoina eri tavoin asukkaidensa elämisen tapoihin.

image

Kuva: Ainolan isäntä lempinurkkauksessaan kirjastossa. Jean Sibelius n. 1940-1945. (Santeri Levas/Suomen valokuvataiteen museo)

Professori Esko Häklin laatima luku ”Elämää Sibeliusten Ainolassa” kuvaa perheen arkea ja vaiheita. Näkökulmana on Jean Sibelius, hänen uransa ja persoonansa, niiden vaikutus perheen toimintaan ja pitkään parisuhteeseen. Ensimmäistä jaksoa perheen elämässä leimaa neljän tyttären kasvaminen aikuiseksi luomistyössään hiljaisuutta vaativan isän talossa. Toista kautta määrittää kahden aikuisen hidastuva arki kasvavasta kansainvälisestä ihailijajoukosta, lapsenlapsista sekä muista vierailijoista huolimatta. Säveltäjän itsensä ohessa rakennus ja sen paikat toimivat tarinaa ohjaavana tekijöinä, kerronnan piipahtaessa ajoittain Sibeliuksen jäljillä Helsingissä tai Euroopan musiikkiareenoilla. Jean Sibeliuksen ”omiksi paikoiksi” osoittautuvat työhuone yläkerrassa ja myöhemmin – lasten muutettua pois – uusi alakerran kirjasto. Kaikkina aikoina hänet kuitenkin saattoi löytää päiväkävelyltä läheisestä metsästä, sävellyksiä päässään sommittelemasta.

Häkli ja Konttinen käsittelevät teoksen neljännessä luvussa kotimuseon kokoelmia, jotka muodostuvat kirjallisuudesta, musiikista, huonekaluista, arjen esineistä sekä taiteesta. Kuten tekstissä tuodaan esille, musiikki ja kirjallisuus olivat asukkaiden itsensä valitsemia, mutta taidetta he sen sijaan saivat paljolti lahjaksi. Taideteokset kertovat siten paljon heidän tuttava-, ystävä- ja sukulaisverkostoistaan. Kokoelman ainutlaatuisuus on siinä, että se on tiukasti sidoksissa rakennukseen, sen tiloihin ja niissä eläneiden vaiheisiin. Alkuperäiset esineet ovat kotimuseoissa erityisen tärkeässä roolissa. Niiden kautta todennetaan paitsi kodissa eläneiden persoonallisuuksia, historioita sekä makua, myös ajan muotivirtauksia yleensä.

Kirjassa kuljetaan eri vuodenaikojen läpi tekstien ja kuvien välityksellä, ja kirjan päättää kesäntuoksuinen ”Ainon Ainola”. Viimeisessä luvussa siirrytään taidehistorioitsija Julia Donnerin johdattamana keittiön sivuovesta rakennuksen ulkopuolelle, pihalle, metsään ja puutarhaan. Keskiöön nousee Aino Sibelius, hänen henkilöhistoriansa, lahjakkuutensa ja kiinnostuksensa, kodissa tehty työ ja sen tulokset, kuten huonekalujen tai saunan suunnittelu ja suuri rakkaus, puutarhanhoito. Luvussa hahmotetaan myös perheen naisten ”tiloja” ja ”paikkoja” niin kotiympäristössä kuin yhteiskunnassa yleensä ja avataan palvelusväen sekä isäntäperheen läheistä yhteiseloa Ainolan katon alla.

image

Kuva: Kasvihuoneessa kypsyvät punaiset tomaatit. Aino Sibelius n. 1940-1945. (Santeri Levas/Suomen valokuvataiteen museo)

Erityiseksi tavoitteekseen kirja asettaa puolisonsa varjoon ajoittain jääneen Aino Sibeliuksen nostamisen esille, mikä korostuu siis etenkin hänelle omistetussa viimeisessä luvussa. Hänestä muotoutuu kotia ja sen eri osa-alueita hallinnoiva, aikansa ihanteita kuvastava perheenemäntä ja tasavertainen puoliso. Kaiken kaikkiaan teos onnistuu tarkastelemaan tasapainoisesti tämän 1900-luvun alun taiteilija- ja kulttuuriperheen vaiheita unohtamatta liittää niitä laajempaan yhteiskunnalliseen pohdintaan ja kontekstiin. 

