Olavi Kaskisuo on pitkän linjan lehtivalokuvaaja, joka on ollut mukana luomassa suomalaista ”julkkiskulttuuria” 1960-luvulta alkaen. Poppareita, sankareita ja kaunottaria on hänen muistelmateoksensa, joskin teoksessa kuuluu satunnaisesti myös muiden kertojien ääni. Teos sisältää luonnollisesti runsain mitoin Kaskisuon ottamia kuvia eri vuosikymmenten julkkiksista, niin iskelmätähdistä kuin urheilijoista ja korkean tason poliitikoistakin. Teoksen varsinainen kirjoittaja on missien ja julkkisten maailmaa aiemminkin kuvannut Nina af Enehjelm. Hänen kädenjälkensä näkyy hienovaraisena, ja useimmiten syntyy vaikutelma Kaskisuon omasta puheesta, puhekielenomaisuuden olematta kuitenkaan häiritsevää.

Mielenkiintoisinta antia teoksessa ovat Kaskisuon kertomukset kuvaajan arkisesta työstä: miten kuvattavista pyrittiin varsinkin 1960-luvulla nopeassa tahdissa luomaan kiinnostavia ja hätkähdyttäviäkin kuvia – joita toimittajan otsikointi vielä korosti, muista asioista kertoneen artikkelin rinnalla. Moneen kertaan mainitaan Kaskisuon luovuus ja tietynlainen hulluus, joka sai kuvattavat niin nousemaan riippumaan ristille (mm. Matti Nykänen), myymään häänsä (mm. Anita Hirvonen ja Harri Piitulainen) kuin lavastamaan itsemurhansakin (Kristian eli Bengt Huhta). Kuvaamisesta ja sen yksityiskohdista olisi mielellään lukenut enemmänkin; nyt ammatin tekninen puoli jää useimmiten sivuun, ja jopa Rolleiflex-kameran nimi kirjoitetaan välillä väärin.

Kaskisuota on kuitenkin koko hänen uransa ajan vienyt kiinnostus julkkiksiin ja nopeatempoiseen julkisuuden maailmaan, joten hänen muistelmansa käsittelevät runsaasti juuri näitä asioita. Kuvaaja onkin ollut usein aitiopaikalla seuraamassa julkisuuden ilmiön syntyä, jos kohta kuolemaakin – ja kuten todettua, monesti kuviensa avulla luomassa koko ilmiötä. Varsinkin 1960- ja 70-lukujen ”popparien” tuotantoa kuvataan selkein sanoin: ”Tähteys perustui pitkälti illuusioon ja loistokkaiden valokuvien ihmeelliseen voimaan.” Näin varmasti olikin aikana, jolloin televisio ei juuri populaarimusiikkia esittänyt, ja radiokin vain tunnin tai pari viikossa.

Kaskisuo kuvaa varhaisen suomalaisen julkkiskulttuurin tähdentekemisen sangen teolliseksi. Nuori tähdenalku vietiin ”stailaajan” kuten Monsieur Mossen luokse, missä hän sai uuden kampauksen ja ihonhoitovinkkejä. Sen jälkeen tuore tähti puettiin muotivaatteisiin, otettiin kuvat ja jossain välissä radio saatiin soittamaan levyäkin – ja tähti oli valmis. (Tällaisesta tähdenteosta on oman kirpeän kuvauksensa tehnyt myös Mauri Kunnas Nyrok City-sarjakuvassaan.) Jatkuvasti on tietysti ollut myös omaehtoisia musiikintekijöitä ja muilla ansioilla kuin koreilla kuvilla pinnalle pyrkiviä artisteja. Jotkut osasivat varoakin Kaskisuon mainetta: Hector ei halunnut häntä kuvaajaksi uransa alussa vuonna 1965, koska Kaskisuo ”pistää minut kiipeämään johonkin puuhun!” Kuitenkin myös hänen kanssaan päästiin lopulta yhteisymmärrykseen, eikä puuhunkaan tarvinnut kiivetä.

Kaskisuon käsitys lehdistön vastuusta niin yleisön kuin julkkistenkin suhteen on tämäntyyppiselle journalismille tavallinen: yleisö haluaa yhä suurempia sensaatioita ja törkyjuttuja, joten vastuu on lopulta myös sillä. Kaskisuo on toki ottanut vuosien mittaan etäisyyttä omiin epämääräisimpiin työtapoihinsa, ja kertoo myös jättäneensä ottamatta kuvia, jota on pitänyt hyvän maun vastaisina. Tällaisiin kuviin kuuluu mm. kuva laulaja Carolasta hänen viimeisinä aikoinaan Alzheimerin tautia sairastaessaan. Laila Kinnusen kuvaaminen kasvot murjottuina ja alkoholin pöhöttäminä kuitenkin oli hänen mukaansa hyväksyttävää, kelpasihan Kinnuselle kuvauspalkkiokin.

Suureen rooliin Kaskisuon muistelmissa nouseekin myös alkoholi. Ei niinkään siksi, että se olisi ollut kuvaajalle itselleen erityisen suuri ongelma, mutta alkoholi tuntuu liittyneen suomalaiseen julkkiskulttuuriin ja varsinkin musiikkielämään lähtemättömästi. Sitä tuli muidenkin viihdealan ammattilaisten nauttia seuran vuoksi. Kuvaajat ja toimittajat tuntuvat myös tienneen melko tarkkaan, mitä heidän ”luottojulkkiksilleen” kulloinkin kuului. Ja jokainen vaihe raportoitiin huolella.

Kaskisuon edustaman journalismin kaksinaismoralismi tulee kuitenkin myös selvästi esiin: jos kyseessä on tarpeeksi rikas, vaikutusvaltainen (ja miespuolinen) henkilö, hän voi elää elämäänsä aivan rauhassa, korjaten julkisuudesta vain sen maittavimmat hedelmät. Esimerkkejä näistä julkisuuspelin voittajista olivat Kaskisuon aktiivisimpina aikoina Danny ja Spede, joiden yksityiselämää ei juuri reposteltu. Toisaalta nuorten, pinnalle hinnalla millä hyvänsä pyrkivien tähdenalkujen hyväksikäyttäminen nopeaan sensaatiojuttuun ei ollut vaikeaa. Totuuden kertominen julkisuuden kestosta ja vaikutuksista voi kuitenkin kiireessä jäädä väliin.

Joitakin asioita Kaskisuo muistelee vain ohimennen. Yksi tällainen asia ovat eri lehtien toimintatavat. Olisi ollut kiinnostavaa lukea vaikkapa Urpo Lahtisen lehtibisneksistä kuvaajan näkökulmasta – monivuotisena Lahtisen ja monien muidenkin yhtiöiden lehtien avustajana Kaskisuo on varmasti kuullut ja nähnyt kaikenlaista. Omista taloudellisista vaikeuksistaan Kaskisuo kyllä kertoo avoimesti, joutuihan hän aikanaan samaan ennakkoveroliemeen kuin moni muusikkokin. Muistelijalla on tietysti oikeus muistella niitä asioita, joita itse haluaa. Vähänkään aikakautta ja aihepiiriä tuntevalle lukijalle nousee silti mieleen monia kysymyksiä, joiden sijasta käsitellään joskus melko kuluneitakin julkkisjuoruja. Koska Kaskisuon edustama journalismin haara perustuu erityisen vahvasti taloudellisille näkökohdille, olisi sen tästäkin puolesta ollut aivan asiaankuuluvaa kirjoittaa hieman enemmän.

Selkein muutos lehtikuvaajan työssä on Kaskisuon mukaan vapauden väheneminen. Lehdissä on nykyään valmiit teemat ja formaatit eri tyyppisille jutuille, eikä useimpia Kaskisuon takavuosien ideoita voisi enää näissä puitteissa toteuttaa. Myös lehtien budjetit ovat pienempiä, eikä kuvaajaa ja tähteä enää lennätettäisi viikoksi Mallorcalle vain paria kuvaa varten. Syitä näihin muutoksiin Kaskisuo ei kuitenkaan puntaroi sen tarkemmin, ne ovat enemmänkin toteamuksia aikojen muuttumisesta.

Poppareita, sankareita ja kaunottaria on kuitenkin puutteistaan huolimatta yleisesti ottaen miellyttävä teos. Jotta siitä saisi mahdollisimman paljon irti, tulee tuntea ainakin jonkin verran suomalaista viimeisen 40 vuoden aikaista viihdemaailmaa. Kirja ei juurikaan selittele kuvaamiensa tähtien taustoja, vaan lukijan oletetaan tuntevan heidät ennestään. Mitään erityisen uutta ja sensaatiomaista suomalaisista julkkiksista en tästä teoksesta löytänyt; sen sijaan muutamassa kohdassa vuosiluku tai pari olisi auttanut ajoittamaan Kaskisuon oman elämän käänteitä. Kovin paljon uutta suomalaisen julkisuuden kuvaan ei tuo myöskään Kaskisuon analyysi omista töistään ja niiden kehityksestä. Moni tuttu kuva paljastuu kyllä nimenomaan hänen ottamakseen, ja Kaskisuon voi todellakin sanoa olleen luomassa suomalaista pintajulkisuutta sellaisena kuin sen nyt tunnemme. Varsinaisen analyysin paikka on kuitenkin selvästi muualla. Kevyenä luku- ja selailutuokiona, kenties muistojenkin virkistäjänä ennen 1980-lukua syntyneille kirja täyttää silti tehtävänsä.

Teoksen taitto lienee suunniteltu ennen kaikkea lukuisia valokuvia silmällä pitäen. Jotkut kuvat ovat kuitenkin auttamattoman pieniä tavallisen romaanin kokoisen kirjan sivuilla. Toisaalta valkoisen tekstin lukeminen mustalta pohjalta, mihin taittotekniset ratkaisut nyt ovat johtaneet, aiheutti ainakin arvostelijalle näin pienikokoisen kirjan kohdalla migreenin. Olisiko kuvasivujen sijoittaminen pääasiassa omaksi kokonaisuudekseen, vain olennaisimpien kuvien jäädessä tekstin yhteyteen, ollut sittenkin toimivampi ratkaisu?