Teoksen Teesi-pamflettisarjassaan julkaisema Tommi Uschanovin kirjanen Mikä vasemmistoa vaivaa? on ollut kiistatta kuluvan syksyn keskustelluin puheenvuoro vasemmistosta, kiitos osin kirjan oivallisen ajoituksen. Kun maailmaa ravistelee talousliberalismin aikaansaama finanssikriisi ja vasemmistolaisuutta markkinoidaan samanaikaisesti omienkin mielestä unelmahötöllä, ei tarvitse kummoistakaan tarkkasilmäisyyttä voidakseen havaita jonkin olevan vasemmistossa vialla. Uschanovin kirjan sisältämät yhdeksän teesiä on esitetty alkujaan suppeammassa muodossa Nuori Voima -lehdessä vuonna 2007. Tästä johtuen monet kuluvana syksynä esiin nousseet yhteiskunnalliset teemat, kuten taloudellisen liberalismin kritiikki tai sosiaalidemokraattien ystäväpuheet eivät ole ehtineet kirjaan mukaan. Tämän ohella, kuten Uschanov esipuheessaan huomauttaa, kirjan tarkastelun ulkopuolelle jäävät ympäristökysymykset – huolimatta niiden ajankohtaisuudesta jo teesien muotoutumisen aikoihin. Näiden rajausten puitteissa peruskysymys, johon Uschanov teesiensä välityksellä pyrkii etsimään vastausta, on mikseivät suomalaisten omaamat vasemmistolaiset arvot näy vasemmistopuolueiden kannatuksena.

Uschanov aloittaa ongelman puimisen syvältä – vasemmiston puuttuvasta psykologisesta pelisilmästä (1. teesi). Tällä hän tarkoittaa, etteivät vasemmistopuolueet ja -radikaalit näe tarpeelliseksi avata agendaansa niille, jotka eivät ole vielä vasemmistolaisia. Sen sijaan he näkevät oman toimintansa siinä määrin rationaalisena, että ihmisten tulisi tukea heitä mikäli he tiedostavat oman parhaansa. Näin vasemmistosta tulee ennen kaikkea oman ideologiansa portinvartija. Uschanovin sanoin ”[v]asemmistolaisuus vaatii liian usein ihmisiltä tuskallisia persoonallisuuden, luonteen, identiteetin tai minän menetyksiä” (s. 24). Toisin sanoen, ihmisten tulisi muuttaa itseään tullakseen vasemmistolaisiksi sen sijaan, että he löytäisivät syitä kannattaa vasemmistoa omista lähtökohdistaan käsin. Samalla vasemmisto tulee niputtaneeksi yhteen myös valitsemansa arvot, jotka on allekirjoitettava viimeistä piirtoa myöten tai ei ollenkaan. Joko olet golffaamatta tai meitä vastaan. Pamfletin tyyliin sopivasti Uschanov yksinkertaistaa asioita, mutta välillä tuntuu, ettei hän itsekään jaksa uskoa argumenttiensa voimaan. Tällöin hän tyytyy sohaisemaan ampiaispesää sen suuremmin valottamatta tempauksensa syitä. Tällainen kuva syntyy erityisesti ensimmäisen teesin päättävässä kritiikissä, jossa Uschanov arvostelee Paavo Arhinmäen esittämää perustelua suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan synnystä (s. 30).