Kirjan paikka?

Jean Sibeliuksesta ja Ainolasta on vuosien mittaan ilmestynyt runsaasti kirjallisuutta. Lähimmäksi käsillä olevan teoksen genreä osuvat tuoreimmat julkaisut, kuten kokoelmateos Ainola, Jean ja Aino Sibeliuksen koti (SKS 2004), lyhyempi, valokuviin keskittyvä teos Jean Sibelius kodissaan (Teos 2010), Riitta Konttisen Onnellista asua maalla. Tuusulanjärven taiteilijayhteisö (Siltala 2013), Sibeliuksen henkilöhistoriaan keskittyvä Aina poltti sikaria. Jean Sibelius aikalaisten silmin (Otava 2012) ja Ainolan puutarhaan vaiheita avaava Julia Donnerin Oi terve tarhurineito…! Aino Sibeliuksen puutarha (Multikustannus 2006).  Etenkin Konttinen ja Donner siis liikkuvat tutulla alueella omissa osuuksissaan. Haasteena onkin, miten kirjoittaa saman aiheen ympäriltä siten, että henkilöhistoriallisen tekstin ohessa tutut valokuvat, kuvat ja lainaukset sekä hauskat sattumukset eivät tuntuisi vanhan toistolta.

Edellä luetelluista on tässä kohtaa syytä nostaa esiin ensin mainittu Ainola, Jean ja Aino Sibeliuksen koti, jonka SKS on julkaissut kymmenisen vuotta sitten.  Kirjoja on vaikea olla vertaamatta toisiinsa monestakin syystä. Osittain samoja valokuvia sekä lainauksia käyttävän kirjan tulokulmista löytyy yhteneväisyyksiä, vaikka kirjoittajat ovat Donneria lukuun ottamatta eri henkilöitä. Käsillä oleva teos tuntuukin uudistetulta versiolta vuoden 2004 kanssasisarestaan, joka ilmestyi Ainolan satavuotissyntymäpäivän kynnyksellä. Toki Ainola museokohteena muodostuu juuri näistä aineksista, joten rakennus, puutarha, esineet, taiteilijayhteisö ja Sibeliusten henkilöhistoria ovat luonnolliset käsittelyn tavat. On myös selvää, että Sibeliuksen juhlavuodeksi 2015 oli hyvä saada uusi julkaisu, ja toistosta huolimatta Ainola, Sibeliusten koti Järvenpäässä tuo uusia tuulahduksia aihetta ympäröivään kirjallisuuteen. Kokeneet asiantuntijakirjoittajat pääsevät napakassa 176 sivussa astetta syvemmälle teemoihinsa ja jotain uuttakin pilkahtelee sivuilla, kuten esimerkiksi tilallisuuteen liittyvät huomiot Ainolan paikoista sisällä ja ulkona: miten ne toimivat toisaalta erilaisten suhteiden ilmentäjinä ja yhteen tuojina, toisaalta jokaista persoonaa määrittävinä. Näistä kysymyksistä olisi lukenut mielellään enemmänkin ja tällä tavoin kirjaa olisi voinut vahvemmin profiloida omalle polulle.

Rakenteesta johtuen kappaleet menevät ajoittain päällekkäin, ja etenkin taiteilijayhteisöä käsittelevässä ensimmäisessä luvussa sekä elämää Ainolassa käsittelevässä kolmannessa luvussa lukija huomaa lukeneensa samat asiat jo aikaisemminkin. Tähän olisi voinut kiinnittää enemmän huomiota, koska kyse on varsin tiiviin teeman ympärille kirjoitetuista osioista. Toisaalta etuna on, että näin luvut toimivat yksinäänkin. 

