Ensimmäisen kotimaisen näytelmäelokuvan valmistumisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi pyöreä vuosisata. Merkkivuoden juhlintaan voi ottaa osaa Filmitähtien aika -näyttelyssä Helsingin Tennispalatsin taidemuseossa tai selailemalla samannimistä, SKS:n kustantamaa näyttelykirjaa. Sekä kirjassa että näyttelyssä pääpaino on kuvassa, joka ei kuitenkaan liiku, sillä kummassakin kerrotaan suomalaisen elävän kuvan taikamaailmasta filmien markkinointiin otettujen valokuvien kautta. Näyttelyn useassa kymmenessä valtavassa kuvaplakaatissa hehkuvat tunnetuimmat suomalaisen elokuvan tähdet, kun taas kirjaan kuvia on kertynyt reilut puolentoista sataa, joten näihin kuviin mahtuu myös tuntemattomampia kasvoja.

Rajanvetoja ilman suomalaisuutta

Kuten kirjan takakansikin kertoo, näyttelykirja Filmitähtien aika on ”silmäys aikaa, jolloin suomalainen elokuva eli kultakauttaan, jolloin tähdet olivat tähtiä ja heidän vetovoimansa kosketti suuria yleisöjä”. Kirja on tehty silmille, jotka ihailevat taianomaista kauneutta, mutta paljon muuta se ei pysty tarjoamaan. Ainoa tekstiosuus, kirjan esipuhe on vain kahdeksan sivun mittainen, tosin samat kahdeksan sivua voi lukea sekä suomeksi, ruotsiksi että englanniksi. Sakari Toiviaisen kirjoittama teksti jää auttamatta suppeaksi. Muutamassa sivussa ei tähteyttä kovin perinpohjaisesti voi analysoida tai edes pohjustaa kirjan kuvia, etenkin kun Toiviainen on ottanut lähtökohdakseen kansainvälisen tähteyden. Hän lähtee liikkeelle 1900-luvun alkuvuosista ja näytelmäelokuvan synnystä, luettelee ensimmäisiä kansainvälisiä elokuvapersoonia Mary Picfordista Asta Nielsenin ja Pola Negriin. Tähteyden analyysin hän pohjustaa Edgar Morinin kolmijakoon, jonka mukaan tähti vaikuttaa katsojaan joko mimeettisesti, katharttisesti tai psykoottisesti. Teoriaa esitelleessään Toiviainen käyttää esimerkkeinä Marilyn Monroeta ja John Waynea, ei kotimaisia kasvoja, joista kuitenkin tässä kirjassa pitäisi olla kyse. Painopiste on siinä, kuinka katsojat ja fanit suhtautuvat ja reagoivat tähtiin, ei siinä, mikä tekee näyttelijästä tähden tai kuinka tähtiä ja tähtikuvia rakennetaan.

Vasta kaiken tämän jälkeen nimensä saavat tekstin joukkoon ensimmäiset suomalaiset elokuvanäyttelijät. Kotimaisia nimiä Toiviainen ehtii luetella melkoisen joukon esipuheensa aikana, mutta vain muutaman kohdalla hän pysähtyy toviksi. Pakolliset ikonit Ansa ja Tauno saavat jälleen kerran eniten tilaa, ja heidän vanavedessään esitellään muutamin sanoin pari muuta tunnetuinta, kuten Regina Linnanheimo ja Joel Rinne, mutta loput jäävät armotta osaksi luetteloa, joka ei juurikaan tuo lihaa luiden päälle. Kotimaista elokuvan kulta-aikaakin valotetaan hiukan, kerrotaan 1920-luvulla ja noususta kukoistukseen seuraavalla vuosikymmenellä, mutta tähän kehityskertomus jääkin. Mitä seuraavaksi tapahtui? Miten kotimainen elokuvatuotanto kehittyi ja mihin kulta-aika loppui? Vielä vähemmälle huomiolle jää suomalainen tähteys. Mitä erityistä siinä oli? Kehittyikö se filmien mukana ja miten sille lopulta kävi? Suorastaan harmittaa, että Toiviaisen tekstissä alun teoretisointi ja lopun nimiluettelot eivät missään vaiheessa kohtaa. Vastaanottoteoreetikko Morin jää vailla suomalaisia sovelluksia, joten ehkä olisi kannattanut kokeilla jotain muuta teoriaa. Suurin puute kuitenkin on se, että kotimaisessa tähteydessä ei nähdä suomalaisuutta, joka kiehtoo suomalaista katsojaa, vaan pikemminkin suomitähteys on puutteellinen muoto kansainvälisestä, tätä kautta oikeaksi määrittyvästä elokuvatähteydestä.

Vielä esipuheensa lopuksi Toiviainen innostuu pohtimaan sitä, kenet luettelemistaan kotimaisista filmikasvoista saisi kohottaa oikeiksi tähdiksi. Lueteltuaan Aku Korhosen, Uuno Laakson ja liki kymmenen muuta valkokankaan tuttua, hän toteaa, että nämä ”olivat epäilemättä erinomaisia näyttelijöitä ja suosittuja elokuvakasvoja, mutta voidaanko heitä todenteolla sanoa filmitähdiksi?”. Puupää-leffojen kolmikosta Esa Pakarinen, Masa Niemi ja Siiri Angerkoski sekä muun muassa komisario Palmun apuna häärineestä etsivä Kokista eli Leo Jokelasta Toiviaisen tuomio on ehkä vieläkin tylympi, vaikka nämä filmikasvot ovat tänä päivänä niitä tunnetuimpia. Toiviaisen mukaan he ”olivat epäilemättä filmitähtiä, mutta nostaisimmeko heidät todellisten tähtien sfääreihin?” Perusteena on se, että Justiina Puupää kumppaneineen kuuluvat ”kotoisten satujen maailmaan, jossa ei tavoitella tähtitaivaita tai elämää suurempia elämyksiä”.

Tuntuu hassulta, että muutamia tunnetuimmista suomalaisista filmikasvoista lähdetään väheksymään heidän kotoisuuteensa, eli tuttuutensa ja kotimaisuutensa tähden – eivätkö nämä ominaisuudet juuri rakenna suomalaista tähteyttä? Toiviainen toteaa, että raja tähden ja pelkän näyttelijän välillä, etenkin kotimaisessa elokuvassa, on veteen piirretty viiva, mutta pitääkö sellainen viiva sitten vetää? Rajanveto tuntuu turhalta etenkin kun Toiviaisen luettelemista ”rajatapauksista” yhtä lukuun ottamatta kaikki on kelpuutettu kirjan kuvagallerian kasvoiksi. Kotimaisen elokuvan suurten ikonien, kuten Siiri Angerkosken väheksyntä tuntuu julmalta. Angerkoski on selkeästi pisimmän uran ammattielokuvanäyttelijänä tehnyt suomalainen, joka ehti reiluun sataan filmiroolin, näistä kymmenkunta kertaa hän esitti Justiinaa. Jos Siiri ei olisi ollut tunnettu, suosittu ja rakastettu, olisiko hänen uransa ollut näin mittava? Ikävä on vain todeta, että Siiri Angerkosken Justiina-kuvaa ei ole kirjaan kelpuutettu, vaikka se Tennispalatsin näyttelyssä mukana onkin, juuri niin tomerana kuin hänet muistamme ja totta kai kaulin kädessä.

Kotimaisen elokuvan juhlavuonna voisi aihetta juhlistamaan tehdyssä kirjassa paremmin arvostaa suomalaista elokuvan ihmemaata. Toiviaisen teksti ei anna kovin erikoista kuvaa suomalaisesta tähteydestä, mutta en suostu uskomaan siihen, että ”suomifilmien” tenho olisi kadonnut. Todennäköisesti jokainen suomalainen ainakin muutaman filmikasvon tunnistaa, vaikkei nimiä niihin osaisikaan liittää. Kotimaiset menneiden vuosikymmenten tähdet tunnistetaan erityisiksi suomalaisuutensa takia. He eivät ole olleet niin rikkaita tai kuuluisia tai erikoisia kuin suuren maailman tähdet, joten ei heitä Marilyniin tai John Wayneen sekoiteta. He ovat olleet erilaisia, Suomeen sopivan kokoisia tähtiolentoja, jotka ovat pystyneet pienen kansan taikaansa tenhoamaan. Olisi ollut mukava, jos tuota tenhoa olisi myös tekstin tasolla lähdetty pohtimaan.

Tähtösistä ken on kaunein?

Filmitähtien aika -näyttelykirjan ehdottomasti parhain anti on kuvaosuus, reilun sadan sivun mittainen tähtisade, joka näyttää kotimaiset filmikasvot suorastaan yliluonnollisen kauniina. Kuvien kauneuden voima on uskomaton ja se tukee nostalgista ajatusta siitä, että vanhan elokuvan maailma oli todellakin kultainen. Tähdet olivat suurempia ja ennen kaikkea kauniimpia. Heidän katseensa oli syvempi, ihonsa pehmeämpi, huulensa aistillisemmat ja ripsensä pidemmät.

Ikävä kyllä, kirja ei lähde avaamaan kuvia mitenkään, joten kirjan selailija, vaikka huomaakin ylitsevuotavan kauneuden, ei välttämättä tajua sitä, mistä satumaisuus kumpuaa. Olisi ollut mukava, jos kirja olisi taustoittanut niin valkokankaalta kuin mainoskuvista välittyvää maagista kauneutta. Elokuvan kulta-ajalla kauneus oli tärkeä tähteyden rakennusaine, sillä se nosti tähden tavallisen ihmisen yläpuolelle yliluonnolliseksi ihailun ja palvonnan kohteeksi. Kuten Toiviainenkin alkupuheessaan toteaa, nykyään tähdet ovat pienempiä, eivät lainkaan salaperäisiä ja lumoavia, vaan ihan tavallisia näyttelijöitä tai vielä pahempaa, julkisuudesta eläviä julkkiksia. Kuinka he voisivatkaan olla yliluonnollisia, kun heistä räpsitään kuvia kamerakännykällä kaikkein epäsopivimmissa tilanteissa ja häpeällisimmät tempaukset voi lukea tuoreeltaan juorulehdistä. He ovat taviksia, jotka rämpivät räntäsateessa ja istuvat kulmabaarissa perjantai-iltana aivan samaan tapaan kuin me muutkin, heidän ympäriltään siis puuttuu taianomainen sädehdintä.

Tähteyden taika ei kuitenkaan ole geeneissä, vaan taidossa. Suomalainen rotu ei ole muutamassa vuosikymmenessä degeneroitunut, vaan olemme antaneet periksi arkipäiväisyydelle. Kirjan filmitähtien kuvista jokainen on harkiten tehty – ei vain otettu, vaan taidolla tehty. Ennen vanhaan mitään ei jätetty sattuman varaan, vaan tilanne oli viimeiseen asti varmistettu, ennen kuin negatiivi sai valottua. Samantyylistä huolellisuutta näkee nykyään oikeastaan vain naistenlehtien kansissa, joissa poseeraavat naispuoliset freelancenäyttelijät, naispoliitikot ja urheilusankareiden vaimot tiptop-kunnossa, hiukset varta vasten värjättyinä ja stylistin valitsemassa, sopivasti hoikentavassa asussa. Tämä on kuitenkin pientä, kun sitä vertaa menneiden filmikasvojen ammattimaiseen kauneuteen.

Mustavalkoinen kuva tekee jo paljon, sillä se ei koskaan voi värittömyytensä takia olla realistinen. Valon ja varjon leikki ja korostuneet harmaan sävyt tekevät kuvien tunnelmasta taianomaisen. Aikalaiset ymmärsivät, että mustavalkoinen on merkki erityisyydestä, olihan tavallisellekin kansalla valokuvaan tuleminen erityinen hetki, jolloin pistettiin pyhäpuku päälle. Meille digiajan ihmisille mustavalkoisuus on nostalgiaa, joka kertoo kauniista menneestä maailmasta, jolloin meidän mielestämme ihmiset pukeutuivat aina pyhäpukuun.

Filminäyttelijöillä oli apunaan kuvaajan lisäksi kokonainen armeija kauneuden ammattilaisia. Paksuissa esiintymismeikeissä rokonarpisimmatkin kasvot ovat sileät kuin vauvan pylly ja ripset ovat suorastaan pelottavan pitkät. Jokainen kihara on säntillisesti paikallaan, hiukset huimilla laineilla ja yllä upea puku, josta näkyy jo kauas sen olleen aikansa huippumuotia tai loistava historiallinen pitsiunelma röyhelöinen ja pönkkäalushameineen. Tämän lisäksi etenkin naispuolisten tähtien kuvissa kasvonpiirteet ovat usein oudon pehmeät ja epäselvät. Tässä pehmeydessä lienee yksi tärkeimmistä avaimista tähtien lumovoimaan. Salaisuus on filtteri, eräänlainen pieni rautaritilä, joka kiinnitettiin linssin eteen tekemään kauniista naisista yliluonnollisia lumo-olentoja. Kuvan pehmennys ei ollut kotimainen keksintö, vaan kameraan kiinnitettävät taikakapineet tuotiin tuliaisina ulkomaan opintomatkoilta, mutta myös täällä osattiin hyödyntää niiden antamat mahdollisuudet. Kirjan kansikuvaksi on valittu todennäköisesti kotimaisen filtteröinnin suurin taidonnäyte, Helena Karan unenomaiset piirteet hänen ehdottomasti tärkeimmästä roolisuorituksestaan Valkoisten ruusujen (ohj. Hannu Leminen, 1943) kärsivänä sankarittarena. Jo pelkästään vertaamalla tätä melkein liikaakin pehmennettyä kuvaa muihin kirjan potretteihin huomaa ilmiselvästi, kuinka paljon kauniiksi kuvaamisen taito voi lopputulokseen vaikuttaa. Tarkasti katsomalla sama kuva myös paljastaa pitkien ripsien salaisuuden – nehän ovat piirretty kuvaan jälkikäteen! Filmitähtien kauneudella ei siis ole mitään tekoa sattuman kanssa, vaan kyseessä on harkittu kauniiksi tekemisen taito, kauneuden ammattilaisuus niin kameran edessä kuin ennen kaikkea sen takana.

Paperin makua

Kirjan alkupuheessa ei pitkäksi aikaa ehditty yhteen tähteen pysähtyä. Ikävä kyllä kuvatkaan eivät lähde sen paremmin kotimaisia tähtiä esittelemään. Jokaiselle sivulle on liitetty tiedot siitä, minkä elokuvan mainoskuvasta on kyse. Mukana on elokuvan nimi, valmistusvuosi, valmistanut yhtiö, ohjaaja ja se kenet kuvassa näemme. Listaukseen ei ole laitettu minkäänlaista tietoa roolihahmosta, ei edes hahmon nimeä. Kirja ei siis kerro meille, että kansikuvan Helena Kara on miehen petoksen vuoksi kurtisaaniksi langennut nainen tai, että Regina Linnanheimo on Kaivopuiston kauniista Reginasta (ohj. Toivo Särkkä, 1941) otetussa kuvassa köyhä kansantyttö salaa hienoksi neidiksi pukeutuneena. Pelkät kuvat eivät myöskään kerro, että Isän vanha ja uusi -elokuvan (ohj. Matti Kassila, 1955) Ansa ja Tauno ovat päätyneet lattialle ristikkoa täyttämään vain siksi, että tarvittiin mainoskuva, joka juhlistaisi heidän yhteisen taipaleensa 20-vuotisjuhlaa. Huomaamatta jää helposti myös se, että kirjasta löytyy saman parin ristikontäyttökuva vuodelta 1935 ensimmäisestä yhteisestä elokuvasta Kaikki rakastavat (ohjaus Valentin Vaala).

Reilusta sadasta viidestäkymmenestä kuvasta olisi voinut kertoa ainakin yhtä tarinaa, jotka olisivat muutamallakin lauseella avanneet kuvattuja tilanteita ja sitä, miksi tuhansista ja taas tuhansista otetuista kuvista juuri nämä ovat tulleet valituiksi. Samaan tapaan jokainen kirjaan päätyneistä filmikasvoista olisi ollut esittelyn arvoinen. Kirjan tekijät ovat kuitenkin päättäneet antaa pääpainon pelkille kuville. Toiviainen kertoo tekstissään Theodor Tugain olleen kotimainen vastine Roman Navarrolle ja Rudolph Valentinolle ja Ansa Ikonen edustaneen rooleissaan vaaleaa viattomuutta ja luotettavuutta, kun taas Tauno Palo esitti vuoroin ihanteellista ensirakastajaa, vuoroin julmaa viettelijää. Näitä ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta näyttelijät jäävät pelkiksi kuviksi ja nimiksi, vaikka heistä olisi voinut kertoa monta pientä tarinaa, joiden kautta lukija tietäisi myös jotain siitä, miksi he olivat tähtiä ja millaisen uran he tekivät.

Ellen Sylvinin kohdalla olisi voinut mainita vaikka sen, että hän oli 1920-luvun leikkotukka-aikana pitkistä palmikoistaan ylpeä balettitanssijatar, näkyväthän palmikot kuvassa. Heidi Blåfield-Korhonen, Sirkka Sari ja Kille Oksanen ovat nykyään varsin tuntemattomia kasvoja, mikä puolestaan selittyy sillä, että heistä jokainen kuoli hyvin nuorena ja yllättäen. Leif Wager on valittu kirjaan esikoisroolissaan elokuvassa Katariina ja Munkkiniemen kreivi (ohj. Ossi Elstelä, 1943). Kuva ei kuitenkaan kerro, että tuo parikymppinen norjalaissyntyinen poika päätyi kreivin roolissa jokaisen suomalaisen naisen sydämeen henkäilemällä epäsäätyisen rakastettunsa korvaan ”Sua vain yli kaiken mä rakastan…”. Vaikka Wager teki vuosikymmenien uran ja lauloi niin teatterissa kuin filmissäkin monta muutakin rakkauslaulua, (mukaan lukien liki koko Oskar Merikannon tuotannon kahdessa Merikanto-musikaalissa,) häntä pyydettiin aina ja kaikkialla esittämään vielä kerran tuon kotimaisen elokuvan äitelimmän romanssin. Samanlaisia leimaantumistarinoita voisi kertoa vaikka Jussi Jurkasta, joka oli ihmisten mielissä Tuntemattoman sotilaan luutnantti Lammio monipuolisesta urasta ja kymmenistä rooleista huolimatta, tai kotimaisen filmitaivaan ylijumalasta ja -jumalattaresta; Tauno Palosta ja Ansa Ikosesta, jotka eivät koskaan olleet valkokankaan ulkopuolella keskenään naimisissa ja jotka tekivät huomattavasti enemmän elokuvia muiden kanssa kuin keskenään, vaikka se tuntuukin suoranaiselta mahdottomuudelta. Niin monta herkullista tarinaa on jäänyt kertomatta niin tähdistä kuin heidän roolisuorituksistaan ja siitä, kuinka nämä filmikasvot yhdessä roolihahmojensa kanssa loivat kotimaisen elokuvan lumomaailman.

On hyvä, että satavuotisjuhlan kunniaksi on pystytetty näyttely ja laadittu kirja kotimaisen tähtitaivaan kaunottarista ja komeista sankareista, mutta he olisivat ansainneet paljon enemmän. Näyttelykirjassa nämä lumoamisen ammattilaiset ovat täydellisen kauniita ja sen vuoksi kirjaa voi silmäillä toistekin, mutta koska teos on puhtaasti kuvakirja, heistä jää suuhun paperin maku. Ilman esittelyä, analyysiä ja taustatietoja he eivät nouse esille tähtinä vaan pysyvät pelkkinä kuvina.