Vasemmistolle sopivien arvojen niputtaminen yhteen ei kuitenkaan Uschanovin mukaan estä vasemmistoa kannattamasta sille vieraita arvoja (2. teesi), joista hän mainitsee muun muassa kidutuksen ja kansanmurhat. Niin ja mainitsinko jo kidutuksen. Niin, ja kansanmurhat. Kirjan koko toinen teesi tuntuu nivoutuvan sen ympärille miten väärin on katsoa vaikkapa Leninin, Trotskin tai Castron edustaneen missään muotoa mitään hyvää, koska he ovat syyllistyneet hirmutekoihin. Tällaisen ajattelun laventaminen toki tekee monesta muustakin ajattelijasta persona non gratan Uschanovin mittapuulla: Heidegger oli natsi, joten Heidegerrin ajatukset ovat lähtökohtaisesti huonoja. Mielestäni edellä kuvatun kaltainen kritiikki osoittaa enemmänkin laiskuutta kuin teräväsilmäisyyttä. Mikäli Uschanov pyrkii tuomaan esiin vasemmistolaisuuden oudoksuttavaa tarvetta tukea kaikkea anti-oikeistolaisena pidettyä, olisi hän voinut tuoda saman esiin yksin järkiargumentein ja aivan yhtä poleemisesti. Nyt kummastelu tuntuu osin kosmeettiselta, kuten Uschanovin ottaessa esiin toista Persianlahden sotaa edeltäneet mielenosoitukset. Hän ihmettelee, mikseivät vasemmistolaiset tuoneet esiin mielenosoitusten yhteydessä myös vastustustaan Saddam Husseinin harjoittamille toimille. Samalla toki voisi kysyä, miksei ihmisiä ole joka päivä kaduilla osoittamassa mieltään maailmalla tapahtuvia ihmisoikeusrikkomuksia vastaan. Tuntuukin, että Uschanov kulkee siitä mistä aita on matalin esittäessään kritiikkiä vasemmistolaisuuden liittoutumiselle ei-vasemmistolaisia arvoja omaavien kanssa. Tältä osin vetoaminen Marxiin tuntuu enemmänkin teoreettisen tilkkutäkin paikkailulta kuin aidolta pohdinnalta.

Marxista voikin oivallisesti siirtyä Uschanovin kirjassaan vaalimaan lempiteemaan – kommunismin kritiikkiin. Tai oikeammin muiden, erityisesti kommunistien, väärään kuvaan kommunismista. Toki Uschanovin oma marxilaisuus tuodaan oppi-isän sanoin esiin jo esipuheessa (s. 10), mutta siinä kerrotaan vain osa totuudesta. Kyseinen Marx-sitaatti: ”Kaikki, mitä tiedän, on se etten ole marxisti” on vastaus siihen kokiko Marx Ranskassa virinneen lafarguelaisen kommunismin edustavan hänen ajatuksiaan. Tämä olisi käynyt ilmi, mikäli Uschanov olisi kirjoittanut myös sitaattia edeltävän lauseen Engelsin kirjeestä, josta kuuluisa toteamus on peräisin. Marx oli marxisti, Paul LaFargue ei sitä Marxin mielestä ollut. Tästä vastauksesta ei mielestäni voi ekstrapoloida, kuten Uschanov tekee, mitään siitä mikä Marxin suhde esimerkiksi neuvostokommunismiin olisi ollut. Yhtä kaikki, Uschanov katsoo kommunistien ja ylipäätään vasemmiston vaaliman väärän kuvan ideologiansa taustasta johtavan siihen, ettei vasemmisto anna itsestään luotettavaa kuvaa (4. teesi), ja siten se karkottaa pois kantaansa harkitsevat äänestäjät. Samalla hän esittää, ettei oikeudenmukaisuuden vaateella ratsastava, vaikkapa globalisaatiota vastustava radikaali, valtaan noustuaan kykenisi sitoutumaan oikeudenmukaisuuteensa vaan luisuisi kostamaan omalle kohdalleen osuneet epäoikeudenmukaisuudet. Vallan korruptoiva vaikutus ei vain varsinaisesti ole teemoista niitä uusimpia ja epäoikeudenmukaisuuden suhde oikeudenmukaisuuteen on tuttua jo Platonin Valtiosta. Uschanovin kommunismikritiikkiä luettuaan ei ole hullua hurskaampi sen suhteen mitä erityisen korruptoivaa on juuri vasemmistolaisessa tai kommunistisessa vallassa, mutta Uschanov näyttää luottavan hienojen sanojen ja hirtehishuumorin voimaan. Syiden pohtimisen sijaan hän toimii moraalisen tuomion helppoheikkimäisenä kumileimasimena ja arvostelee Itä-Euroopassa 1990-luvulla valtaanpäässeitä ”humanistisen koulutuksen saaneita, pehmeitä ja inhimillisiä arvoja kannattaneita ihmisiä” (s. 64) samoista kovakouraisista toimista, joita kommunistinen hallinto oli vuosikymmeniä harjoittanut. Tällaisina kovakouraisina toimina hän näkee valtion omaisuuden yksityistämisen ja kapitalistiseen markkinatalousjärjestelmään sitoutumisen. En kyennyt kirjan sivuilta lukemaan mikä on Uschanovin tarjoama vaihtoehto tilanteessa, jossa kommunismia ei saa harjoittaa eikä kapitalismia tukea ja sosiaalidemokratia on turhanaikaista hapatusta. Lopultakin koko neljännen teesin todistusvoima lepää lukijan harteilla.

Neljännen teesin tunteisiin vetoavasta vasemmistoradikalismin kritiikistä Uschanov hypähtää suoraan vaatimaan viidennessä teesissään empiirisiin tosiasioihin pohjaavaa argumentointia vasemmistolta. Kuitenkaan missään Uschanovin omassa argumentoinnissa tämä vaade ei realisoidu. Lukijan on siten hyväksyttävä Uschanovin vasemmistokritiikki, koska se on Uschanovin mukaan rationaalista. Kritiikkinsä tueksi hän ei esitä prosentteja, kaavioita tai kyselytutkimuksia vaan juuri sitä samaa retoriikkaa, johon liiallisesta turvautumisesta hän suomalaista vasemmistoa soimaa. Ja kaikki tämä retoriikkaan tukeutuminen kirjassa, jonka sivumäärältään laajin luku käsittelee muiden keskustelijoiden vaillinaista kykyä vedota tilastollisiin tosiasioihin. Samalla viidennen teesin argumentointia leimaa usko lukuihin. Näyttää kuin luvut olisivat Uschanoville absoluuttisia ja samaan aikaan kaiken kritiikin ulkopuolella. Hän ei pohdi mitä lopultakin sisältyy lukujen tarjoaman informaation taakse ja miten luvut saadaan näyttämään haluttua tulosta kysymyksiä oikein asettelemalla. Siksi kirjan vaatimus ”totuudenmukaisesta informaatiosta” tai ”totuuden julkituomisesta” kaikuu onttona. Sen ohella, että Uschanov tivaa lukujen käyttämistä poliittisen retoriikan tukemiseen, hän vaatii niiden käyttämistä oikein (ss. 93-97). Tällä hän tarkoittanee asioiden esiintuomista mahdollisimman esteettisesti ja helposti pureskeltavasti. Näin tilastoistakin tulee osa politiikan estetiikkaa, jonka puutteesta Uschanov soimaa vasemmistoa kolmannessa teesissään. Puhuessaan estetiikasta hän lainaa Risto Heiskalaa (s. 52), jonka sanoin estetiikalla pyritään peittämään sisällön tiedolliset puutteet. Onkin verraten kummallista lukea Uschanovin soimaavan vasemmistoa puuttuvasta estetiikan tajusta samalla kun hän vaatii vasemmistoa turvautumaan tilastoihin ja lukuihin. Syntyykin kuva, että voidakseen tuoda tiedon esiin riittävän kauniissa kaavussa ja tarpeellisin käyrin todisteltuna tarvitsee vasemmiston turvautua tommiuschanoveihin. Hyvänä esimerkkinä tästä erehtymättömästä estetiikan tajusta Uschanov kirjoittaa, miten 1970-luvulla Iso-Britanniassa uusliberalismi saavutti kannatusta koska ”tyyli – esimerkiksi vaatteissa, sisustuksessa ja arkkitehtuurissa – oli harvinaisen kökköä” (s. 54), ja tämän ankeuden aiheuttajana nähtiin vallassa ollut vasemmisto. Vaikken itse 1970-luvulla vielä maailmaa tarkastellutkaan voisin kuvitella, että aikanaan tuo 1970-luvun tyyli näytti varsin tyylikkäältä, samoin kuin vaikkapa oman lapsuuteni neonväriset kokohaalarit. Siten sen tiedostaminen mikä on esteettistä kolmenkymmenen vuoden kuluttua vaatii mielestäni melkoisia ennustajan lahjoja, joita edes tosiasiatieto ei voi taata.

Jos Uschanovin ensimmäiset viisi teesiä olivatkin poleemisia, ne osuivat maaliinsa ja kritikoivat niitä vasemmistolaisuuden piirteitä, jotka tuntuvat ulkopuolisesta tarkkailijasta oudoksuttavilta. Samaa ei voi valitettavasti sanoa kirjan neljästä viimeisestä teesistä. Niiden sisältö tuntuukin enemmän täytteeltä, jolla koitetaan tuoda esiin jotain, mikä ei ole kirjoittajan omassa ajattelussa kovin jäsentynyttä. Vasemmiston vaiva taittuu taka-alalle, ja tarkastelussa pohditaan sitä miten monta viittausta esoteerisiin kirjallisiin lähteisiin onnistutaan mahduttamaan seitsemäänkymmeneen sivuun. Kuudes teesi toteaa otsikossaan, ettei vasemmisto jätä ihmisiä rauhaan. Kun lukija on lukenut teesin lävitse, on tullut selväksi, että Marx toivoi ideaalista sosialismia, ja että palvelut vaikuttavat bruttokansantuotteeseen nostavasti – mutta on vieläkin epäselvää miten vasemmisto ihmistä häiriköi (ss. 103-121). Ainoaksi esimerkiksi häiriköinnistä nousee taistolaisen työväenlauluperinteen sanoitukset, mutta liekö moinen lopultakaan nykyvasemmiston ongelma (s. 118). Vasemmisto ei tunne kapitalismin historiaa kuuluu seitsemäs teesi, joka on kuudennen tavoin sisällöltään valitettavan sekava. Teesi vilisee itsestäänselvyyksiä, kuten ”kapitalismin suhde liberalismiin on yhden satunnaisen historiallisen kehityskulun seurausta eikä mikään välttämätön sukulaisuussuhde” (s. 123-124). Harvapa asia inhimillisessä toiminnassa synnyttää välttämättömän sukulaisuussuhteen, ja tuskin kapitalismi on vielä luonnonlaiksi muuntunut. Samalla vasemmiston erityisen heikko kapitalismin tuntemus jää hämäräksi. Uschanov tyytyy monelta osin vain toteamaan teesiensä keskeisimmän sisällön ilman ainoatakaan lähdeviitettä tai pohdintaa miten hän on teesiinsä päätynyt. Toisaalla taasen lähdeviitteitä käytetään kattavasti selittämään teesin kannalta toisarvoisia asioita. Näin syntyy lauseita, kuten ”[m]onien vasemmistolaisten alimpaan helvettiin kiroama Adam Smith” (s.125) ilman ensimmäistäkään viittausta kuka näin olisi todennut. Tuntuu kuin jokaisen lukijan pitäisi tuntea ”monet vasemmistolaiset” ja heidän kapitalismin kritiikkinsä. Jos kritiikki asustaa yksin kirjoittajan ajatuksissa, jää lukija helposti ihmettelemään, mikä lopulta olikaan teesin todellinen sisältö tai omaako teesin väite minkäänlaista kosketuspintaa todellisuuteen.

Viimeisen teesikaksikon tullessa uunista ulos alkaa hitaampijärkistä heikottaa: mistä ihmeestä tässä oikein on kysymys? Jos yritys käy kauppaa kommunistisen maan tai siellä toimivan yrityksen kanssa, tästä seuraa välittömästi vaade vasemmistolle arvostella kyseessä olevaa yritystä (9. teesi). Itselleni ei selvinnyt syy siihen miksi näin tulisi toimia. Samalla Uschanov esittää, että johdonmukaiseen toimintaan kuuluu kiinnittyminen niihin arvoihin, joita olemme omanneet vuosikymmeniä sitten. Siksi hän soimaa Ben Zyskowiczia siitä, ettei tämä esittänyt epäluottamuslausetta hallitukselle, jonka ministeriksi oli nimitetty Ilkka Kanerva ja Paavo Väyrynen. Itse uskoin viisivuotiaana, että susi on ilkeä, joten jos nykyään vastustan susien metsästämistä, olen Uschanovin kritiikille altis – olenhan tohtinut vaihtaa mielipidettäni vuosien kuluessa. Teesinsä Uschanov kuitenkin päättää rohkeasti toteamalla, että oikeiston kommunismin kritiikki on kupla, jota vasemmiston tulisi käyttää lyömäaseena oikeistoa vastaan (s. 164). Ongelma vain on, että oman aikaisemman teesinsä (2. teesi) mukaan vasemmiston tuki kommunistisille valtioille olisi kestämätöntä, sortuvathan ne toistuvasti ihmisoikeuksien laajamittaisiin loukkauksiin. Miten vasemmiston tulisi siis kyetä kritikoimaan yrityksiä kaupasta kommunistisen valtion kanssa ilman, että he samalla tulisivat antaneeksi osittaisen tuen kyseiselle järjestelmälle? Ja eikö vapaakauppaa puolustava oikeisto toimi vain oikein pyrkiessään toteuttamaan ideologiaansa ja olemaan johdonmukainen ajattelussaan? Todellinen huipentuma ei kuitenkaan ole viimeinen teesi vaan sitä edeltävä kahdeksas teesi: Kehitysoptimismi oli vielä taannoin oikeutettua, ja niinpä sen leimaaminen vääräksi tietoisuudeksi on usein kohtuutonta. Siinä. Mikä vasemmistoa vaivaa? -kirjan teeseistä kahdeksas on eittämättä kryptisin. Se esittää päätelmänään, että elinolojen parantaminen on hyvä juttu. Teesissä moititaan niin oikeistoa kuin vasemmistoakin, mikä entisestään sekoittaa peruskysymystä, jonka tuli olla vasemmiston ongelman pohtiminen. Samalla tukeudutaan jälleen kerran pitkälti 1970-luvun tilanteeseen, joka ainakin omasta mielestäni on varsin huono nyky-yhteiskunnan peili. Vaikka taistolaisessa lauluperinteessä olisikin verrattu afrikkalaisen tai aasialaisen kaivosmiehen oloja suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ei se tarkoita, että nykyinen vasemmisto seisoisi jyrkästi vastustamassa kehitystä. Eivätkö Jutta Urpilaisen unelmat ole juuri kehitysoptimismia, jonka puutteesta Uschanov vasemmistoa moittii?

Miksi siis Tommi Uschanovin teos on noussut niin keskustelluksi? Syy ei varmastikaan ole sen esittämät uudet ja mullistavat ajatukset, vaan se, että hän on tuonut politiikan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hän onnistuu hyvin polemisoidessaan monimutkaisia ajatuksia yksinkertaisiksi manifesteiksi ja samalla kutsuu muita osallistumaan keskusteluun, ovathan monet hänen esittämistään väitteistä siinä määrin liioiteltuja ja naiiveja. Kirja siis osin onnistuu tehtävässään, mutta lukijaa jää harmittamaan monet pettymykset, joita Uschanovin ajattelu tuottaa. Ensimmäisenä silmään pistää näkemys omasta tiedollisesta ylimaallisuudesta. Lukuisissa kohdissa Uschanov muistuttaa muiden heikommasta tiedosta ilkkuvaan tyyliin. Esimerkkinä tällaisesta käy vaikkapa lause ”täytyy yleisesti ottaen vakuuttaa sellaisia ihmisiä kuin kalapuikkoviiksinen Keskustan kansanedustaja Pohjanmaalta, joka ei ole koskaan kuullutkaan [Walter] Benjaminista ja on ajatellut Marxia viimeksi 35 vuotta sitten ylioppilaskirjoituksiin lukiessaan” (s. 28). Selvähän se on, etteivät muut voi tietää sitä, mitä Uschanov itse sanoo tietävänsä, tuntuu väite kuuluvan. Kun kirjan vielä päättää itsensä ja oman ystäväpiirin kirjaaminen suomalaiseen älymystöön, ei voi kuin ihmetellä tarkoittaako Helsingissä asuminen nykyään samaa kuin älymystöön kuuluminen (s. 181). Toinen pettymyksen aihe kirjassa on sen tukeutuminen lähdeviitteisiin, joilla selvästi pyritään pönkittämään pamfletin tieteellisyyttä. Kuitenkin useassa kohdassa viittaukset ovat suurpiirteisiä ja jopa osin sellaisia, että niiden lukeminen on välttämätön edellytys tekstin ymmärtämiselle. Näin Uschanov toimii mm. kirjoittaessaan ”Eräs demokraattisista perusoikeuksista on oikeus olla kuuntelematta – olla kuuntelematta meitä.” (s. 23, kursiivi Uschanovin) Tätä lainausta seuraa viittaus teokseen, jossa varmaankin on selitetty keitä ovat me – kirjassaan Uschanov ei tätä kerro. Kontekstista voisi päätellä, että kyse on kaiketi vasemmistolaisista.

Myös monet Uschanovin pohdinnat keskittyvät vain pintatasolle, mutta niiden avulla hän pyrkii viestittämään selvästi lukijalle kirjoituksen tieteellistä pohjaa. Hän toteaa esipuheessaan tukeutuvansa englanninkieliseen yhteiskuntatieteelliseen kirjallisuuteen ja niihin oppeihin, joita Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista voitaisiin tuoda, jotta vältyttäisiin vasemmiston täydelliseltä perikadolta. Uschanov jatkaa miten ”[e]räänä tavoitteenani on pohtia näiden maiden kokemusten valossa, miten Suomen vasemmisto voisi mahdollisesti välttyä samalta kohtalolta” (s. 13), jolloin syntyy tunne suurista tieteellisistä pyrkimyksistä. Ongelmaksi vain muodostuu vertailu kahden toisistaan varsin suuresti poikkeavan järjestelmän välillä. Sen toteaminen, ettei Yhdysvalloissa ole vasemmistoa ei voida katsoa tarkoittavan vasemmiston epäonnistumista yhtään sen enempää kuin vaikkapa vihreiden. Kaksipuoluejärjestelmässä olisikin tarkasteltava yksittäisiä edustajia enemmän kuin puolueita. Kalifornian kuvernöörinä toimiva Arnold Schwarzenegger kuuluu suomalaisittain konservatiiviseen oikeistoon lukeutuvaan rebublikaaniseen puolueeseen, mutta ajaa samalla ympäristö- ja vähemmistökysymyksiä aktiivisemmin kuin monet Suomessa vasemmistolaisiin tai vihreisiin arvoihin keskittyvän puolueen jäsen. Jos vaalijärjestelmässä valitaan vain yksi ehdokas alueelta, on varsin todennäköistä, että läpimennyt ehdokas kuuluu suureen puolueeseen, mutta tämä ei tarkoita, etteikö hänen olisi kuunneltava myös vähemmistöön jääneitä voidakseen varmistaa valintansa myös vastaisuudessa.

Tommi Uschanovin pamfletin voima piilee siinä, että se saa samoin ajattelevat taputtamaan itseään selkään ortodoksisesta ajattelustaan samalla, kun se saa negatiivisessa valossa esiintuodut vasemmistolaiset turvautumaan kynään ja kirjoittamaan vastineensa. Pamfletti on monin paikoin viihdyttävää luettavaa, jos unohtaa sen keskeisimmät puutteet ja antautuu Uschanovin vietäväksi. Tällaisenaan Teosta voi kiitellä kustantajana pamflettien henkiin herättämisestä, sillä yhteiskunnallisen keskustelun kannalta kärkkäästi ja liioitellen julkituodut mielipiteet ovat kiistatta parhaita keskustelunherättäjiä.