Tasapainoinen ja runsaasti sekä värikkäästi kuvitettu teos on miellyttävästi taitettu. Vaikka teoksessa ei omisteta kappaletta museon perustamiselle ja toiminnalle, nykyaika on läsnä museosta otettujen uusien valokuvien muodossa.  Vanhat valokuvat (joukossa muista julkaisuista tuttuja sekä joitain aikaisemmin julkaisemattomia) kulkevat rinnan uusien museokuvien kanssa, ja myös erilaiset suunnitelmapiirrokset paitsi rakennuksista myös puutarhasta kuvittavat Ainolaa prosessina, muuttuvana ja tarkoitustaan vaihtavana.

image

Kuva: Ainolan palveluskuntaa vuonna 1915, lastenhoitaja Aino Kari ja keittäjä Helmi Vainikainen huoneessaan. (Helsingin kaupunginmuseo)

Kirjan osioita rytmittävät sivussa juoksevat tietolaatikot, joissa esitellään henkilöitä, tuodaan esille knoppitietoa sekä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kiinnostavimpia, ja samalla Sibeliusten oman äänen lukijalle lähemmäksi tuovia, ovat toki perheenjäsenten elämään liittyvät (vaikkakin useasta kirjasta jo osittain tutut) lainaukset ja kaskut, joita on poimittu haastatteluista, kirjeistä ja päiväkirjoista, niin muilta kuin heiltä itseltään. Vaikka laatikkotekstit vievät joissain teoksissa liikaa tilaa leipätekstiltä, tässä tapauksessa ne säilyvät sopivan lyhyinä ja päätekstiä maustavina yksityiskohtina.

Ainola, Sibeliusten koti Järvenpäässä -teoksen kaltaiset laadukkaat tietokirjat ovat käytännöllisiä monella tapaa. Ne antavat tietoutta Sibeliuksista yleisesti kiinnostuneille lukijoille, mutta myös museovierailijoille välineen, jonka avulla tulkita näkemäänsä sekä kokemaansa syvemmin, ja tukevat siten lyhyempien ja yksinkertaistavien opaskirjojen antia. Uudet julkaisut ovat osa museopalveluita ja tärkeitä museoiden ajankohtaisuudelle sekä uusiutumiselle. Ainola on kansainvälisestikin suosittu ja tätä tarvetta palvelevat kirjasta tehdyt ruotsin ja englanninkieliset versiot.

Koti, museo, kotimuseo

Kirjan tehtävänä tuntuu olevan edelleen vahvistaa Ainolan profiloitumista ”aitona kotina”, mikä tuodaan jo Ainolasäätiön kirjoittamissa alkusanoissa esille. Museovierailua kuvataan ”elämysmatkana” ja luvataan, että vierailija kohtaa kodin ”sellaisena kuin se oli”, tarkoittaen Aino Sibeliuksen 1960-luvun lopulla jälkeensä jättämää muotoa. Alkuperäisyyden tai ”autenttisen” korostaminen on usein ollut tunnusomaista juuri talo- ja kotimuseoille, jotka niin historiansa kuin materiaalisen jäämistönsä kautta näyttäytyvät vierailijoille erityisen aitoina ja ajassa pysähtyneinä. Kirja kuitenkin antaa lukijalle mahdollisuuden sekä hahmottaa Ainolan kehitystä ja muuttumista vuosikymmenien läpi että oivaltaa prosessin jatkuvan nykypäivänäkin rakennuksen uuden tehtävän kautta.  

Teoksessa Ainola rakentuu myös lapsiperheen kodiksi, mitä useat vierailijoiden muistelut koskevat. Kirjan kannessa Ainola loistaa syksyisessä illassa antaen vaikutelman, että rakennuksessa ”ollaan kotona”. Vaikka valaistu yläkerran ikkuna Tuusulanjärven yössä nousee esille naapurien muistoissa ja toimii Sibeliuksen luovuuden ja taiteilijuuden symbolina, kannessa valo sen sijaan heijastuu kaikista rakennuksen ikkunoista ikään kuin korostaen sekä rakennusta että sen kaikkien asukkaiden merkitystä Ainolan historiassa. Riippumatta siitä, puhutaanko kotimuseosta, säätyläis-, taiteilija- tai kulttuurikodista, koti on se, jolla rakennusta halutaan ensisijaisesti määrittää ja tähän varmastikin Sibeliusten tyttärillä, Ainolan entisillä asukkailla on ollut suuri merkitys. Huolimatta kuuluisista asukkaistaan, Ainolan kautta voimme pohtia myös 1900-luvun perhehistoriaa ja rakennusta sen havainnollistajana.  

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *